Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on ihmisarvo.

Päihdeongelma ja sen hoito.

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Sananen ”ihmisroskista”.  3

Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.
Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.

En malttanut olla kirjoittamatta tähän mediassa velloneeseen aiheeseen liittyen. Olkoonkin, että olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ottamasta kantaa suuntaan tahi toiseen, näissä eräänlaisissa ylilyönneissä, joita tasaisen tappavasti meille tavallisille kaduntallaajille tarjoillaan.

Mutta asiaan. Kuinka moni meistä (ihmisistä), lopulta rehellisesti käsi, sydämellä voi todeta, ettei koskaan olisi ajatellut jostain toisesta ihmisestä jotakin pahaa. Aivan samoin, kuin jopa puhunutkin jonkun toisen ihmisen kanssa kaksin pahaa jostain kolmannesta ihmisestä. Tuskin kukaan. Sen vuoksi koen eräänlaisena ylilyöntinä taas kerran koko hulabaloon mikä asiassa on noussut.

Mielestäni tässä kaikessa nimittäin ei niinkään ole kyse siitä, että joku hyvin toimeentuleva poliitikko ei ymmärrä vähempiosaisia, joilla on esimerkiksi päihdeongelmaa. Mielestäni tässä on kysymys siitä, että yksi ihminen sanoittaa ääneen sen, mitä melkoisen moni lopulta päänsä sisällä saattaa vahingossa ajatella ja kaikki hulabaloo kulminoituu siihen, kun tuo asia lausutaan julkisesti ääneen.

Voi tietty olla, et taas kerran oon todella väärässä. Mutta sen uhmalla kirjoitan sen, mitä itselle tästä kaikesta on herännyt. Ajatus siitä, kuinka kauas meillä ihmisillä on lopulta kadonnut elämän todellisuus arjesta. Moniko meistä lopulta on konkreettisesti istahtanut näiden ihmisroskiksi kutsuttujen ihmisten viereen ja kysynyt miten menee? Aika moni meistä lopulta kiirehtiä omassa elämässään paskantärkeänä ohi, ajatellen päänsä sisällä jos jotakin näistä ihmisistä, jotka tuolla puistonpenkeillä tai porttikongeissa majailee.

Kuinka moni lopulta kohtaa näitä ihmisiä? Niin, saattaapa olla, että suurin osa meistä unohtaa kaikessa kiireissään, että he ovat ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa, kuten meillä kaikilla.

Harmillista sinällään tässä suoristuskeskeisessä yhteiskunnassa on lopulta se, että ihan samalla tavalla me jokainen kiiruhdamme toinen toistemme ohi. Juuri koskaan pysähtymättä.

Eikä siinä, tämä kyseinen ”möläytys” oli kaikkiaan epäasiallinen, sitä en kiellä. Lähinnä vain mielenkiinnolla olen seurannnut sitä, kuinka julkisesti lynkataan ihminen, joka tällaisen möläytyksen päästää, vaikka kyse lopulta ei ole muusta, kuin tämän yhteiskuntamme nykytilaa kuvaavasta lausahduksesta.

Meillä nimittäin on vallalla sellainen kahtiajako, joka näkyy kaikkialla ja kaikessa. Ei me lopulta ihmisenä olla yhtään sen parempia, kuin tuo möläytyksen päästänyt, kuin sen kohteena ollutkaan ihminen.

Meillä on vain kiva yhdessä porukalla tuomita niitä ihmisiä, jotka näitä oman päämme sisällä asuvia demoneja ääneen lausuvat.

Sillä, jos meillä oikeasti välitettäisiin ihmisistä ihmisinä, ei täällä olisi vallalla nykyhetken kaltaisia ongelmia. Meillä kuitenkin on olemassa huomattavasti suuremmat resurssit auttaa hädänalaisia ihmisiä, kuin mitä me näissä tilanteissa annamme ymmärtää. Ongelma ei mielestäni ole resurssit tai tietämättömyys. Ongelma on enempi siinä, että kaikessa itsekkyydessämme, meillä on niin saatanan kiire aikaansaada jotain suurta ja mahtavaa omassa elämässämme, ettei meillä ole aikaa aidosti auttaa toisiamme. On helpompi panostaa kaikki energia niihin asioihin, joista itse nautimme ja lynkata ihminen, joka möläyttää jotakin sopimatonta, helpottaaksemme omaa syyllisyydentuntoa siitä, kun ei meillä ole aikaa kohdata toista ihmistä. Puhumattakaan ihmisistä, joita emme tunne. Ihmisistä, jotka eivät ole osa elämäämme. Kun eihän meillä ole aikaa edes kohdata niitä ihmisiä, jotka omassa elämässämme vaikuttavat. Kuinka meillä siis voisi olla aikaa kohdata joku kadunmies tai -nainen. On helpompi lakaista hänet poissa mielestä, kuin roska.

Jos oikeasti haluaisimme tehdä tästä yhteiskunnastamme paremman, se lähtisi jokaisesta meistä itsestämme. Ei siitä poliitikosta tai päättäjästä jota mollaamme. Jokaisessa meissä lopulta on sisällämme kyky kohdata toinen ihminen. On vain surullisen helppoa väistää nuo kohtaamiset, väistäen samalla itsensä. Nousten jo kohta julkisesti lynkkaamaan toinen ihminen siitä puheesta, mitä itse omalla käytöksellämme toteutamme.

Mutta toisaalta, olemmehan ihmisiä. Sillä, jos jollain muulla tavoin, epäitsekkäästi toimisimme, siinähän pian piilee se vaara, että voisimme joutua kohtaamaan toisia ihmisiä arjessamme. Mitä siitä sitten lopulta tulisi.


Luottamus elämään.

Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.
Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.

Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.

Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.

Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.

Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.

Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.

Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.

Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.