Onkohan tässä maailmassa enää olemassa ihmisiä jotka välittävät toisista ihmisistä. Enkä tarkoita niitä lähimmäisiä, vaan myös muita ihmisiä. Tuntuu että sitä omaa rakastaan tai perhettään osataan rakastaa ja välittää heistä. Mutta muille ei enää inhimillisyyttä riitäkään. Vai onko se jotain raakaa selviytymisrituaalia ja oman ”heimon” puolustamista. Mutta onko sellainen enää nykyaikana tarpeen? Olemmeko kaikki toistemme vihollisia ja pahaa tarkoittamassa, niin että joudumme puolustamaan ”omiamme”?
Ymmärrän että joskus luolamies-aikoina tuollainen reviirinpuolustaminen saattoi olla ihan tarpeellistakin hengissä selviytymisen takia. Naisena minä ainakaan en kaipaa enkä tarvitse miestä puolustamaan itseäni. Olen omilla jaloillani seisova nainen ja miehestä kaipaan tasapuolista kumppania, en mitään henkivartijaa tai elättäjää.
Ystäväni sanoi että minun kannattaisi etsiä sielunkumppania pehmeämmistä ympyröistä. Erilaisen maailmankuva omaavista ihmisistä. Osittain hän on varmasti oikeassa, mutta jotenkin vierastan kuitenkin sellaisiakin ihmisiä. Ehkä hekin ovat omalla tavallaan ahtaita ajatusmaailmassaan ja ehdottomuudessaan. Ehkä tuo ehdottomuus juuri kammoksuttaa minua. Tai ehkä en vain ole tutustunut heihin kunnolla.
Nuorempana olin itse hyvin mustavalkoinen ja muita tuomitseva ihminen. Nyttemmin olen huomannut ettei sellainen kannata tai ainakaan se ei minulle sovi. Minun on parempi olla kun ajattelen asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta ja yritän ymmärtää syitä erilaiseen ajattelutapaan.
Miksi ihminen sitten on niin julma toiselle ihmiselle? Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin? Miltä tuntuu ihmisestä joka loukkaa toista ihan tarkoituksella? Tuleeko siitä hyvä mieli loukkaajalle? Tuleeko siitä vahva olo? En ymmärrä motivaatiota siihen että joku tarkoituksella pahoittaa toisen ihmisen mielen. Tuo asia saa minut usein ymmälleni ja pohdinkin sitä paljon.
Jotkut sanovat että paha saa palkkansa ja että kyllä se ilkeä ihminen joskus saa takaisin samalla mitalla. Mutta saako? Ja missä vaiheessa? Ja saako se ilkeän ihmisen miettimään miksi itse oli ilkeä? Eli onko mitään hyötyä siitä että paha saa palkkansa? Vai onko se ilkeä ihminen kenties aikanaan saanut jo ilkeyttä toiselta ja siksi itse ryhtynyt ilkeäksi? Eli onko pahuus saanut aikaan lisää pahuutta?
Huomaan myös että ihminen joka liikkuu röyhkeän, muista piittaamattoman ihmisen seurassa, usein myös itse omaksuu näitä piirteitä. Onko sellainen ihminen sitten niin heikko tai epävarma itsestään, että haluaa itsekin koittaa näillä keinoilla saavuttaa jotain? Voiko röyhkeydellä ja välinpitämttömyydellä, jopa pahuudella peittää omia tunteitaan? Työntää taakse omaa epävarmuuttaan.
Mutta voiko sillä tavoin saavuttaa mitään oikeaa, aitoa? Vai tarvitaanko tässä maailmassa enää mitään aitoa? Onko sen tarve loppunut? Eivätkö ihmiset kaipaa aitoja tunteita, aitoja ihmisiä? Riittääkö pelkkä ulkoinen kaunis kuori? Minulle ei riitä. Tai oikeastaan en edes tarvitse ulkoista kauneutta tai materiaa. Minä kaipaan ihmisessä inhimillisyyttä, sitä että näyttää mikä oikeasti on. Vaikka olisikin heikko tai vajavainen. Emmekö me kaikki ole?
Myönnän että itsekin yritän olla kovempi kuin olen. Se on oma suojautumiskeinoni näitä pahoja ihmisiä vastaan. Jollaisiin ikävä kyllä törmään liiankin usein. Mutta kun minun kanssani juttelee hetken, huomaa kyllä että en ole kovinkaan kova, ikävä kyllä. Mutta vaikka yritänkin olla kova, en halua loukata ketään ihmistä. Onneksi en ole sellaiseen sortunut.
Uskon kuitenkin että siitä ei voi tulla hyvä olo. Ainakaan mieleltään terveelle ihmiselle. Sairas ihminen onkin sitten eri juttu. Mutta alammeko me olla niin sairaita kaikki, että en enää löydä sitä inhimillisyyttä? Vai etsinkö oikeasti väärästä paikasta? Vai olenko liian pehmeä tähän maailmaan? Pitäisikö minun muuttua kovemmaksi, jotta minun olisi hyvä olla? Pitäisikö minun ajatella vain itseäni, unohtaa muut? Toisiko se onnea elämääni? Olisin kova ja välinpitämätön ihminen. Eläisin tätä elämää pinnalla liitäen, muista välittämättä, ottaisin mitä haluan enkä katsoisi taakseni, jäikö jollekin paha mieli teoistani.
Miksi en kuitenkaan halua kokeilla tuotakaan keinoa. Ehkä kuitenkin uskon että löytyy vielä ihmisiä jotka välittävät toisistaan, laajemmalla skaalalla kuin tuolla perhetasolla. Ja tiedän että sellaisiakin on, olen jopa tekemisissä erään sellaisen kanssa. Vähemmistöä he kuitenkin ovat tässä nykyisessä maailmassamme.
Noh, olisiko tässä taas tarpeeksi pohdintaa tälle päivälle. Jäi vain taas asiat mietityttämään niin ajattelin purkaa ne tähän ”paperille”, josko näyttäisivät selvemmiltä sen jälkeen.