Hyväntekeväisyydestä.

  • Kimmo Rasila
Usko. Se riittää.
Usko. Se riittää.

Kuten aikaisemmin olen jo useaanotteeseen todennut, minun oli käytävä läpi maanpäällinen helvetti, löytääkseni tien elämään. Toisaalta, äärilaitaihmisenä huomaan yhä ajoittain sortuvani tähän toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan sinkoilemiseen. Sen vuoksi pyydänkin hitusen ymmärrystä seuraavalle pohdinnalleni. Hyväntekeväisyys, mitä se minun kohdallani merkitsee?

Minulle aikaisemmin tuo asia oli täysin merkityksetön. Elinhän totaalisessa itsekkyydessä, itsekeskeisyydessä. Tilassa johon ei yksinkertaisesti mahtunut kukaan muu. Saati kenenkään toisen ihmisen tarpeet. Elin ja hengitin todellisuutta, jossa jokapäivä tärkeintä oli saada omat itsekkäät tarpeeni tyydytetyksi, keinolla millä hyvänsä.

Tuolla matkallani tulin satuttaneeksi lukemattoman määrän ihmisiä, mutta tänään miettien, ehkä kuitenkin mitä suurimmassa määrin, myös itseäni. Jossain sieluni sopukoissa nimittäin kokoajan kuitenkin tunsin, etten oikeasti ole pohjimmiltani ihminen joka ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään.

Lukematon määrä pettymyksiä ihmissuhteissa sekä toinen mokoma erilaisia riippuvuuksia opasti minut tielle joka oli tuhota minut alle kolmikymppisenä. Luojalle kiitos, hän näki minussa potentiaalia, vaikken itse enää uskonutkaan omiin kykyihini missään määrin.

Ääretön määrä tuskaa sekä suunnatonta pelkoa, ohjasi minut etsimään elämääni jotakin. Jotakin sellaista, minkä varassa hitaasti mutta varmasti kykenin opettelemaan pois tuosta kaiken tuhoavasta itsekeskeisyydestäni. No kuten arvata saattaa, ampuen aluksi toiseen ääripäähän, täydelliseen epäitsekkyyteen. Tilaan jossa eläessäni, pyrin vastavuoroisesti huomioimaan pelkästään toisten ihmisten tarpeet, samalla väärällä tavoin itseäni unohtaen. Huvittavin ylilyönti kuitenkin asioissa oli se, että tuossa samalla tulin unohtaneeksi ne itselleni tärkeimmät ihmiset. Eli ne, jotka kaikessa rakkaudessaan olivat vuosia kestäneet rinnallani, tarjoilipa se mitä tahansa. No kaikesta oppii.

Mutta itse asiaan. Hyväntekeväisyys on asia jota itse olen omassa elämässäni pohtinut todella pitkään ja hartaasti. Päättäen jo aikoja sitten, että kunhan minulla on elämässäni tilaisuus, omalta osaltani tuota asiaa toteutan. Vieläpä pyrkien toteuttamaan sitä, ehkä taas hieman liiankin konkreettisesti raamatun lausetta noudattaen: " Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee." Samalla silti ymmärtäen sen, että tuo on vain yksi monista ihanteista, joihin meidän ihmisten tulisi elämässään pyrkiä, silti tuota konkreettisesti koskaan saavuttaen.

