Kiltteydestä kipeytynyt

  • Kimmo Rasila
Koiran elämää.
Koiran elämää.

Ajattelin seuraavaksi pohtia ominaisuutta, joka on kasvanut kiinni minuun jo hyvin varhain lapsuudessani, nimittäin kiltteys. Jossain vaiheessa alta kymmenvuotiaana minusta oli tullut jo kiltteydestä kipeä ihminen. Nykyhetkessä mietittynä tämäkään ominaisuus, vaikkakin äärimmäisyyksiin mentyään ei ole hyväksi kenellekkään, ole tässä hetkessä itselläni ollut ollenkaan haitallinen vaiva.

Kaikki sai alkunsa samasta yhtälöstä kuin moni muukin kieroutumani lapsuudessa. Vaikka kuinka olen omaa menneisyyttäni purkanut, aina palaan samaan johtopäätökseen näiden asioiden kanssa. Ihminen jota rankasti kiusataan ja jolla ei ole ketään kenelle asioistaan puhua, alkaa kehittää itselleen mitä moninaisempia keinoja selvitä elämässä. Näin kävi myös minulle.

Tässä kohtaa taas haluan muistuttaa siitä, etten enää pitkään aikaan ole kantanut kaunaa lapsuuteni suhteen, vaan pikemminkin kokenut sen tässä hetkessä olevan ääretön rikkaus kaikkine kauhuineen. Lähinnä rikkaus sen vuoksi, kun olen saanut mahdollisuuden todella moninaisia kanavia apuna käyttäen purkaa tuon ajanjakson siten, että ymmärrän tässä hetkessä suurimmaksi osaksi miksi minusta on kasvanut ihminen joka tänään olen.

Jos muutamia esimerkkejä tästä ylettömästä, sairaalloisesta kiltteydestä kuvaan, niin esimerkiksi lapsuudenkodissani se merkitsi sitä että opin aistimaan kotona vallitsevia tunnetiloja ja tekemään sitä enemmän esimerkiksi kotitöitä, mitä epävakaamilta tunnetilat vaikuttivat. Oikeastaan tuosta tekemisestä kehittyi jo aikaisessa vaiheessa ensimmäinen pakkomielteeni, lähinnä siitä syystä, että vaikka kuinka yritin esimerkiksi siivota, eihän kodin siisteys vanhempieni riitoja estänyt, vaikka mina pienessä mielessäni sen kuvittelin toimivan niin. Sen vuoksi mitä enemmän tein, sitä enemmän koin epäonnistuvani ja sitä tuskaisemmaksi olo sisälläni kehittyi. Siivosin, pelkäsin, syyllistyin ja taas siivosin lisää.
Pakkomielteeni meni siihen pisteeseen, että esimerkiksi vieraiden meillä käydessä, he tuskin ehtivät riisua eteisessä kenkiään, kun minä olin jo laittamassa niitä sievästi vierekkäin eteisen lattialle. Toinen vielä huvittavampi esimerkki pakkomielteestäni oli pihanhoito. Kesällä pihanurmikon tuli näyttää kuin jalkapallokentän nurmelta. Siististi ilta-auringon laskiessa se kyllä näytti kauniilta siistine riveineen. Pahinta kuitenkin tämän lisäksi oli se, että 10 vuotta nuoremman pikkusiskoni leikittyä päivällä hiekkalaatikolla, minun piti kerätä leikkikalut sievästi leikkimökkiin ja sen jälkeen lehtiharavalla tasoittaa hiekka tasaiseksi. Nyt mietittynä ymmärrän yrittäneeni tasoitella omia tunnekuohujani, mutta tuolloin luulin olevani vain perussiisti ihminen.

Toinen kiltteyden ylimenoa aiheuttanut asia oli tietenkin koulukiusaus. Koulussa tein kavereiden läksyjä, yrittäen olla saamatta turpaani, mutta taas saadessani turpaani kaikesta huolimatta, koin ääretöntä syyllisyyttä, luullen vian olevan minussa itsessäni.

Parisuhteessa tama kiltteydestä kipeänä oleminen aiheutti ensimmäisessä liitossani sellaisen aseman, että olin kuin koira. Istuin käskettäessä, enkä haukkunut koskaan, kuten hyvätapaisen koiran kuuluukin. Lisäksi seilailin mielipiteissäni äärilaidasta toiseen, vaihtaen sitä sen mukaan kenen kanssa olin tekemisissä. Ennakoin riitoja, ja niiden ilmaantuessa syyllistin itseäni epäonnistumisesta. Ei siis ihme, että tarvitsin melkoisen määrän aikoinaan puudutusainetta, vaimentaakseni sisälläni vellovaa tuskaa. Luojan kiitos se ei hiljentynyt, vaan mitä enemmän aikaa kului, sitä kovemmin tuska sisälläni huusi ulospääsyä. Pää minulla oli seota moneen otteeseen ja ymmärrän tässä hetkessä sen, että esimerkiksi 15 vuotta elämääni rajoittanut paniikkihäiriö oli seurausta liiallisesta kuormituksesta henkisellä tasolla. Nyttemmin kun olen saanut elämäni pureskeltua, myös paniikkihäiriö on vain karmaiseva muisto menneessä.

Nykyisessä parisuhteessani, kuten ihmissuhteissani yleensä, pyrin ottamaan kaikki huomioon, ollen ystävällinen sekä kärsivällinen erilaisten ihmisten kanssa. Silti en enää siloittele kenenkään tunteita, saati omiani. Olen saanut kasvaa siinä ison harppauksen, että ymmärrän tänään tunteiden olevan meille ihmisille luotu signaaliksi siitä, millä tavalla henkinen tilamme tässä hetkessä makaa. Kun sisäinen maailmani on tasapainossa, niin samallalailla tasapainossa on myös tunne-elämäni.

Jos jotakin "traumoja" menneisyydestäni koen jääneen, on ne vain sellaisia, etten voi sietää riitelyä. Varsinkaan silloin, jos koen ihmisten riitelevän aivan aiheetta. Monessa tilanteessa tama ominaisuus on hyvästä, sillä ei ole päivissä kovin monia sellaisia tilanteita, joissa malttini menettäisin, sikäli kun henkinen ja fyysinen tilani on tasapainossa. Viimeaikainen, itse osaltaan hankittu stressi on kyllä näyttänyt sen, että minultakin helähtää tarvittaessa liiaksikin volyymiä, mutta parasta tässäkin on se, että annan itselleni luvan myös olla vihainen. Vielä kun oppisi kanavoimaan tuon vihan tunteensa oikeiseen osoitteeseen. ;-)

Elämä opettaa. Taivaanranta koulii. Kiltteydestä kipeä kiittää.

1 kommentti

Anonyymi

5.12.2021 10:33

Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus