Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kirjoittaminen.

Kirjoittamisen merkitys toipumisessa  3

Tiin tuntemuksia

Miksi velloa menneissä, etenkään menneissä mokailuissa? Ensinnäkään asioista puhuminen tai niistä kirjoittaminen ei ole vellomista sinänsä, vaan niiden käsittelyä. Kirjoittaminen on hyvä tapa työstää asioita. Sen avulla saa vastauksia kysymykseen: ”Mitä kävi?” Ja ehkä jopa analyyttisemmin: ”Miksi niin kävi?” Terapiassa olen käynyt läpi samankaltaisia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Kirjoittaessa ei ole läsnä terapeuttia, eräänlaista kustannustoimittajaa, joka tekisi välillä tarkentavia ja tarkkanäköisiä huomioita. Kun mieltään painaneita asioita saa silti puettua tekstin muotoon, tunne on helpottava. Aivan kuin asiat saisi jollain tapaa ”pois päiväjärjestyksestä” kirjoittamalla. Usein tapahtumat loksahtavat tekstissä kuin huomaamatta melko kronologiseen järjestykseen. Niin mieli toimii.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa, korkeintaan kokeilin sellaista joskus teini-ikäisenä. Sekin tapa olisi varmasti hyvä analyysin väline. Vaikeinta minulle on blogin kohdalla ollut olla lukematta jo julkaistuja juttuja ja editoimatta niitä, olenhan aiemmin editoinut työkseni. Muutaman kohdan muuttaisin kuten sen, että poliiseilla on mielestäni maihinnousukengät, tarkennus, mutta olkoot! Blogi saa olla tyylillisesti luonnosmainen. Syy kirjoittaa avoimesti on muun muassa halu poistaa ennakkoluuloja ja stigmoja, jotka liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmiin. Vaikka kyseiset ongelmat ovat usein vakavia eivätkä kaikki selviä niistä, monet saavat onneksi tarvitsemaansa apua ja tukea ja pystyvät elämään hyvää elämää. Olen itse esimerkki siitä, että oikean mt-diagnoosin löytyminen kesti kymmenisen vuotta. Alkoholiriippuvuuteen sain jo aiemmin apua vertaistukiryhmistä, joita kokoontuu lukuisia eri puolilla Suomea ja myös muualla. Nyt voin hyvin.

[---] Anteeksi tauko, kävin jääkaapilla hakemassa inkiväärimehua. Vissyn ohella se on korvannut alkoholin ruokavaliossani. Jääkaapin ovessa on kuva taidemaalari Frida Kahlosta. Kuva on esillä muistuttamassa siitä, että muillakin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta he ovat selvinneet niistä ja luoneet jotain kaunista ja puhuttelevaa – kuten Frida. Välillä rohkeuteni meinaa silti pettää ja alan katua, että olen kertonut mitään. Kaikki solmussa olevat syy-seuraussuhteet ovat niin vaikeita selitettäviksi. Enkä ole yleensä puhunut asioistani juuri kellekään. Mutta moni on tilanteessa, että ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan syystä tai toisesta, ei pysty tai ei halua. Esimerkiksi vakavasti masentuneilta ei voi oikein odottaa vaivannäköä vaativaa itseilmaisua, ja siksi monien masentuneiden voi olla vaikea saada hoitoakin. Useimmat verrokit eivät ymmärrettävästi halua tulla esille päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa tai niiden kautta. Palataan taas stigmoihin.

Franz Kafkan novellissa ”Muodonmuutos” päähenkilö Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena, ilman sen suurempaa selitystä. Joskus tuntuu, kuin olisin itsekin kokenut muodonmuutoksen. Voin siis ihan hyvin mutta tunne on, että voisin kiipeillä syöpäläisenä pitkin seiniä, muka ahdistusta pakoon: Mitä kaikki ajattelevat? Minuahan pidetään ihan hulluna! Välillä onnistun onneksi juurruttamaan itseni ja muistan, että olen puhunut ja kirjoittanut muidenkin kuin itseni takia, vaikka käytän itseäni esimerkkitapauksena. Oman vuosia kestäneen ja sinne tänne poukkoilleen hoitopolkuni varrella olen tavannut lukuisia hienoja ihmisiä ja hauskoja tyyppejä. Muutama heistä on ikävä kyllä jo menehtynyt, tarkemmin sanoen kolme. Omistan nämä blogikirjoitukseni heidän muistolleen. Olisinko toivonut olleeni heihin enemmän yhteydessä? Kyllä! Mutta kävi kuten elämässä saattaa käydä. Jossain vaiheessa, yllättäen, oli vain liian myöhäistä. Me muut olemme kuitenkin yhä hengissä – minä olen, koska kirjoitan tätä, ja sinä olet, koska luet tai vaikka et lukisikaan. Nostan inkiväärimehumaljan elämälle.