Uskokaa pois, olen monin eri tavoin vielä keskeneräinen, keskenkasvuinen kakara. Lapsi joka ei osaa elää kuten toivoisi voivansa. Mutta silti, kiitos raittiuden, oman omalaatuisen uskoni elämään, tänäänkin saan tehdä jo automaatioksi tullutta itsetutkailua, jonka myötä jokapäivä havaitsen itsessäni mitä erilaisimpia puutteita. Parasta tässä matkassa on tänäänkin se, että ymmärrän meidän ihmisten toimivan toisillemme mitä mainioimpina peileinä tunteisiin, joita syystä tahi toisesta emme vielä itsessämme ole olleet valmiit kohtaamaan. Yksi konkreettinen esimerkki tästä oli kuluneella viikolla, kun löysin itsestäni surun tunteen, lukiessani sähköpostiini tipahtanutta viimeisintä kirjettä ystävältäni Jari Sarasvuolta, hänen Stronghold -hankkeeseensa liittyen. Tavoistani poiketen, en pitänytkään tuota tunnetta sisälläni, vaan jaoin sen nykyaikaan kuuluen, Twitterissä, kyseiselle ihmiselle, sen enempää miettimättä. Se hyvä mitä tuosta seurasi, olikin taas yksi mitä ihmeellisin asia. Minä nimittäin kasvoin lapsuuteni siihen käsitykseen, ettei omia tunteitaan ole lupa tuntea, puhumattakaan siitä että niitä kenellekään toiselle olisi kertomassa. Vaikka kyseisessä keskustelussa koinkin, etten läheskään tullut ymmärretyksi, niin silti ainakin itse sain taas kerran äärettömän paljon itselleni, tuosta suhteellisen lyhyehköstä dialogista mikä asian tiimoilta käytiin.

Ensimmäisenä oivalsin nimittäin sen, että kuin huomaamattani, otin minulle henkilökohtaisella tasolla äärimmäisen ison harppauksen eteenpäin. Kerroinhan jollekin ihmiselle aidosti sen, mitä sisälläni tunsin. Aikaisemmin kun olen tottunut pitämään ja patoamaan kaiken syvälle sismpääni, olipa asia tai tapahtuma tunteineen mitä tahansa. Vaikkakin kokonaisuutena tämä asia olikin varsin vähäpätöinen, se antoi minulle itsestäni myös toisen oivalluksen. Koin nimittäin tuon surun suhteessa itseeni ja omiin tekemisiini, enkä suinkaan, kuten ensin ajattelin, suhteessa Jarin edesottamuksiin.

Minä nimittäin olen jatkuvasti painiskellut sen asian äärellä, kun tänäänkin teen työtä, jossa sovellan parhaan kykyni mukaan omakohtaisia kokemuksia erilaisten riippuvuuksien orjuudesta vapautumisesta, ja kun olen tässä hetkessä lähes pakotettu pyytämään osasta näistä palveluistani yritykseni kautta rahaa, saadakseni osaltani perheelleni toimeentulon, niin välillä huomaan kokevani surua, syyllisyyttä ja tuskaa siitä, etten kykene tässä työssä toteuttamaan sitä samaa, mitä ensiksi kykenin liki 6v ajan tekemään. Vapaaehtoistyötä. Pyyteetöntä auttamista.

Ymmärränhän minä sen, että ihminen tarvitsee työtä ja toimeentuloa. Enkä minä enää jatkuvasti tämän asian äärellä märehdi, mutta tämä tapahtuma toi taas tämän tunteen esiin ja hyvä, sillä taas huomaan osaltani edenneeni tarvittavat askeleet elämässäni, kohti ihannetta. Ymmärsin nimittäin sen, ettei ole minun asiani puuttua, saati reagoitua siihen, mitä muut ihmiset elämällään tekee. Vaan sensijasta keskittyä omaan tekemiseeni, toteuttaakseni omassa elämässäni sen, mitä toisen ihmisen jossain kohden toivoisin toteuttavan.

Loppukaneettina totean vain sen, ettei minun elämässäni hyväntekeväisyys ole enää asia, jota minun erikseen tarvitsisi alkaa tekemään. Saati siitä itselleni mitään saamaan. Ymmärsin nimittäin sen, että parasta hyvää, suhteessa toisiin ihmisiin, voi tehdä niin monin erilaisin tavoin jokapäivä, ettei siihen tarvitse alkaa erikseen mitään tapahtumia, saati keräyksiä järjestämään. Riittää kun pysyttelen poissa entisestä itsekeskeisestä ajatusmallistani, huomioiden kaikki ne ihmiset jotka kuka missäkin vaiheessa elämääni, omalla polullani hetkisen viipyvät.

Lopuksi vielä haluan siteerata erästä raamatunlausetta, joka on puhutellut minua jo pidemmän aikaa:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.

1 kommentti

Anonyymi

5.12.2021 10:31

Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus