Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Hiljaisuus.

Vahvuudesta vammautunut.

Joskus hiljaisuus sanoittaa syvimmän kaipuuni.
Joskus hiljaisuus sanoittaa syvimmän kaipuuni.

Kun ihminen oppii selviytymään elämässä, mitä erilaisimpien haasteiden koetellessa, saattaa kuin huomaamattaan oppia pitämään itseä vahvana ihmisenä. Eikä siinä, elämässä tarvitaan tietynlaista vahvuutta selviytyäkseen, mutta joskus itsessään tuo vahvuus voi vammauttaa ihmisen.

Näin kävi minulle. Tajuan nyt jo liiankin pitkään taistelleeni elämässä, ajatellen että selviän mistä tahansa. Mutta entä jos ei enää jaksakaan taistella? Entä jos jatkuvan taistelun sijaan, kaipaisikin rauhaa? Entä jos?

Minulle metsä ja luonto on lapsesta saakka tarjonnut eräänlaisen turvapaikan. Paikan rauhoittumiseen. Nyt tuo liialliseksi kasvanut taistelu on näkynyt myös siinä, etten ole ”ehtinyt” edes luontoon, kun on pitänyt niin kovasti taistella.

Eilen sitten pitkästä pitkästä aikaa, ihan hetken mielijohteesta suuntasin metsään. Kuunnellen lähes täydellistä hiljaisuutta puolentoista tunnin ajan. Puut humisi ja linnut lauloi, mutta se mitä minä kuulin, oli noitakin ääniä tärkeämpää omalle itselleni. Sisimpäni nimittäin sanoitti seuraavan lauseen. ”Voi luoja kuinka väsynyt minä olen.” Tuon kuullessani jotakin tapahtui sisälläni. Huomasin hartioideni laskeutuvan alas ja tietyn jo loputtomalta tuntuneen puristuksen hellittävän otetta lihaksistani. Olen väsynyt. Eikä sen myöntäminen haittaa mitään.

Jossain kohtaa jokainen meistä väsyy. Hyvin ymmärrettävää jo siinä kun katsoo ympärillä olevia ihmisiä, heidän jatkuvasti kiirehtiessään paikasta toiseen. Tavoitellen jotakin, mitä kenelläkin on sisimmässään saavutettavana.

Minä sensijaan saavutin eilen illalle yhden itselleni äärimmäisen tärkeän asian. Yhteyden omaan sisimpääni. Ilman tuota yhteyttä, olen kykenemätön kuuntelemaan itseäni ja ilman tuon kuulemista, säntään ja suoritan itseni uuvuksiin. Ymmärtämättä edes suorittavani.

Kulunut 13 vuotta elämässäni on ollut elämäni parasta aikaa. Samalla myös monin eri tavoin haasteellisinta. Jättäessäni päihteet 13 vuotta sitten, tulin alkaneeksi eräänlaisen sisäisen rakennusprojektin, joka jo monin tavoin on ollut riittävän ehyt aikaa sitten, mutta jonka tuoksinassa tulin kadottaneeksi jotakin itselle äärimmäisen tärkeätä. Oman heikkouteni.

Yksinään kun kukaan meistä ei elämässä taistelemalla selviä. Sen vuoksi on olemassa toisia ihmisiä. Siksi suurinta rohkeutta sekä suurinta vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten tukea. Minä vain satuin kadottamaan tuon kyvyn heikkouteen, pyrkien olemaan tukena toisille. Ajatellen, ettei minulla ole asiat läheskään niin huonosti, kuin tuolla toisella ihmisellä. Eikä välttämättä olekaan, mutta ei se silti tarkoita sitä, ettenkö minäkin omien haasteideni keskellä tarvitse toista ihmistä.

Vammauttavinta vahvuudessa kun välttämättä ei olekaan se, että ihminen konkreettisesti taistelisi elämässään yksin, vaan se, että ihmisten ympäröimänä kokee sisimmässään olevansa totaalisen yksin omien ongelmiensa kanssa.

Tuo yksinäisyyden kokemus on heijastus siitä suojamuurista, minkä vahva ihminen tahtomattaankin itsensä ympärille rakentelee, piilottaakseen oman heikkoutensa. Tuon muurin läpi ei pääse kukaan, eikä tuon muurin sisältä pääse ulos yhtikäs mitään. Juuri siksi tuon haarniskan alla lopulta uupuu.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että voin rehellisesti sanoittaa olevani uupunut. Miksi kiitollinen? Siitä syystä, että tuon myöntäminen tekee tuohon muurini halkeaman, joka ajanmyötä väistämättä tulee murtaneeksi lopulta koko rakennelman ja tulen taas kerran pääsemään irti tuosta valheellisesta vahvuudestani. Minun kun ei ole tarkoitus olla vahva. Minun sensijaan kuuluukin olla heikko. Tarvitseva. Sillä juuri siinä on oman ihmisyyteni ja inhimillisyyteni ydin. Tarve kokea yhteyttä itseensä ja kanssaihmisiin. Ilman yhteyttä itseeni, ei ole yhteyttä muihin ja tuosta kaikesta johtuen koen jäätävää yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni olisi suurikin joukko ihmisiä.

Minä en halua olla yksin. Siksi myönnänkin tarvitsevani muita.


Tärkeintä elämässä?  2

Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.
Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.

Mikä meidän ihmisten elämässä oikeasti lopulta on tärkeää? Menestyminen? Kilpailu? Voittaminen? Jonkin merkittävän tekeminen? Vai kenties juurikin kaiken tuon vastakohta?

Minä olen juossut elämässäni väsyksiin asti, tavoitellen jotakin sellaista täyttymystä, minkä saavuttamisen jälkeen kuvittelin olevani onnellinen. Juuri nyt miettien, mitä lujempaa olen juossut, sitä onnettomampi lopulta olen vain ollut. Eikä kyse ole edes siitä, ettenkö olisi saavuttanut elämässä yhtä jos toista, joiden kautta kuvittelin tuon onnen löytyvän. Eikä siinä, kyllähän se hetkellisesti saattoi jopa löytyä. Ongelma kohdallani muodostuu siitä, kun tuo onnenhetki on kokolailla ohikiitävän lyhyt. Lopulta tuosta kaikesta vain seuraa se, että tuota onnenhetkeä seuraa automaattisesti hieman tavallisempi olotila, mikä taas aiheuttaa sen, että jo kohta on taas tavoiteltava jotakin hieman suurempaa onnentunnetta, mistä taas seuraa se, että kontrasti tavalliseen, normaaliin olotilaani on hitusen suurempi.

Elämäni on ollut kuin yhtä jatkuvaa benjihyppyä. Euforiasta seuraa epätoivo ja epätoivosta euforia.

Lopulta kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni itseltäni saman kysymyksen. Mikä siinä tavallisessa olotilassa niin kamalasti pelottaa? Se kun se ei tunnu yhtään miltään? Vai se, että siinä hetkellisesti joutuu kohtaamaan oman merkityksettömyytensä tässä suunnattomassa kokonaisuudessa.

Katsoin taannoin Steve Jobsista kertovan elokuvan. Siinä mies, joka halusi muuttaa maailmaa ja tekikin sen. Mutta mikä oli lopulta sen hinta? Yksinäisyys. Sisäinen tyhjyys.

Huomasin miettiväni elokuvaa katsoessa sitä, kuinka ovelasti tuon suurmiehen yksinäisyys ja sisäinen tyhjyys siirtyi suoraan siihen millä hän maailmaa muutti. Lähinnä siinä, kuinka lopulta me ihmiset sulkeudumme omaan kuplaamme näillä maailmaa mullistaneilla laitteillamme. Eikä siinä, itse olen sulkeutunut todella monesti ja pitkäksikin aikaa. Minun onni on siinä, että tuolla kuplassa ollessa, oman pään sisäiset äänet käyvät niin voimakkaaksi meluksi, että on lopulta pakko puhkaista tuo kupla.

Mitä nuo sisäiset äänet sitten lopulta ovat? Ne ovat juuri niitä sisäisen maailman signaaleja, joiden avulla navigoiden, tulen lopulta löytämään kaiken sen mitä onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ikinä tarvitsen. Juuri siksi uskonkin, että kaiken kiirehtimisen ja kilpailun sijaan, elämässäni tärkein asia on lopulta löytää kaikessa tekemisessä se aito kiireettömyys. Sillä löytämällä sen, löydän läsnäolon ja sen myötä myös sisäinen maailmani rauhoittuu, eikä enää ole tarvetta jatkuvalle kiirehtimiselle jonnekin, minne minun ei ole tarkoituskaan päästä.


Sisäinen rauha - luottamus siihen että kaikki on hyvin.

Tie jolla nyt kuljen, on se tie jolla minun tänään tuleekin kulkea.
Tie jolla nyt kuljen, on se tie jolla minun tänään tuleekin kulkea.

Todella pitkään meni että löysin lopulta tieni tähän hetkeen. Hetkeen jossa hyvin vahvasti koen saavuttaneeni sisälleni rauhan. Tilan jossa jokainen asia on asettunut sille kuuluvalle paikalleen. Toisinsanoen tila, jossa kaikki on hyvin.

Vuosia ja vuosikymmeniä harhailin tuolla jossain. Kuin tiedostaen että etsin jotakin. Silti yhtään ymmärtämättä sitä mitä oikein olen etsimässä. Ymmärtäen tänään yhden elämäni tärkeimmistä paradokseista. Minun tuli suostua kokemaan olevani totaalisen hukassa, löytääkseni perille tuohon tilaan. Tilaan, jossa itse matka on tärkein, ei niinkään määräänpää, saa se milloin koen sen saavuttaneeni. Sillä toisaalta juuri tuo matka on itsessään perille pääsemistä päivästä toiseen.

Helpolla tämä kaikki ei ole tullut, mutta toisaalta ymmärrän tänään myös sen että yhtään tämän helpommalla juuri minä en olisi tähän itseäni "päästänyt", Olen todellakin tarvinnut kaiken sen mitä elämä minulle tarjoili, kyetäkseni luopumaan suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttäni. Ymmärtääkseni sen, että juurikin kaikki se mitä "tavalliset ihmiset" pitävät, aivan samoin kuin itsekin aikanaan pidin, totaalisen hölmönä, lapsellisena haihatteluna, sinisilmäisyytenä, onkin juuri se mitä läpi elämäni olen etsinyt. Elämän tarkoitus. Siis minun kohdallani.

Se onko se silti se, mikä sinun elämäsi tarkoitus on, sitä en tiedä. Itseasiassa yksi tämän sisäisen rauhani mahdollistaja on tietoisuus siitä, etten itseasiassa enää tiedä mistään mitään. Sillä minun ei tarvitsekaan tietää. Riittää että lepään siinä luottamuksessa, että kaikki se mitä minun tarvitsee tänään "tietää", näytetään minulle tämän käsillä olevan päivän aikana ja kuluessa, kun vain maltan hidastaa tahtiani sen, että kykenen kuuntelemaan sisintäni siinä määrin, että kaikki tarpeellinen tähän hetkeen suostuu minulle avautumaan.

Esimerkkinä voin tässä kertoa hieman tämän hetkisestä työstäni. Sain siitä varsin vahvan intuition jo muutama vuosi sitten. Jätinhän tuolloin sikseen, yhden suurimmista haaveistani tuolloin. Haaveilin ja olin tuon haaveen ohjaamana kouluttautunut ohjelmistosuunnittelun ammattilaiseksi. Ajatellen, että vielä joku päivä perustan yrityksen, joka tulee lyömään laudalta itse Microsoftin. No ei nyt sentänsä. Tämä on yksi esimerkki siitä suuruudenhulluudesta jonka vallassa minun tuli vuosikymmeniä elää, päätyen kerta toisensa jälkeen nöyryytetyksi, oppiakseni edes hieman sitä nöyryyttä, jota elämä minulle halusi opettaa.

Nyt aikaa tuosta suunnitelmastani on kulunut osapuilleen nelisen vuotta. Tuona aikana olen saanut kiertää ympäri Suomen, tavaten todella paljon, todella hienoja ihmisiä. Silti kaikki tämä siksi, että osaisin pysähtyä. Lakata säntäilemästä ja suorittamasta elämää. Olemaan itseni äärellä. Kyetäkseni pysähtymään olemaan läsnä myös toiselle ihmiselle.

