Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on koulukiusaaminen.

Kirje koulukiusatulle.

"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."
"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."

Vain elämää. Kovin monesti omassa lapsuudessani ja nuoruudessa kuulin nuo sanat, kun yritin hakea jostain hapuillen tukea ollessani koulukiusattu. Älä välitä. Mutta kun en kyennyt olemaan välittämättä. Syvälle sieluun menevä, raadollinen ja repivä pilkka kun on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Siis se toinen osa, jota ilman en myöskään tuon liki yhdeksän vuoden aikana jäänyt paitsi. Nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, kuullessani tuon Cheekin Jumala -kappaleen, yhä pystyin palaamaan tuon pienen pojan olemukseen. Olemukseen, joka vapisi pelosta joka päivä, mutta taisteli päivästä toiseen yrittäen olla tuota pelkoaan näyttämättä.

Tuolloin luonto oli minun turvapaikkani. Paikka, jossa löysin ainoan turvani. Jumalan joka hyväksyi, vaikken peloltani uskaltanut tuolloin häneen edes kunnolla uskoa.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa menneisyyteni kanssa, että olen saanut mahdollisuuden koluta läpi sen kaikki kauhut. Silti ymmärtäen yhä sen, mitä tuollainen systemaattinen, kaikenkattava, jatkuva henkinen väkivalta nuorelle, saati lapselle aiheuttaa. Sen vuoksi ristinkin käteni toivoen, että tämä seuraava kirje, yhdessä tuon Cheekin kappaleen kanssa toisi toivonpilkahduksen juuri sinulle, jolle tuo henkinen väkivalta on tänään todellisuutta. Kirjoitan tämän kuin itselleni, jollaisena tuon pienen pelokkaan pojan tänään näen.

"Kysyt päivästä toiseen itseltäsi, mitä vikaa minussa on. Silti koskaan saamatta vastausta. Pitäen itseäsi jotenkin outona, kummallisena, mutta samalla kokien ettet ole yhtään sen erikoisempi kuin nuo toisetkaan. Olet ymmällä. Miksi joudut kuulemaan päivästä toiseen mitä ivallisempia nimityksiä itsestäsi. Tönimistä. Lyömistä. Sylkemistä. Mutta kaikista kipeimpää satuttaa sanat, joihin ei vain ole olemassa mitään järkevää selitystä. Et ole paha. Saati syyllinen tähän kaikkeen. Et vaikka vuosia tuota samaa kokiessasi alkaisit uskomaan olevasi syyllinen. Huono. Virheellinen. Epäkelpo. Mutta et ole. Olet ainutlaatuinen. Omana itsenäsi. Ehkä juuri se on se valopilkku, joka johdatti sinut läpi tuon kaiken kauhun ja pelon. Luulit ettei sinulla ollut ketään, mutta silti sinulla oli. Koko ajan joku joka piti sinusta huolta. Antoi voimia jaksaa. Niinäkin hetkinä kun koit ettet enää olisi jaksanut. Sinä jaksoit. Ja lopulta kaikki tuo kauheus kääntyi vahvuudeksesi. Heikkoutena, jollaisesta yhdelläkään kiusaajallasi ei ollut valheellisessa vahvuudessaan tietoakaan. Tuo heikkous on se voimavara joka kuljetti sinut läpi tuon kaiken. Voittajana. Selviytyjänä. Lapsena, josta kasvoi kaiken tuon kautta toisia ja itseään arvostava, tasavertainen ihminen. Itsenäinen ja sopivan itsepäinen, jottei ihan pienet kolhut enää tuntuneet. Ihminen, joka tuntee toisten tuskan, mutta joka ei ota tuota tuskaa enää toiselta itselleen kantaakseen. Ihminen. Isolla I:llä. Ihminen, joka jossain pimeimmässä hetkessään saattaa ajatella, ettei kukaan välitä. Mutta usko pois. Et ole tuolloinkaan yksin. Minä välitän. Sinusta ihmisenä. Tasavertaisena. Arvokkaana. Ihmisenä.

Hän on yksin, kukaan ei tuu juttelee,
koulun pihal katselee mitä muut tekee, hän kuuntelee, ne huutelee.

Tekis mieli puhua, mut laittaa käden suun eteen. Tupakkajengin kundit nauraa ja osottaa ohikulkiessaan saattaa jaloille monottaa.

On parempi olla näkymätön ja hiljaa
eikä ikinä lähtee mukaan siihen kilpaa. Kun hän kävelee kotitalon rappuun syvälle sydämeen sattuu.

Isä on jo kännissä, äitiä ei näy missään
ei saa luovuttaa, pakko pysyy käynnissä.
Kyynelet valuu ei ymmärrä kohtaloaan
jotain syvällä koht hajoaa.

Niin paljon kysymyksii mut vastauksii ei kukaan anna. Joten huoneen nurkassa hän kysyy Jumalalta:

Missä taivas on, missä Jumala on
kun lauma polkee paikallaan
Missä kuningas, joka meidät vapauttaa.


Koulukiusaamisesta terveen itsetunnon rakentumiseen.

Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.
Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.

Tämä päivä on ollut tapahtumiltaan sellainen, että olen huomannut elämässäni vallitsevan vankkumattoman luottamuksen siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kunhan oman osuuteni verran asioissa olen valmiina tekemään. Tämä luottamus kuljettaa minut vaikeidenkin asioiden yli, tasan niin kauan kuin olen valmis tuohon luottamukseen kiinnittymään. Luottamus on kohdallani uskoa Hyvän olemassaoloon, tässä muutoin niin kaaottisessa maailmassa.

Jännä tässä luottamuksessani on se, että se on vankkumaton silloin, kun kyseessä on jonkin toisen ihmisen asiat, mutta omalla kohdallani sama luottamus muuttuu säröilevän hauraaksi, lähinnä siitä syystä, etten osaa yksinkertaisesti erottaa omassa elämässäni olevissa ongelmakohdissa omaa osuuttani kyllin selvästi, vaan alan kuin vahingossa taistella asioissa ja asioita vastaan.

Koulukiusaaminen, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, mursi minut ja luottamukseni ylipäänsä mihinkään. Sen vuoksi voinen olla varsin tyytyväinen jo tämän hetkisestä luottamuksesta elämässäni, sen verran pohjamudista sitä aikoinaan olen ryhtynyt rakentamaan. Toisaalta ainoa mikä tässä asiassa enää on vialla, on luottamus omaan itseeni. Mikä on kyllin hyvää minun tekemänä, mikä liian vähän. Kuten todettua, toisten ihmisten elämän ollessa kysymyksessä, osaan hellittää, tehden selkeästi sen minkä koen osuuteni asioissa olevan ja sen jälkeen hellitän hetkessä luottaen siihen että asia järjestyvät juuri niin kuten niiden on parhaaksi järjestyvän.

Esimerkkinä tästä voinen kertoa sen, että pari postausta takaperin kirjoittamani lastensuojelutapauskin järjestyi kuin itsestään, kun olin oman osuuteni asioissa tehnyt ja hellittänyt vastuun lopputuloksesta hieman suuremmille hartioille kuin mitä omani ovat. Tuon kyseisen perheen lapset eivät joudu eroon vanhemmistaan, ja tärkeimpänä kaikesta, pienimmäinen ihminen saa jatkaa entisessä kunnassa, entisen koulun oppilaana, sillä hänet väliaikaisesti sijoitetaan lähisukulaisen huomaan, jotta varmistutaan vanhemman halusta rakentaa elämänsä raittiin päivän varaan. Lopputulema kaikkineen siis lähtötilanteeseen verrattuna varsin mainio.

No sitten tähän päivän polttavaan aiheeseeni, eli koulukiusaamiseen. Olen tänään pohtinut asiaa varsin paljon ja löysinkin yhden tärkeän pointin, miksi tätä asiaa tulee kohdallani vielä perinpohjaisesti tonkia, nimittäin itsetuntoni. Tai paremminkin sen puuttuminen.

Koulukiusaaminen tuhosi hyvin varhain itsetuntoni totaalisesti. Sittemmin loput siitä murskaantui päihdehelvetin pyörteissä, josko sitä aitoa itsetuntoa koskaan oli kehittynytkään. No nyt sitten kun sitä vuosien varrella olen yrittänyt parsia kasaan, niin tänään huomasin siinä olevan yhden perustavaa laatua olevan ongelman. Nimittäin sen, että kun koin totaalisen pohjani henkisesti ja fyysisesti elämässäni, olin pakotettu etsimään itseni ulkopuolelta jotakin voimaa jonka turvin kykenin jälleenrakennusprojektiini ryhtymään. Löysin tuon voiman ja toisaalta tuo samainen voima on tuo alussa kuvaamani luottamukseni perusta, mutta ongelma on ainoastaan siinä, että antautuessani täysin tuon voiman ohjattavaksi, tulin astuneeksi polulle, jossa minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sinällään mitään positivista suhteessa itseeni. Jos joku kehuu minua tai muuten antaa positiivista palautetta minulle, kuin automaattisesti ajatukseni kääntää tuon palautteen suoraan tuon oman voimani suuntaan, sillä sieltä kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on viime vuosien aikana alkunsa saanut.

Nyt päättämällä päätin, alkaa keräillä palasia terveestä itsetunnosta. Pyrkien hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen. Kaikki kun alkaa siitä että kykenee ensin hyväksymään vallitsevan tilan, ennenkuin pystyy lähtemään kulkemaan taas eteenpäin. Haluan ajatella itsestäni joku päivä että minä itsenäni riitän. Joskus olen jo luulotellut näin ajattelevani, mutta todellisuudessa tuohon ajatukseen on ollut naamioituna se, että minä riitän oman ymmärrykseni mukaiselle jumalalle, mutten niinkään itselleni. Ilman että riitän itselleni, minun on kovin mahdotonta riittää kenellekkään muullekaan. Nyt haluan siis tietoisesti opetella tuota riittävyyden tunnetta rakentaa. Uskon vakaasti siihen, että halu parempaa auttaa minua sen, että saan kalliisti tarvitsemiani korvaavia kokemuksia, aina sitä mukaan kun olen valmis niitä vain vastaanottamaan. Minun suurin ongelmani kun aina on ollut äärilaidasta toiseen säntäily asioissa, joten sen vuoksi on kuin olisin viime vuosien aikana tanssinut nuoralla, jossa toisella puolen on totaalinen mitättömyyden tunne suhteessa itseensä, toisen puolen ollessa sairaalloista narsismia. Kuten arvata saattaa nuoralla kävely vaatii harjoitusta, jotta siinä onnistuu pysymään ja tätä harjoittelua olen enemmän kuin halukas alkamaan harjoittaa.

Onneksi elämäni on tänään täynnä ihmisiä, jotka parhaimmillaan tahtomattaankin peilaavat minuuteni, valaisten omat ongelmakohtani ja sen vuoksi uskon vahvasti siihen, että tämän kyseisen ongelman rakentuminen eheämmäksi ei välttämättä viene loputtoman paljon aikaa. Kuten todettua, tietyissä asioissa osaan luottaa siihen, että oman osuuden tekeminen riittää.

Lopuksi täytyy todeta se, että vaikkakin hetkittäin koen liiaksikin koukuttuvani tähän kirjoitteluun, varsinkin tuolla sosiaalisen median puolella, niin siellä vasta oikeasti onkin minulle varsin vahva kasvun mahdollisuus. Siis tasan niin kauan, kuin uskaltaudun jatkamaan sitä aitona omana itsenä siellä olemista. Välillä minulla tulee tietyissä asioissa niin loistavia ylilyöntejä, että itseänikin huvittaa, mutta onneksi ymmärrän sen vain merkitsevän sitä, että aikaisemmin mainitsemani nuoralla pysyminen on päätynyt epäonnistumiseen, lopputuloksen ollessa joko totaalista itsensä mitätöintiä, tai toisessa äärilaidassa, lähes katkeran suoloista narsismia. Tässähän tätä opettelua taas hetkeksi aikaa riittänee. Eipähän pääse missään kohtaa elämä käymään tylsäksi. :)


Koulukiusaamisesta  2

Alkusysäys tälle kirjoitukselle tuli eilen illalle, kun yhtäkkiä aloin miettiä itseäni ja oli kuin päässäni olisi alkanut ykskantaan takoa ajatus: "Olet sinäkin pelle!"

Ihmettelin tätä, koska siihen nähden kuinka huono itsetunto minulla on joskus ollut, nykyhetkessä koen itseensätutustumis prosessin aikana sen korjaantuneen kokolailla paljon.

No ajatus oli kuitenkin sen verta voimakas, että aloin oikeasti miettiä, mistä tällainen kaiken tyhjäksi tekevä, suhteettoman voimakas suhtautuminen itseensä voisi nousta. Alkaessani illalla nukkumaan, asia ei vielä minulle avautunut, mutta herätessäni se olikin kirkkaampana kuin koskaan. Koulukiusaaminen. Siinä se oli.

Tämä kyseinen asia kohdallani on sellainen, mitä en vielä tänäkään päivänä ole omalla kohdallani käsitellyt loppuun ja sen vuoksi tuo itsensä mitätöiminen palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin elämässäni, joko ajatuksen tasolla tai sitten pahimmillaan siten, että teen kuin tahtomattani elämässäni valintoja joiden seurauksena teen tyhjäksi kaiken sen hyvän mitä kovalla työllä olen ensin aikaiseksi saanut.

Luojan kiitos, tämä ei enää vuosiin ole merkinnyt päihteisiin sortumista, saati muitakaan tuhoisimmista riippuvuuksista, mutta toisaalta lopputulos on likimain yhtä kaoottinen. Esimerkkinä mainittakoon nyt jo kohta pari vuotta jatkunut yrittäjyyteni. Talouteni on totaalisen kuralla, ja olen oikeasti ihmetellyt tiettyjä valintojani tällä periodilla. Mutta ehkäpä nyt alan lähestyä sitä pistettä, jossa on oikeasti aika tarkastella kuinka syviä haavoja minuudessani vielä tuosta koko peruskoulun ajan jatkuneesta koulukiusaamisesta onkaan. Nyt nimittäin ymmärrän sen, että olen käsittelemisen sijasta sivuuttamaan koko asian, sillä sen verran kipeä se minulle kaikkinensa on.

Sen verran olen mielestäni asiaa jäsentänyt, ettei minulla tässä kohden enää ole tarve syyttää kiusaajiani mistään. Lähinnä ajatukseni olisi hieman syvällisemmin tarkastella sitä, mitä koulukiusaaminen minun kohdallani on sisimmässäni vahingoittanut, koska sen verran vahvana yhä edelleen riittämättömyyden tunteeni suhteessa itseeni palaa kummittelemaan.

Toinen asia, jonka osaltaan tiedän nousseen juuri kiusaamisesta, on suunnattomat pelot suhteessa ihmisiin ja sen myötä uskaltautumisesta luottaa kehenkään. Enää tänään en pelkää ihmisiä, enkä luottamista, mutta kun nyt mietin sitä että vuosien ajan elin ja hengitin koulumaailmassa jatkuvaa pelkoa nolatuksi tulemisesta, en tässä hetkessä ihmettele sitä että vuosikymmeniä näiden konkreettisten tapahtumien jälkeenkin yhä pelkäsin samaa.

Ihmettelen myös sitä, kuinka onnistuin kaikesta huolimatta luovimaan peruskoulun läpi onnistuneesti, vieläpä monia kiusaajiani paremmin arvosanoin. Jostain olen siis tuohon hetkeen löytänyt voimavaroja, mutta nyt päällimäisenä mielessäni on totaalinen ihmetys.

Mitä tähän jatkuvaan pelkäämiseen tulee, niin vaikka nuo tilanteet koulussa eivät välttämättä aina olleetkaan monen mielestä kovinkaan erikoisia, niin muistan jo hyvin varhain keksineeni mitä erilaisimpia selviytymiskeinoja kyetäkseni pitämään oman tunnemyrskyni päivän aikana kasassa.

Jatkuva pilkkaaminen, nimittely sekä siihen yhdistetty fyysinen kiusaaminen rikkoi minuuteni, sen ymmärrän. Toisaalta muodostaen itselleni kuvan siitä, että minua voi kuka tahansa kohdella miten haluaa. Tämän huomaan toistuvan yhä edelleen tietyissä elämäntilanteissa siten, etten edelleenkään aina osaa pitää kiinni omista rajoistani, vaan annan ihmisten sanoa ja tehdä asioita joita terveen itsetunnon ja omat rajansa tunteva ihminen ei antaisi itselleen tehdä. Toisaalta jossain kohden kyllästyin jatkuvaan pahaan olooni, alkaen itse aiheuttaa itselleni sitä, aivan kuten sillä kykenisin estämään sen ettei toisten ihmisten sanomiset tai tekemiset enää voisi satuttaa. Silti, satuttivat ne yhä edelleen. Minun oli vain jotenkin sairaalla tavalla helpoompi ymmärtää itse itselleni tekemäni vääryys, kun en sitä toisten taholta toteutettuna koskaan voinut ymmärtää.

Tätä kirjoittaessani huomaan taas kerran hyvin voimakkaiden tunteiden nousevan jostain syvältä sisimmästäni, kuin kysyäkseen, olenko valmis niitä kohtaamaan. Tässä, juuri nyt en ehkä vielä täysin valmis ole, sillä juuri tällä hetkellä koen olevani äärettömän väsynyt. Mutta silti toinen puoli minusta toivottaa nuo kaikki tunteet lämpimästi tervetulleeksi, sillä niiden kohtaamisen kautta tiedän saavutettavissa olevan jotakin huomattavan paljon minuuttani korjaavaa. Raskastahan tämä hetkittäin on tämä elely, mutta niin paljon olen elämässäni jo saanut läpi käydä, että tuskin enää mikään asia tai tapahtuma, joka menneisyydestäni kumpuaa, ole sellainen mitä en kykenisi läpikäymään. Enhän onneksi enää näitä asioita joudu kohtaamaan yksin.

Taas kerran on jännä huomata se, kuinka hyvälle tuntuu, samalla kun tuntuu pahalta. Huomaan itsessäni nimittäin sellaisia signaaleja, että tämän asian käsittely eheyttää minua kummasti. Joten uskokaa pois, tähänkin asiaan tulen varmasti täällä vielä palaamaan, sen verran voimakkaana oivalluksena se mieleeni tälle aamua jysähti.