Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on luovuttaminen.

Kiitollisuus tuskasta.  2

Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.
Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”


USKO – TULIN HULLUKSI, TULLAKSENI JÄRKIINI  1

Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen on löytää elämässään usko hyvään, kun jatkuvasti jokapuolella toteaa maailman olevan täynnä pahaa. Lisäksi kun taustalla kyseisellä ihmisellä on vuosikymmenten ajan vallalla ollut täydellinen itsekkyys ja itsekeskeisyys, minkä ajamana on tullut tehdyksi yhden ihmiselämän verran pahaa itselle ja ympärillä eläville ihmisille.
Anteeksianto. Siinä ratkaisu. Kokolailla merkityksetön sana, sikäli jos sitä ajattelee pelkästään vain sanana. Toisaalta kun on elämässään tottunut pyytelemään pahimmillaan anteeksi omaa olemassaoloaan, ei itselleen anteeksi antaminen todellakaan ole helppoa. Puhumattakaan siitä kun kyse sinällään ei ole suoritteesta, saati asiasta minkä järjellä ratkaisee.

Järki. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi oma elämäni on ollut jatkuvaa taistelua asioissa. Lähinnä siitä syystä, kun jo kokolailla pienenä ihmisen alkuna tottui pettymään ihmisiin sekä heidän lupauksiinsa, kasvoi ajattelemaan siten että itse on itsekseen selvittävä elämästä. Omalla järkeilyllään. Päälimäisenä ajatuksena se, että aina kun toteaa olevansa ongelmissa, ensimmäisenä noussut ajatus kuuluu: ”Itse olen ongelmani aiheuttanut, itse on ongelmani kyettävä ratkaisemaan.”

Eipä siis ihme, että elämän oli tarjoiltava loputon määrä vastoinkäymisiä, jotta tuo kaikki vääränlainen ylpeys on lopulta murrettu. Hassua juuri nyt miettien on todeta se, että jo reilu vuosikymmen sitten totesin olevani totaalisen polvillani elämäni edessä, tai paremminkin sen raunioilla. Todeten konkreettisesti sen ettei oma järki enää riittänyt selittämään elämässä tuolloin tapahtuneita asioita. Luovutin. Antauduin. Lakaten taistelemasta kaikkia ja kaikkea vastaan. Opetellen kiduttavan hitaasti uskomaan kaiken kaoottisuuden keskellä siihen, että kaiken taustalla silti olisi jokin hyvä voima.

Elämä alkoikin rakentua tuolloin kokonaan uusiksi. Mutta mitä sitten tapahtuikaan.
Juuri nyt totean taas kerran olevani eräällä tavoin polvillani. Elämäni edessä. Joutuen taas kerran myöntämään tuon jo lapsuudessa löytyneen selvitytymiskeinon johdattaneen minut taas harhaan. Järkeily on nimittäin siinä viheliäinen asia, että se sokeuttaa ihmisen luulottelemaan niin että itse on kykenevä omalla järjellään ratkomaan mitä erilaisimmat elämisen ongelmat. Yksin.

Olen äärettömän kiitollinen siitä että aikanaan juoksin pakomatkani erilaisten riippuvuuksien kanssa niin totaalisen loppuun, ettei enää mitkään elämässä vallalla olevat ongelmat saa ajattelemaan siten että esimerkiksi päihteet, saati uhkapelaaminen olisivat ratkaisu. Rehellisyyden nimissä on todettava nimittäin niin, et viime vuosina tarjoillut elämisen ongelmat ovat olleet sitä luokkaa että mikäli olisi kyennyt noissa asioissa itselleen valehtelemaan esimerkiksi päihteiden helpottavan sisäistä tuskaa edes hitusen, olisi varmasti jo monta kertaa ollut enemmän kuin riittävästi ”syytä” vetää pää täyteen. Minun kohdallani kun tuo pään täyteen vetäminen ei onneksi ole vaihtoehto. Satun nimittäin tietämään sen auttamatta merkitsevän kohdallani kuolemaa, enkä minä sentään aivan heti niin epätoivoinen ole, vaikka kuinka epätoivoinen hetkittäin kokisin olevani.

12 vuotta sitten hautasin ensin isäni ja vuosi tuosta parhaan ystäväni. Molemmat menivät lopulta päihteisiin. Tuolloin päätin että olen valmis mihin tahansa, ettei itselleni kävisi samoin. Tuolla matkalla järkeistin itseni hulluuteen, etsiessäni elämääni uskoa, joka ei olisi sinällään sidoksissa mihinkään tiettyyn (lakihenkiseen) uskoon, saati kovin yleisesti näissä esiintyvään toisten ihmisten tuomitsemiseen. Tulin uskoon, tulematta uskovaiseksi. Oppien uskomaan siihen että kaiken kaoottisuuden taustalla vaikuttaa jokin hyvä. Asia jota minä en koskaan tule omalla järjelläni ymmärtämään. Järki vaikeni lopulta. Sydämen hyväksyessä asian. Koin sisäisen rauhan, ymmärtäen sen olevan sen tärkeimmän asian omassa maallisessa vaelluksessani. Niin kauan nimittäin kun minulla on tuo luottamus hyvään, ja sen suoma rauha sisälläni, kestää tunteideni myrsytä, eikä minun silti lähimainkaan niin suurella volyymilla tarvitse lähteä reaogimaan noihin mylläköihin.

