Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on inhimillisyys.

Puhumattomuus - Henkistä tuskaa.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.
Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen voikaan olla pukea sanoiksi sisällä jylläävää tuskaa. Jos jalka on poikki, ihminen konkreettisesti huutaa tuskasta, kenenkään sitä ihmettelemättä. Asia on kokolailla eri kun tuon jalan sijaan aletaan keskustella tuskasta, joka ei näy konkreettisesti ulospäin.

Silti tänäkin päivänä meillä elää suuri joukko ihmisiä, jotka kärsivät lähes käsittämätöntä tuskaa, tietämättä yhtään, miten tuota helpottaisi.

Juuri siksi meillä on nähtävissä vähän joka puolella yhä lisääntyvää päihdeongelmaa, kun ihminen ei vain jaksa sinnitellä pahanolonsa kanssa, vaan pyrkii epätoivon vimmalla helpottamaan oloa edes hetkellisesti.

Minä ymmärrän näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin. Käytinhän itse aikanaan mitä tahansa ainetta, saadakseni edes hetken helpotusta sisälläni jäytävään tuskatilaan. Ymmärtämättä vielä tuolloin yhtikäs mitään siitä, että tuossa samalla itse aiheutin itselleni vain lisää tuskaa.

Elämä opettaa meille mitä erilaisimmin tavoin sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää sekä merkityksellistä. Nykyajan ihminen on vain yksinkertaisesti liian kärsimätön, oppiakseen. Kun jo heti pitäisi olla kaikki valmiina ja kiirehtimässä kokemaan jo hitusen suurempia elämyksiä.

Omalla kohdallani olen jo usean vuosikymmenen ajan tasaisin väliajoin tullut tutustuneeksi samoihin tiettyihin tunnetiloihin itsessä. Syyllisyys, häpeä, pelko sekä riittämättömyys. Mitä useammin näiden tunteiden kanssa olen ollut vastatusten, sitä konkreettisemmin olen huomannut sen, kuinka paljon todellisuudessa tarvitsemmekaan toisia ihmisiä.

Kun sisällä jylläävät tunteet valtaavat koko mielen sekä kehon, ei pikainen toteamus siitä, että tämäkin menee ohi, kuin korkeintaan pahentaa jo tuota valmiiksi hirvittävää oloa entisestään.

Meillä paljon puhutaan kauniisti siitä, kuinka on hyvä opetella olemaan läsnä itselle ja sen myötä muille, mutta jokapuolella on samalla näkyvissä se, ettei meillä yksinkertaisesti vain ole aikaa, saati voimavaroja pysähtyä olemaan läsnä toisillemme. Jokaisella meistä kun tavalla tahi toisella on elämä täynnä tavaraa.

Saatamme hetken viivähtää jonkun ystävän luona, mutta siinäkin ollessa, ajatukset kaahaa kahtasataa jo seuraavissa tilanteissa, jotka meitä jossain toisaalla odottaa.

Itse koen olevani siitä epäkiitollisessa asemassa suhteessa elämään, etten onnistu luikkimaan pakoon yhtäkään tunnetta, saati asiaa, jotka elämä kohdalleni on varannut kohdattavaksi. Niin kertakaikkisen pysäyttäviksi elämä vallitsevat olosuhteet lopulta rakentelee, ettei lopulta ole muuta mahdollisuutta, kuin kertakaikkinen pysähtyminen tosiasioiden äärelle.

Nuo aiemmin mainitsemani tunteet on siinä mielessä omalla kohdallani haasteellisia, että sitämukaa kun saan aina hitusen noita kuorittua sisimmästäni ulos, elämä tarjoilee jo kohta uusia tilanteita ja uudenlaisia ärsykkeitä, kuin kysyen, oletko nyt ihan varma että nämä tunteet on omalta kohdaltasi taputeltu. Eihän ne ole. Lähimainkaan.

Paikansin tuossa muuan päivä kokolailla tarkan yhtäläisyyden itseni sekä oman edesmenneen isäni elämänpoluissa. Huomasin varsin konkreettisesti sen, että juurikin noiden kyseisten tunteiden alla isäni eli ja kipuili läpi elämänsä. Lopulta kyvyttömänä puhumaan niistä, noiden alle tuhoutuen.

Silti, vaikka viime ajat elämässäni ovat olleet taas melkoista myllerrystä, koen olevani kiitollinen siitä, että minulla on jo jonkinasteinen kyky sanoittaa näitä tunteita itsestäni ulos. Sillä se jos mikä varmistaa kohdallani sen, että taas ennenpitkää tulen ymmärtämään kaiken tämän myllerryksen tarpeellisuuden omalle matkalleni ja mikä parhainta, en tule lopulta kuitenkaan tämänkään kuorman alle tuhoutuneeksi.

Enempää ei annetta, kuin mitä jaksaa kantaa. Mutta joskus toivoisi silti, ettei aina kuvittelisi omista voimistaan ihan mahdottomia.


Suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Naiset sensijaan puhuvat, liikaakin.

Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.
Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.

Kuinka surullisen yleistä meillä onkaan se, että kovin harva oikeasti keskittyy tutkailemaan omia tunteita. Opittu malli kun esimerkiksi miesten kohdalla on se et tuhahdetaan niiden olevan akkojen höpötyksiä.

Silti, poikkeuksetta jokainen mies, jonka matkallani olen kohdannut, kipuilee monin tavoin samojen ongelmien äärellä. Kun omia tunteita on niin pirun vaikeaa, lähes mahdotonta tunnistaa. Saati että niistä puhuisi kenellekään. On helpompi painaa duunia miettimättä mitään ja viikonlopun koittaessa hakea kaupasta se lohtua tuova lasti, päätyen illan päätteeksi puhumaan paskaa paikalliseen.

Uskomattoman moni meistä miettii omaa elämää ja sen tarkoitusta. Ihan yhtä moni miettii sitä, mitä joku toinen miettii itsestäni. Mutta sangen harva pysähtyy miettimään sitä, mitä itse itsessään miettii tai tuntee.

Kyse on jo sukupolvien ajan vallalla olleesta mallista tai malleista. Siis niistä, joihin kasvoimme, samoin kuin omat vanhempamme kasvoivat, jo lapsuudessa. Lapsi kun oppii tarkastelemalla oman vanhemman käyttäytymistä, ilman että tuossa edes juurikaan tarvitsee olla mitään sanallista viestintää. Vielä kun tuohon prosessiin lisätään sanallinen viestintä, jonka pääpaino on siinä, ettei mies itke, tekee töitä pärjätäkseen, eikä turhia huutele apuja muilta, on pohja, läpi elämän kestävälle taistelulle luotu kuin huomaamattaan.

Eikä siinä, vaikka naisista puhutaan tunteellisina olentoina, jotka pääasiassa (miesten mielestä) jo valmiiksi räpättävät jatkuvasti jotakin, aivan samoin heillä on noita samankaltaisia opittuja malleja olemassa. Yleisin niistä oman itsensä uhraaminen perheen, puolison tai vähimmilläänkin jonkun toisen edestä. Ihmekään siis jos nämä kauniit sielut räpättävät. Uhraavathan he pahimmillaan koko elämänsä muiden takia.

Mutta se tunteista aidosti puhuminen. Mitä se sitten olisi.

