Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kiire.

Tärkeintä elämässä?  2

Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.
Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.

Mikä meidän ihmisten elämässä oikeasti lopulta on tärkeää? Menestyminen? Kilpailu? Voittaminen? Jonkin merkittävän tekeminen? Vai kenties juurikin kaiken tuon vastakohta?

Minä olen juossut elämässäni väsyksiin asti, tavoitellen jotakin sellaista täyttymystä, minkä saavuttamisen jälkeen kuvittelin olevani onnellinen. Juuri nyt miettien, mitä lujempaa olen juossut, sitä onnettomampi lopulta olen vain ollut. Eikä kyse ole edes siitä, ettenkö olisi saavuttanut elämässä yhtä jos toista, joiden kautta kuvittelin tuon onnen löytyvän. Eikä siinä, kyllähän se hetkellisesti saattoi jopa löytyä. Ongelma kohdallani muodostuu siitä, kun tuo onnenhetki on kokolailla ohikiitävän lyhyt. Lopulta tuosta kaikesta vain seuraa se, että tuota onnenhetkeä seuraa automaattisesti hieman tavallisempi olotila, mikä taas aiheuttaa sen, että jo kohta on taas tavoiteltava jotakin hieman suurempaa onnentunnetta, mistä taas seuraa se, että kontrasti tavalliseen, normaaliin olotilaani on hitusen suurempi.

Elämäni on ollut kuin yhtä jatkuvaa benjihyppyä. Euforiasta seuraa epätoivo ja epätoivosta euforia.

Lopulta kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni itseltäni saman kysymyksen. Mikä siinä tavallisessa olotilassa niin kamalasti pelottaa? Se kun se ei tunnu yhtään miltään? Vai se, että siinä hetkellisesti joutuu kohtaamaan oman merkityksettömyytensä tässä suunnattomassa kokonaisuudessa.

Katsoin taannoin Steve Jobsista kertovan elokuvan. Siinä mies, joka halusi muuttaa maailmaa ja tekikin sen. Mutta mikä oli lopulta sen hinta? Yksinäisyys. Sisäinen tyhjyys.

Huomasin miettiväni elokuvaa katsoessa sitä, kuinka ovelasti tuon suurmiehen yksinäisyys ja sisäinen tyhjyys siirtyi suoraan siihen millä hän maailmaa muutti. Lähinnä siinä, kuinka lopulta me ihmiset sulkeudumme omaan kuplaamme näillä maailmaa mullistaneilla laitteillamme. Eikä siinä, itse olen sulkeutunut todella monesti ja pitkäksikin aikaa. Minun onni on siinä, että tuolla kuplassa ollessa, oman pään sisäiset äänet käyvät niin voimakkaaksi meluksi, että on lopulta pakko puhkaista tuo kupla.

Mitä nuo sisäiset äänet sitten lopulta ovat? Ne ovat juuri niitä sisäisen maailman signaaleja, joiden avulla navigoiden, tulen lopulta löytämään kaiken sen mitä onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ikinä tarvitsen. Juuri siksi uskonkin, että kaiken kiirehtimisen ja kilpailun sijaan, elämässäni tärkein asia on lopulta löytää kaikessa tekemisessä se aito kiireettömyys. Sillä löytämällä sen, löydän läsnäolon ja sen myötä myös sisäinen maailmani rauhoittuu, eikä enää ole tarvetta jatkuvalle kiirehtimiselle jonnekin, minne minun ei ole tarkoituskaan päästä.


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Kiireettömyys - avain levolliseen mieleen.

"Ei polku tää vie mihinkään.." - tai entäpä jos se viekin juuri sinne mihin sen pitääkin minut tänään kuljettaa.
"Ei polku tää vie mihinkään.." - tai entäpä jos se viekin juuri sinne mihin sen pitääkin minut tänään kuljettaa.

