Se alkaa ensin kihelmöivänä tunteena oikeassa alaleuassa. Sitä ennen on yleensä syöty tai kirskuteltu hampaita. Nukkuessa sitä havahtuu, kääntää kylkeä ja yrittää asettua niin, että kipeä puoli on tyynyn viileällä puolella tai ilmassa. Muutama syvä hengähdys ja unen jatko.
Paitsi että unta ei enää saa. Kipu muuttuu sykähteleväksi, jäykistää koko purukaluston oikean puolen lihakset ja sykkii kaikella voimallaan, jokainen sykähdys kuumottaa. ”Muista minut”, se sanoo, ”muistutan sinua kaikella voimallani. Niin kauan, kun et minua poista, en anna sinun unohtaa minua.” Pystyn laskemaan pulssini sykähdyksistä.
Viimeisenä toivona avaan vähän suutani, yritän saada virtaavan ilman viilentämään. Viileän tuntuinen ilma tuntuu hampaiden pinnalla. Kipu alkaa hellittää, koska se keskittyy. Takaisin piinaavaan hampaaseen.
Kaikki kipu keskittyy yhteen kohtaan suussani. Kuin paksu, tylppä palkki, joka päivittäin puristuu kohti otsalakeani. Lähemmäs ja lähemmäs. Useammin ja useammin.
Siinä vaiheessa yleensä toteaa, että yö on pilalla, kaapaisee lääkekaapista särkylääkettä, hulauttaa sen alas vedellä.
Perkeleen viisaudenhammas ja pieni suuni.