Meillähän varsin yleinen käytäntö on hyökätä heti ja miettimättä, samantien, jos joku meissä aktivoi jonkin ikävän tunteen. On ymmärrettävän helppo hyökätä. Tietty vihahan torpedoi järjestelmällisesti esimerkiksi kaiken esiinnousseen pelon sekä epävarmuuden. Haaste tuleekin lähinnä siinä, että kovin harva omaa kykyä olla vastaamatta tuohon hyökkäykseen ja siten sota on pian valmis. Pahimmillaan joka puolella näkyy riiteleviä ja taistelevia ihmisiä, jotka syyttävät, säätivät, huutavat ja haukkuvat kilpaa toisiaan. Autuaan ymmärtämättöminä kahdesta seikasta. Se tunne, jonka tuo toinen ihminen minussa herättää, on minun oma tunne, ei tuosta toisesta jotenkin maagisesti minuun siirtynyt. Siksi tuo tunne minussa, kertookin enemmän minusta itsestä, kuin tuosta toisesta ihmisestä. Siksi toisekseen lähes kaikki ikävät tunteet on siinä ihania, ettei ne itsestään häviä mihinkään. Esimerkiksi pelätessä ihmisen yleisin reaktio tuohon pelkoon on lähes suunnaton viha ja raivo. Eikä ihme, pelkohan hellittää tuntumasta, kun tarpeeksi huutaa ja mesoaa. Paska juttu vain se, että tuo meissä herännyt pelko jää kohtaamatta ja käsittelemättä ja sen myötä seuraavan kerran aktivoituessaan tuo tunne vyöryy astetta isommalla volyymillä yli, edellyttäen astetta isompaa huutoa tai vastaavasti toisena, varsin toimivana konstinsa, astetta tukevamman humalatilan.

Nyt joku voi sanoa, että äläpä Rasilan poika höpötä. Minulla on ystäviä, joiden kanssa puhun taukoamatta. Käyn terapiassa ja pidän muutoinkin huolta itsestäni. Hyvä sinä! Mutta veikkaanpa että esimerkiksi ystävien kesken puhuttaessa aktivoituu varsin herkässä oleva, meillä varsin yleinen keskustelumalli josta yksi esimerkki ohessa. Tässä kaksi ystävätärtä keskustelee miehistään.

”Tiedätkö mun mies on muuten ihana, mut se ei huomioi mua tarpeeksi.”

”Mun mies huomioo kyllä, mutta silti viettää ihan liikaa aikaa töissä ja viikonloppuna se juo ja kattoo vaan jalkapalloa.”

”Kauheeta tuo juominen. Mulla on yks kaveri, jonka mies joi kaks viikkoo putkeen, päätyen lopulta katkolle.”

”Ihan hirveetä tuommoinen viinan läträys. Mä en kattelis päivääkään.”

”Näin ystävien kesken, lasi tai pari punaviiniä on ymmärrettävää. Eikö sitä sanota et se on hyvää sydämelle. Otetaan siis sydämelle. Kippis”

”Annas kun kerron siitä meillä töissä olevasta Kaisasta...”

Yksi kysymys. Missä kohtaa dialogia ihmiset puhuivat itsestä, saati omista tunteistaan? Tätä näkee todella paljon. Ihmiset puhuu paljonkin, silti sanomatta todellisuudessa yhtikäs mitään. Itsestään. Saati omista tunteista.

Meillä kun ei ole opittu kohtaamaan itseä, kuinka siis voisimme aidolla tavalla kuvitella kykenevämme kohtaamaan toinen toistamme.

Eikä siinä, en minä itse ole itseasiassa yhtikäs poikkeus. Paitsi siinä, että tietoisesti olen pyrkinyt opettelemaan kohtaamaan itseä ja omia tunteita. Yhä vähenemässä määrin keskittyen miettimään muita ihmisiä tai heidän tunteitaan ja yhä lisääntyvässä määrin pyrkien peilaamaan itsessä sitä, miksi jokin tietty tilanne tai ihminen, minussa jonkin tietyn tunteen aktivoi.

Ihan järjetöntä, sanoo joku. Voi ollakin, mutta minulle, omaan elämääni siinä hyvä oppikoulu, että vielä reilu vuosikymmen sitten, jos pöydältä tipahti haarukka, se aktivoi minussa tunnemyrskyn. Kun taas tässä hetkessä, vaikka pöytä tippuisi lattian läpi, kykenen toimimaan tilanteessa, ilman sen suurempia kuohuiluja.