Tälle aamua heräsin jostain syystä taas ennen viittä. Aikoinaan olisin kironnut tällaiset aamut alimpaan helvettiin. Kironnut väsymystä ja sitä etten voi nukkua silloin, kun voisin nukkua. Kiroamisen sijaan, istuskelin totuttuun tyyliini, siemaillen aamukahvia nojatuollissa, pohdiskellen sitä mitä elämä nyt minulle kenties haluaa tarjota, tämän aikaisen herätyksen avittamana.

Jos pinnallista minääni, eli egoani kuuntelisin, se kertoisi minulle sen kuinka seuraavien vuosien aikana tulisin laajentamaan tätä yritystoimintaani koko maan kattavaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudeksi, jossa jokainen apua haluava ihminen tulisi kohdatuksi. Rahaahan tuo tuollainen vaatii ja paljon, mutta suuruudenhulluissa ajatuksissani, mielikuvitukseni laukatessa, nuo miljoonat, ovat vain numeroita, joita aikanaan pelihimon vallassa katselin rullaavan pelikoneiden näytöillä. Minun ja unelmieni väliin kun nuo numerot eivät tule - ajattelin vielä tuolloin. Toisin kävi. Nimittäin juuri niin, kuin pitikin käydä, jotta tässä hetkessä tuonkin asian sisäistän kuten tässä hetkessä kohdallani kuuluukin.

Mutta joo, siis tämän aamuiseen pohdintaani. Kun päästin tuosta egon ajatuksesta irti. Todeten sen olleen taas kerran vain yksi suuruudenhullu suunnitelmani, ymmärsin kuulla sen aidon äänen sisältäni. Äänen joka sanoi "Vain tämä päivä", se riittää. Ei tarvitse elää tuolla jossain. Tavoitella tuota jotakin. Saavuttaa sitä. Tätä. Tuota. Ja vielä hieman enemmän. Riittää kun olet tässä. Juuri tässä ja nyt. Tällaisenaan.

Saattaa kuulostaa varsin omituiselta ajatuksen juoksulta. Sitähän se todellisuudessa onkin. Omituista, mutta samalla, kaiken paikoilleen asettavaa. Sitä kuuluisaa luottamusta, josta todella moni ihminen tänä päivänä puhuu ja kirjoittaa, siltikään ymmärtämättä mitä se todellisuudessa oikeasti onkaan. En sano että minäkään sitä oikeasti ymmärrän. Silti voin siitä kirjoittaa lähinnä siitä näkökulmasta, tai paremminkin siitä kokemuksesta jonka tänä aamuna sain taas aikaisessa aamussa kokea. Sisäinen rauha. Tila jossa kaikki se mitä ei ihmismieli ymmärrä, onkin paradoksaalisesti kaikki se missä on piilotettuna kaiken järkevyys. Siis toisinsanoen kaiken järjettömyys. Tila jota ei voi kuvata, mutta jonka kokemisessa kiteytyy kaiken tämän tarkoituksettoman tarkoituksellisuus. Elämä itse.

Uskon että vaimoni taas kerran saa todeta lukeneensa tätä tekstiä tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen jossa hän tuumaa lopulta taas loputtoman monennen kerran samat sanat, joita hän melkoisen useasti minulle toteaa, puhuessani hänelle jostakin siitä mitä viime vuosina olen sisimmässäni saanut kokea: "Anteeksi rakkaani, mut mä en valitettavasti ymmärrä yhtään mistä sä puhut." Johon minä totean rauhallisesti: "Ei se haittaa. En minäkään ymmärrä. Kunhan koen." :)

Elämä nimittäin on äärimmäisen hieno seikkailu, juuri siinä hetkessä, kun ihmisen vajavainen ymmärrys hiljenee ja maailmankaikkeuden puhtain voima valtaa alaa. Siinä hetkessä nimittäin Rakkaus puhuu ja minä vaikenen.

Kuten sanoin, tätä on mahdoton yrittää sanoiksi pukea, joten en edes yritä. Totean vain taas kerran, kiitos aikaisen aamuherätyksen päässeeni tilaan, jossa kaikki on hyvin. Tilaan jota kutsun sisäiseksi rauhaksi.