Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on lapsi.

Näkymätön lapsi.

Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.
Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."


Riittämättömyys. Hyväksyminen.

Mitä voi uupua täydellisestä?
Mitä voi uupua täydellisestä?

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

Kelvoton. Huono. Epäonnistunut. Itsekäs paska.

Siinä sanoja sekä merkityksiä, joiden ohjaamana olen operoinut läpi elämän. Ei siis ihme, että elämä on ollut jatkuvaa, piinaavan kiduttavaa taistelua oman riittämättömyytensä alla.

Vaikka kuinka onnistuisin jossakin ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen, ei silti kertaakaan saa todella kokevansa olevan riittävä. Uuvuttavaa. Turhauttavaa. Lähes tarkoituksetonta.

Silti, kaikella on tarkoituksensa. Niin tälläkin taistelulla. Ilman sitä, minulla tuskin olisi kenellekään mitään annettavaa.

Mutta entä jos toteaisinkin taistelun nyt riittävän? Entä jos sanoisin itselleni, että minä todellakin riitän. Tällaisenaan. Mitä sitten tapahtuisi?

Joutuisin vastatusten kaikkien niiden alentavien kommenttien, joita matkani varrella olen itsestäni ja omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä saanut kuulla. Mitä sitten? Ehkä juuri nyt onkin aika pysähtyä kohtaamaan ne. Erotellen, mitkä noista kommenteista ovat lopulta totta ja mitkä sitä, että tuossa hetkessä, sanoittaja on lausunut jotakin sellaista mitä ei todellisuudessa tarkoittanutkaan.

Ongelma omalla kohdallani on lähinnä se, että imuroin itseeni kaiken negatiivisen palautteen, arvostelun ja kritiikin. Osaamatta ollenkaan vastaanottaa mitään positiivista. Ei siis ihme, että omanarvontuntoni on yhä varsin mitätön. Eikä yhtään ihme, että pieni ihminen sisälläni haaveilee jostain suunnattoman suuresta teosta, jolla lunastaisi paikkansa tässä maailmassa. Mutta kuinka lunastaa jotakin, joka on jo kertaalleen maksettu. Minun olemassaoloni. Se nimittäin on juuri tasan yhtä oikeutettua, kuten sinunkin. Ilman että sen eteen tarvitsisi koko elämä suorittaa, saavuttaa, saati päteä.

Mutta ymmärtääkseni ja sisäistääkseni tuo, minun on suostuttava kohtaamaan se suunnaton tuska, jota läpi elämäni olen omasta riittämättömyydestäni sisälleni padonnut. Tuska, josta sain hieman esimakua, kuunnellessani Sannin esittämänä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan, kappaleen. Vielä kun tuohon yhtälöön nivotaan Kaija Koon esittämä Rakastettu kappale, niin päästään kosketuksiin allekirjoittaneen pimeimpään ytimeen. Siis sinne, josta tuon sysimustan aukon uumenista kumpuaa se ikuinen valo. Se joka minusta riippumatta tuo toivon juuri sille ihmiselle, jolle esimerkiksi minun kirjoitusteni on tarkoitus toivon tuoda.

Entäs jos olen juuri tähän hetkeen täydellinen tällaisenaan? Kaikkine haavoineni, arpineni. Kaikkine väärine tekoineni, sanoineni, satuttamisieni.

En valmis, vaan täydellinen tässä hetkessä. Sillä kuka meistä lopulta, juuri tähän hetkeen pyshtyessään kykenisi olemaan yhtään enemmän? Ja miksi tarvitsisikaan olla? Juuri nyt, tällaisenaan on hyvä. Tämän hetken paras. Riittävä.