Lopuksi heitän pienen haasteen juuri sinulle. Samaa haastetta olen toteuttanut omassa elämässäni jo jonkin aikaa. Jos jokin asia, tilanne tai ihminen aiheuttaa tunnepuolellasi voimakkaan reaktion, niin kokeile samantien reagoimisen sijaan miettimään hetki, mitä tuo tunne sinusta itsestäsi kenties kertoo. Kokemuksesta totean, et tuo haaste tuottaa itsellesi paljon enemmän hyvää, kuin mitä tuo silmänräpäyksessä tapahtuva reaktio ikinä toisi.

Leppoisaa lepopäivää itsekullekin. Kaikenlaisine tunteineen.


Päihdeongelma ja sen hoito.

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Toisten arvosteleminen - itseni arvostamistako?

Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.
Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.

Kuinka herkästi sitä kuin huomaamattaan sortuu arvostelemaan toisia ihmisiä. Joku voisi ajatella ettenhän minä, mutta uskallampa väittää että kyllä, myös sinä. Jos ei muutoin, niin omissa ajatuksissaan. Ihan huomaamattaan.

Mutta tuotakin enemmän nykyään näkee tuota arvostelemista, jopa suoranaista toisen tuomitsemista sosiaalisessa mediassa.

On kovin helppoa loukkaantua jopa sellaisesta kirjoituksesta, joka ei sinällään edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Jopa niin, ettei kirjoittaja edes ajatellut tekstiä kirjoittaessaan saattavansa saada tekstillään aikaiseksi moista reaktiota. Monessa kohtaa jopa niin, että sekä kirjoittaja, että suurinosa tekstin lukijoista koki tekstin esimerkiksi humoristisena ja lopulta silti joku tuosta onnistuu pahoittamaan mielensä. Eikä siinä, aivan samoin kuin kirjoittajalla on mielipidevapaus, myös lukijalla on mielensäpahoittamisenvapaus. Haastavaa nykypäivän trendissä on se, kun puolin jos toisinkin noihin tunteisiin aletaan reagoimaan kokolailla voimakkaasti toinen toistaan arvostellen.

Puhumattakaan siitä kun nykypäivänä saattaa kuin huomaamattaan aiheuttaa suurehkon paskamyrskyn ihan hyväntahtoisella ja täysin viattomalla heitolla, joka lähtee leviämään kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa, päätyen lopulta iltapäivälehtien sivuille siteeratuksi.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisinä? Sen että olemme kuin pieniä lapsia, jotka reagoituvat lähes jokaiseen ärsykkeeseen jonka toinen meidän hiekkalaatikolla leikkivä lapsi meissä herättää. Olkoonkin, että tuo kyseinen hiekkalaatikko on yhtäpaljon meidän, kuin toisella puolella maapalloa elävän Ahmedin omaisuutta.

Kuinka paljon lopulta näistä mielenpahoituksista oikeasti johtuu itse ärsykkeen antaneesta tekstistä ja kuinka paljon johtuu lopulta aivan kaikesta muusta. Veikkaan prosenttien olevan 10/90. Mutta ei sen niin väliä.

Oleellisempaa omalla kohdallani on miettiä se, millätavoin saan oman elämiseni ja olemiseni sellaiseksi ettei minun tarvitse olla reagoitumassa jokaiseen ärsykkeeseen, mitä tässä hetkessä hieman jokapuolelta tarjoillaan. Itseensä tutustuminen. Siinä oman elämäni tärkein kohtaaminen.

Tuon myötä vähenee tarve arvostella, saati reagoitua jokaiseen ärsykkeeseen jota vähän joka puolelta meille päivittäin tarjotaan.

Ennenkuin reagoidut kirjoitukseeni, totean että olehan huoletta siellä. En silti ole ihmisenä sinua kummempi. Samojen tunteiden vallassa minäkin täällä tallustelen. Joskin niin, että tänään aika pitkälti jo tiedostan sen mihin ärsykkeeseen reagoidun ja mihin jätän reagoitumatta. Hyöty tässä on selkeä. Sillä mitä vähemmän kulutan energiaa epäolennaiseen, sitä enemmän sitä jää käytettäväksi siihen olennaisimpaan ihmisen elämässä. Läsnäoloon itselle ja muille.

Olkoon että viimeaikoina olen todennut olevani sellaisessa prässissä yrittäjyyden haasteiden saralla, että olen huomaamattani omien hiekkakakkujen rakentelun sijaan, ollut kiinnostuneempi kaverin ämpäreistä, että huomaamattani olen tullut itse sortuneeksi arvostelemaan välillä jos ketäkin omassa mielessäni. Sen huomatessani havaitsen taas loputtoman monennen kerran sen, että on aika palata perusasioiden äärelle. Siis löytämään se kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni tänään yhä on. Löytäessäni taas tuon kiitollisuuden äärelle, alkaa elämäni kuin automaationa näyttää sen valoisamman puolensa ja sen myötä lisääntyy myös itseni arvostaminen. Toisten arvostelun samassa suhteessa käydessä tarpeettomaksi.

Kukaan meistä ei lopulta ole toinen toistaan parempi ihmisenä. Miksi siis edes yrittää kilpailla siitä.


Murehtimisen turhuus ja ihanuus.

Entä jos..mitä jos..jos en..
Entä jos..mitä jos..jos en..

Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.

Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.

Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.

Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.

Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.

Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.

Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.

Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.

Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.

Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."

Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.


Ihmisyyden paradoksi

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.


Tunteet on. Enhän ole tunteeton.

Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.
Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.

Aina hetkittäin huomaan jotakin liikahtavan sisimmässäni. Niin nytkin. Sen vuoksi taas kerran päätin käyttää yhtä itselleni tärkeintä keinoa asioiden jäsentämisessä, eli kirjoittamista.

Pitkä matka on tässäkin asiassa, kuten kaikessa muussakin elämässäni pitänyt kulkea jotta kirjoittamisesta on jäänyt pois kaikki turha suorittaminen. Kun voi vain hetkeksi asettua aloilleen ja antaa näppiksen laulaa, lopputulos on juuri sitä mitä sen juuri nyt tarvitsee olla, päästäkseni taas asioissa yhden askeleen verran eteenpäin.

Paljon kasvua sekä kasvuun liittyy kipua on tullut vuosien varrella kohdattua. Tuo kohtaaminen juuri on se itselleni tärkein juttu kaikessa. Olipa kyse omasta itsestä, elämästä, toisesta ihmisestä, puhumattakaan omista tunteista mitä näihin edellä mainitsemiini liittyy.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hetkeksi noiden tunteiden äärelle. Olen nimittäin pitkään ajatellut olevani jotenkin erilainen. Jopa eriskummallinen, mitä noihin tunteisiin tulee. Lopulta huomaten kuitenkin ilokseni sen, etten lopulta kuitenkaan taida olla yhtään sen eriskummallisempi kuin kukaan toinenkaan. Jokaisella meistä on tunteet, halusimmepa sitä tahi emme. Se millä tavoin niiden antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, lienee yksilöllistä, mutta omalla kohdallani todeten, juurikin nuo tunteet tekevät minusta ihmisen joka tänään olen. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Mutta miksi ihmeessä jokin noin arkinen, yleinen, jokaisesta meistä löytyvä ominaisuus on sitten kuitenkin jotenkin niin vähän esillä oleva asia? Tunteista kun meillä ei juurikaan koskaan puhuta. Tai jos puhutaan, niin pääsääntöisesti vain silloin kun jokin tuntuu hyvälle.

Fakta kuitenkin lienee se, että mitä enemmän uskaltautuisimme puhumaan kaikista tunteistamme suoraan ja avoimesti, sitä paremmin meistä jokainen sekä yksilönä, että me kaikki ihmisinä voisimme.

Totuushan on kuitenkin se, ettei elämässämme ole asiaa, tapahtumaa, saati ihmistä joka meissä jokaisessa ei herättäisi jonkinlaista tunnetta. Silti yhä edelleen pyrimme kaikin keinoin välttämään asiasta puhumista ja pahimmillaan jopa noiden tunteiden tuntemistakin.

Itselleni tämä varsin vaihderikas elämä on tarjoillut loistavan mahdollisuuden tutustua omiin tunteisiinsa. Tänään en ihmettele yhtään sitä, miksi kohdallani vaati vuosia ja taas vuosia sekä loputtoman määrän mitä erilaisimpia pakonomaisia riippuvuuksia, ennenkuin ymmärsin mikä kohdallani oli lopulta se perustavaa laatua oleva ongelma. Omien tunteiden kieltäminen. Luulin nimittäin että olen jotenkin epänormaali jos tunnen, saati näytän omia tunteitani. Sen vuoksi jouduin juoksemaan useita vuosia piinaavaa kujanjuoksua, yrittäessäni mitä erilaisimmin keinoin piilottaa nuo itsessäni, nyt miettien, juuri minut itsekseni määrittelevät tunteet olisivat pysyneet piilossa.

Yksi suurimmista vapauden kokemuksista elämässäni onkin ollut ja yhä on se, kun voin aivan rauhassa ja hyvillä mielin tuntea mitä milloinkin tunnen ja parasta kaikessa näyttää myös nuo tunteeni ulospäin.

Ihan liian paljon tänäkin päivänä ihmiset kärsivät sen vuoksi kun kuvittelevat ettei tunteista puhuminen ole sallittua. Jos joltakulta kysyy, miten menee, yleisin vastaus lienee tänään 'Ihan jees'. Hassua sinällään kaikessa se, et mitä enemmän minä olen uskaltautunut tuon toteamuksen sijaan, avoimesti kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu, sitä helpompi on tätä elämänpolkua tässä hetkessä ollut astella. Olisiko siis kenties aika alkaa opetella kohtaamaan omaa itseään ja omia tunteita. Kaikki hyvä saa alkunsa siitä, kun seuraavan 'Ihan jees'-toteamuksen sijaan kokeilee kertoa yhden aidon tunteen joka sisällä juuri siinä hetkessä on.


Ihmisenä elämisen ihanuus ja haasteet.

Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.
Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.

Melkein kuukausi viimeisimmästä kirjoituksesta. Kuvastanee sitä, että tämän hetken elämässä riittää kiitettävästi tekemistä. Kirjoittaminen on minulle eräs monista keinoista jäsentää sisintäni ja nyt kun se on jäänyt vähemmälle, huomaan sisimpäni kaipaavan jäsentämistä. Taas kerran konkreettista pysähtymistä itsensä äärelle.

Kiire on sarja vääriä valintoja - sanotaan. Toisaalta allekirjoitan tuon sanonnan täysin, mutta siinä hetkessä kun elämässä on paljon meneillään, sitä kuin tahtomattaan tulee imeytyneeksi sen pyörteisiin, kuin pyörremyrskyn silmään, kykenemättä yhtään ohjaamaan itse sitä minne tuulenpuuskat kuljettavat.

Itse olen elämässäni ollut niin monta kertaa sellaisissa pyörityksissä, että tiedän jo milloin on hyvä kiskaista jarrua. Muutoin menon käydessä yhä hurjemmaksi, jossain kohden tahtomattaankin tulee stoppi. Sen vuoksi juuri tässä kohden päätin palata kirjoittamaan. Pysähtyen itseni äärelle.

Yrittäjyys. Siinä yksi suurin asia elämässäni joka kuluneiden vuosien aikana on ollut tuomassa elämääni haasteita. Tänään olen tuon asian kanssa taistellut taisteluni, oppiakseni oikealla tavalla luovuttamaan. Apua pyytäen. En yksinkertaisesti ehdi, saati jaksa tehdä kaikkea yksin. Ainakaan ilman että siitä kärsisi minulle tärkeimmät ihmiset. Sen vuoksi ulkoistinkin kaiken mitä tässä kokonaisuudessa pystyin ulkoistamaan ja olikin jännä huomata se, kuinka paljon sitä ihminen pystyykin tahtomattaan keräämään taakkaa harteilleen. Taakka keveni kummasti, vaikka kyse oli pelkästään siitä että annoin yrittäjyyteeni tiiviisti liittyvän paperityön toisen tehtäväksi.

Yksi suurin syy siihen, miksi tuosta itselleni taakkaa kertyi, johtui siitä että kaiken reissaamisen sekä päivän töiden lisäksi ei oikein vain tahtonut löytyä aikaa kaikenlaisen byrokratian pyörteisiin, ainakaan ilman että viikonloput jotka olen pyrkinyt pyhittämään perheelleni, olisi kärsineet.

Jotkut ihmiset välillä ihmettelevät sitä, miksi niinkin paljon elän menneisyyteni kautta. Johtunee osaltaan siitä että tämän hetken työni koostuu päivistä joissa kohtaan ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä samaa kaoottisuutta jota itse aikanaan elin ja toisaalta myös siitä, että nykyhetken elämäni haasteet tuntuvat kohtuullisen pieniltä, kun hetkeksi palaa menneisyyteen miettimään millaisia haasteita elämässäni tuolloin oli kun vielä taistelussa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Ei siis ihme jos väkisinkin hetkittäin peilaan nykyhetken elämää menneisyyteeni.

Paljon on vuosien saatossa muuttunut. Eikä vähiten itsessäni. En ole ollenkaan se sama vapiseva ihmisraunio joka vuosikymmen sitten myöntyi pyytämään apua, taisteltuaan vuosikymmeniä yksin.

Puhun päivittäin työssäni ihmisten kanssa puhumisen tärkeydestä. Samoin kuin siitä, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytys elää tasapainoista elämää. Ihan liian paljon näkee tänäpäivänä sitä että ihmiset unohtavat puhua ja tuntea, suorittaen lähes robottimaisesti elämää. Kun hetkeksi edes pysähtyy tutkailemaan itseään, omia tunteitaan, saattaa yllättyä siinä kuinka paljon noilla onkaan merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Harmillista sinällään on ollut todentaa sitä että olemme jo useamman sukupolven ajan kasvaneet eräänlaiseen puhumattomuuden kulttuuriin. Kulttuuriin, jossa emme enää ehdi kohdata itseä, saati toisiamme. Hetken kun seuraa elämää hieman sivummalta, huomaa sen kuinka kiire ihmisillä tänään on. Ei siis ihme että osa väsyy ja uupuu. Samalla kun toisaalla vahvat porskuttavat, heikommat turvautuvat mitä erilaisimpiin selviytymisstrategioihin. Mutta toisaalta ymmärrän tässä hetkessä sen etten minä kovinkaan suuria voine kokonaisuudessa asioissa muuttaa, mutta sen olen konkreettisesti tässä matkallani todentanut, kun muiden muuttamisesta siirtyy itsensä muuttamiseen, lopulta yllättävän paljonkin muuttuu.

Sen vuoksi ja juuri siksi pyrin jatkossakin pysähtymään kuuntelemaan itseäni. Sen kautta nimittäin minulla on yhä enemmän kykyjä pysähtyä myös kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Sillä mitä vähemmän ihminen omista kipupisteistä puhuu, sitä suurempia tunteita ihminen kuin tahtomattaan sisällensä patoaa ja sen myötä myös alttius turvautua johonkin itselle haitalliseen ajatus- tai toimintamalliin kasvaa kasvamistaan.

Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.
Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.

Mitä enemmän puhun, sitä enemmän tunnen ja mitä enemmän noita tunteita suostun läpikäymään, sitä vapautuneempi oma oleminen ja eläminen lopulta on.


Luottamus elämään.

Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.
Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.

Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.

Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.

Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.

Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.

Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.

Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.

Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.