Mihin ihmeeseen meillä ihmisillä on tänään kiire? Kas siinä asia mitä viime ajat olen pohtinut. Nykyhetkessä kun vallalla näyttäisi olevan edelleen se mentaliteetti että mitä enemmän saat aikaiseksi, sitä enemmän olet jotakin. Hassua sinällään että vaikka jo vuosia on ollut havaittavissa joka puolella se että ihmiset uupuvat jatkuvaan kiireeseen, niin yhä vain joka puolella rummutetaan sitä kuinka kokoajan pitäisi olla tuottamassa lisää jotakin sellaista mitä todellisuudessa emme edes tietäisi tarvitsevamme, ellei tuon kiireen sokaisemina meitä olisi liiankin helppo manipuloida kuvittelemaan ettemme voi elää ilman sitä taikka tätä.

Eikä siinä, en tässäkään asiassa ole yhtään sen parempi tai pahempi, kuin kukaan toinenkaan meistä. Mutta se mistä juuri tälle aamua huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen, on se että elämä taas kerran osoitti minulle sen mikä oikeasti tässä elämässä on tärkeää ja mikä täysin toisarvoista.

Ihminen ei ymmärrä elämänsä ainutkertaisuutta, ennenkuin konkreettisesti joutuu pysähtymään tuon asian äärelle. Tässä tullaan siihen tosiasiaan jota meidän jokaisen olisi hyvä tasaisin väliajoin pysähtyä pohtimaan kaikessa kiirehtimisessään. Ihmiselle kun terveys on asia jota harvoin osaa arvostaa, ennenkuin vasta sitten kun sen on menettämässä.

Tähän nyt sanon sen etten ole kovinkaan vakavasti sairastunut juuri nyt, mutta kulunut viikko oli tapahtumiltaan sellainen, jonka myötä palasin pitkästä aikaa pohtimaan sitä millaista elämäni vuosikymmen sitten oli. Tuolloin, vaikka päihteiden sekakäyttö olikin se tuhoisin ongelmani, terveydentilani kokonaisuutena oli aivan toista luokkaa kuin mitä se tänään on. Olin totaalisen masentunut ihminen. Masentunut ja suunnattoman pelokas. Olihan paniikkihäiriöni tuolloin aktiivisimmillaan. Tänään kun saan elää vapaana sekä masennuksesta että paniikkihäiriöstä, en suurin surminkaan halua elämästäni sellaista jossa nuo kaksi elämäni sysimustinta tautia palaisivat. Liiallinen kiire, stressi sekä näihin yhdistetty asioiden läpikäymättömyys kun on varma konsti kohdallani siihen, että ennenpitkää nämä kaksi lamaannuttavinta sairautta nostaisivat päätään. Sen vuoksi ja juurikin siksi, yhä tänäänkin vaalin elämässäni kiireettömyyttä, asioista puhumista sekä ennenmuuta tätä jatkuvaa kirjoittamista. Kirjoittaminen kun on osoittanut jo vuosien ajan minulle sen kuinka loistava keino se onkaan oman päänsisäisen maailman selkeyttäjä.

Tällä kaikella haluan tähän hetkeen lauantai aamua, muistutella itseäni ja ehkäpä jotakuta teistä siitä ettei elämässä loppupeleissä ole kiire minnekään. Kaikki mitä minä tarvin, aivan samoin kuin sinäkin, on tässä ja nyt. Ei tarvi olla tuolla jossain, tekemässä tuota jotakin. Saati tavoitella sitä mitä ilman ei kuvittele voivansa olla onnellinen. Olen onnellinen kun muistan löytää kiitollisuuden tästä hetkestä, olosuhteista tällaisenaan. Ne kun meinaan ovat jokaisella meillä juurikin sellaiset kuin niiden tuleekin olla. Jos jokin asia vaatii korjaamista, se korjaantuu kyllä. Sikäli kun ensin pysähdyn toteamaan tuon asian tilan ja maltan keskittyä katsomaan mihin suuntaan minun on tämän asiantilan korjaamiseksi kuljettava, jotta omalta osaltani tulen tehneeksi asian korjaamiseksi vaadittavan osuuteni. Oman osuuteni tehtyäni, vaatimaton osuuteni on malttaa odottaa sen että elämä hoitaa loput.