Kimmon kokemuksia

Minulle kirjoittamisesta on vuosien saatossa rakentunut eräänlainen kanava purkaa itseäni. Omia ajatuksia. Tunteita.

Eräänlainen sanaton keino viestintään itsensä kanssa. Sanaton siksi, että kun kirjoitan, mieli hiljenee ja sanat virtaavat jostain syvemmältä tajunnasta.

Kirjoittamaan oppiminen ei sujunut itselläni kivutta. Muistan kun päihde kuntoutuksessa ollessani, meille annetut tehtävät piti kirjoittaa ja vielä tuolloin tuntui, ettei saanut kirjoitetuksi sanaakaan.

Seuraava mitä huomasin itsessä kirjoittamiseen liittyen, oli se, että oli suhteellisen helppo kirjoittaa toisen ihmisen ongelmista tai siitä, millä tavoin ratkaisisi tuon toisen ihmisen ilmeisen selkeät ongelmat. Tuo kävi ilmi siinä, kun kirjoitin tuolla kuntoutuksessa päiväkirjaa, jonka tarkoitus oli seurata omaa prosessiani siellä. Sain ystävällisen palautteen siitä, kuinka minun olisi hyvä keskittyä omaan toipumiseen, muiden ongelmien ratkomisen sijaan.

Nyt miettien kaikki tuo toimi hyvänä harjoitteen kirjoittamisen opettelussa. Kun sitten kuntoutuksen loputtua, palatessani arkeen koin elämäni suurimman menetyksen isäni kuoltua, oli varsin luonnollista, että yksi suurin työkalu surutyössä olikin juuri kirjoittaminen.

Nykyään sanat vain soljuvat, kun ryhdyn kirjoittamaan. Koenkin, että kirjoittaminen on taito, jota voi opetella. Samalla tavoin kuin ihminen opettelee kävelemään. Askel kerrallaan kaikesta muodostuu vakaata ja elämää tukevaa. Eteenpäin vievää.

Tässä kirjoittaessa mieleeni piirtyy kaksi konkreettista esimerkkiä tuon kaltaisesta, haparoivasta mutta silti eteenpäin vievästä opettelusta.

Kun sairastin syvää masennusta, olin pahimmillaan vuoden tiiviisti neljän seinän sisällä. Peläten ulkona liikkumista lähes kuollakseni. Lopulta kun väsyin täysin katselemaan samoja seiniä, päätin kuin pakottaa itseni liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä kävellen postilaatikolle ja takaisin. Seuraavana päivänä sama uusiksi. Kunnes kohta kävelin yhden valopylvään välin matkan kotimme vieressä kulkevaa tietä. Seuraavana päivänä saman uusien. Välillä tuli päiviä, etten päässyt kuin postilaatikolle, toisena päivänä en sitäkään. Silti mielessä siinti seuraavan valopylvään kohdalle pääsy, tuon edellisen pylvään saavuttamisen luoman onnistumisen kokemuksen luodessa uskoa siihen kykenemiseen. Lopulta kun tarpeeksi sinnikkäästi harjoittelun, pystyin kiertämään korttelin ja niin hassulta kuin se tavan ihmiseltä tuntuukin, tuo oli kokemuksena itselleni kaikkineen riemukas.

Aivan samaa kärsivällistä opettelua toteutin päihteistä luopumisen osalta. Välillä mentiin päivä kerrallaan. Toisinaan tunti tai minuutti. Joskus tuntui, ettei pääse eteenpäin yhtään, mutta samalla sinnikkyydellä edeten, päivistä kasvoi viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Lopulta päihteettömän elämän muovautuessa kaikin tavoin elämäntavaksi. Vapaudeksi, jollaista vielä päihteitä käyttäessä en osannut kuvitella olevankaan.

Juuri samalla tavoin olen sinnikkäästi opetellut käyttämään kirjoittamista apuna purkaa sisintä. Ensimmäisen kerran muistuessa mieleen, sain kirjoitettua tasan kolme sanaa "Vittu että ahdistaa." Tuosta sana ja lause kerrallaan opetellen, pikkuhiljaa alkoi muodostua virkkeitä, kappaleita, kokonaisia tekstejä ja lopulta kirjoittamisesta tuli yksi rakkain keino jäsentää itseä. Keino, joka palvelee myös siinä, että nykyään kun kuka tahansa voi jakaa omia kirjoituksia toisten luettavaksi, on omalta osaltaan tuomassa kenties sen pienen toivon pilkahduksen jonkun ihmisen elämään. Kun minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus selvitä. Se mitä teet tänään, on se sitten kuinka pieni panostus tahansa, saattaa auttaa sen, että huominen kohdallasi avautuu jo hieman valoisampana. Ei voi tietää, jos ei kokeile ensin ja sen voin luvata, ainoa mitä korkeintaan voit lopulta tuossa menettää, on kurjuutesi.


Tunteet on. Enhän ole tunteeton.  1

Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.
Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.

Aina hetkittäin huomaan jotakin liikahtavan sisimmässäni. Niin nytkin. Sen vuoksi taas kerran päätin käyttää yhtä itselleni tärkeintä keinoa asioiden jäsentämisessä, eli kirjoittamista.

Pitkä matka on tässäkin asiassa, kuten kaikessa muussakin elämässäni pitänyt kulkea jotta kirjoittamisesta on jäänyt pois kaikki turha suorittaminen. Kun voi vain hetkeksi asettua aloilleen ja antaa näppiksen laulaa, lopputulos on juuri sitä mitä sen juuri nyt tarvitsee olla, päästäkseni taas asioissa yhden askeleen verran eteenpäin.

Paljon kasvua sekä kasvuun liittyy kipua on tullut vuosien varrella kohdattua. Tuo kohtaaminen juuri on se itselleni tärkein juttu kaikessa. Olipa kyse omasta itsestä, elämästä, toisesta ihmisestä, puhumattakaan omista tunteista mitä näihin edellä mainitsemiini liittyy.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hetkeksi noiden tunteiden äärelle. Olen nimittäin pitkään ajatellut olevani jotenkin erilainen. Jopa eriskummallinen, mitä noihin tunteisiin tulee. Lopulta huomaten kuitenkin ilokseni sen, etten lopulta kuitenkaan taida olla yhtään sen eriskummallisempi kuin kukaan toinenkaan. Jokaisella meistä on tunteet, halusimmepa sitä tahi emme. Se millä tavoin niiden antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, lienee yksilöllistä, mutta omalla kohdallani todeten, juurikin nuo tunteet tekevät minusta ihmisen joka tänään olen. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Mutta miksi ihmeessä jokin noin arkinen, yleinen, jokaisesta meistä löytyvä ominaisuus on sitten kuitenkin jotenkin niin vähän esillä oleva asia? Tunteista kun meillä ei juurikaan koskaan puhuta. Tai jos puhutaan, niin pääsääntöisesti vain silloin kun jokin tuntuu hyvälle.

Fakta kuitenkin lienee se, että mitä enemmän uskaltautuisimme puhumaan kaikista tunteistamme suoraan ja avoimesti, sitä paremmin meistä jokainen sekä yksilönä, että me kaikki ihmisinä voisimme.

Totuushan on kuitenkin se, ettei elämässämme ole asiaa, tapahtumaa, saati ihmistä joka meissä jokaisessa ei herättäisi jonkinlaista tunnetta. Silti yhä edelleen pyrimme kaikin keinoin välttämään asiasta puhumista ja pahimmillaan jopa noiden tunteiden tuntemistakin.

Itselleni tämä varsin vaihderikas elämä on tarjoillut loistavan mahdollisuuden tutustua omiin tunteisiinsa. Tänään en ihmettele yhtään sitä, miksi kohdallani vaati vuosia ja taas vuosia sekä loputtoman määrän mitä erilaisimpia pakonomaisia riippuvuuksia, ennenkuin ymmärsin mikä kohdallani oli lopulta se perustavaa laatua oleva ongelma. Omien tunteiden kieltäminen. Luulin nimittäin että olen jotenkin epänormaali jos tunnen, saati näytän omia tunteitani. Sen vuoksi jouduin juoksemaan useita vuosia piinaavaa kujanjuoksua, yrittäessäni mitä erilaisimmin keinoin piilottaa nuo itsessäni, nyt miettien, juuri minut itsekseni määrittelevät tunteet olisivat pysyneet piilossa.

Yksi suurimmista vapauden kokemuksista elämässäni onkin ollut ja yhä on se, kun voin aivan rauhassa ja hyvillä mielin tuntea mitä milloinkin tunnen ja parasta kaikessa näyttää myös nuo tunteeni ulospäin.

Ihan liian paljon tänäkin päivänä ihmiset kärsivät sen vuoksi kun kuvittelevat ettei tunteista puhuminen ole sallittua. Jos joltakulta kysyy, miten menee, yleisin vastaus lienee tänään 'Ihan jees'. Hassua sinällään kaikessa se, et mitä enemmän minä olen uskaltautunut tuon toteamuksen sijaan, avoimesti kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu, sitä helpompi on tätä elämänpolkua tässä hetkessä ollut astella. Olisiko siis kenties aika alkaa opetella kohtaamaan omaa itseään ja omia tunteita. Kaikki hyvä saa alkunsa siitä, kun seuraavan 'Ihan jees'-toteamuksen sijaan kokeilee kertoa yhden aidon tunteen joka sisällä juuri siinä hetkessä on.


Puhumisen merkityksestä.  1

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Sananen paniikkihäiriöstä.  1

Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.
Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.