Lopuksi toteankin taas kerran kohdanneeni eräänlaisen havahtumisen elämässäni. Olen taas kerran käyttänyt loppuun kaiken sen avun elämässäni mitä ihmisellä on ratkaista ongelmiaan järjellisesti ymmärtäen. Seuraavaksi vuorossa on nöyrtyminen hyväksymään se, ettei ihminen välttämättä koskaan omalla erinomaisuudellaan tule ratkaisemaan tiettyjä ongelmia vaikka kuinka yrittäisi. Kyse onkin suostumisesta ottamaan vastaan sellaista apua jota ei todellakaan järjellä ymmärretä. Apua jonka vain sydämellään hyväksyy todeksi.
Tulin siis taas kerran hulluksi, tullakseni järkiini. :)


Elämässä kuolemista - Yrittäjyys -Talousongelmat  3

Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.
Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.

Sanotaan että vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta pääsisi syntymään. Voi hyvä luoja miten konkreettisesti olenkin omassa elämässäni saanut tuon todentaa. Ajatus- ja toimintamalli kerrallaan, minut on kuorittu paljaaksi. Välillä raadollisesti repien ja riuhtoen, toisinaan sievästi rapsutellen.

Monasti mietin elämääni ja sitä, miten todella moni ihminen yhä tänäänkin onnistuu selviämään elämässä juurikaan miettimättä itseään, omia motiivejaan tekemistensä taustalla, puhumattakaan siitä että joutuisi alkamaan konkreettisesti työstää itsessään kipua aiheuttavia vääristyneitä ajatus- tai toimintamalleja. Mutta minä olen saanut työstää. Ymmärtäen jo kauan sitten että tämä on osa maallista vaellustani. Lähinnä siitä ymmärtäen, kun olen monta kertaa pyrkinyt jättämään miettimistä vähemmälle, keskittyen opettelemaan hetkessä elämistä. Eikä siinä, mitä enemmän minusta on kuonaa rapattu pois, sitä konkreettisemmin kykenen tuota hetkessä elämistä toteuttamaan aidosti, itselleni valehtelematta.

Syy siihen, miksi juuri nyt koen kuolleeni, taas kerran, tulee tässä. Reilu 3 vuotta sitten tein talouden saralla yrittäjälle tyypillisiä ratkaisuja joihin sisältyi riskinsä. Tuo riskinotto tuolloin, vaikutti olevan tuon hetken ajatusmallilla ja vallitsevilla olosuhteilla päätös, jonka koin kaikki huomioiden parhaaksi. Elämä vain oli varannut minulle tuossa oppiläksyn numero 1111 taloudenpitoon liittyen.

Tänään tuli eräällä tavalla päätökseen tuosta alkunsa saanut loputtoman tuskainen ja kiduttava taistelu, jonka tuoksinassa olen monta kertaa miettinyt aikaisempaa konkurssiani, ymmärtäen ettei tuolloin reilu 18 vuotta sitten olleella itselläni ollut mitään kykyä kohdata tuosta konkurssista aiheutunutta tuskaa. Ymmärtäen tänään myös sen, että tuolloin päihteet oli ainoa keino jaksaa päivästä toiseen, olkoonkin että lopulta 6 vuotta jatkuneen itsetuhoisen kujanjuoksun päätteeksi olin kuolla tuohon erinomaiseen selviytymisstrategiaani.

Tänään tilanne on hieman toinen. Kulunut reilu 3 vuotta on nimittäin osoittanut varsin konkreettisesti sen että liki 12 vuotta sitten alkanut raittius kestää likipitäen mitä tahansa. Syykin on selvä. Päihteet eivät enää yksinkertaisesti omalla kohdallani auttaisi edes hetkellisesti helpottamaan sisäistä tuskaani, vaan yksinkertaisesti tuhoaisi minut lopullisesti ja varsin lyhyessä ajassa.

Kyyneleet silmissä kirjoitin aamulla sähköposteja velkojilleni, sopien taas kerran maksuista joita tasaiseen tahtiin posti kiikuttaa. Kyyneleet tulivat siitä kun konkreettisesti koin taistelun tulleen päätökseensä. Loppu on korkeamman käsissä. Kuluneen 8 kuukautta olen nimittäin asioinut mitä erilaisimmissa virastoissa, pyrkien haalimaan kasaan vaadittavat dokumentit velkajärjestelyä varten. Samalla reissaten 1500km viikossa töideni vuoksi, kokien jatkuvasti riittämättömyyttä suhteessa puolisoon ja lapsiini. Syy reissaamiseen se, kun ainoa työ jolla olen saanut edes jollain tasolla osaltani kantaa vastuun perheen elannosta sijaitsee sellaisten ajomatkoja päässä että viikossa mittariin kertyy sujuvat puoltoistatuhatta kilometriä.

Työ jatkuu edelleen, entiseen malliin, mutta tällepäivää lähti viimeinen lausunto käräjäoikeuteen tuota järjestelyä varten, joten loppu on nyt enää sen odottelua mitä käräjäoikeus asiassa päättää. (Sivuhuomiona lausunnoista se, että esimerkiksi yksi asiantuntijan lausunto, mitä ilman yrittäjä ei velkajärjestelyä voi edes hakea, maksoin rapian 1440€:a. Suhteettoman kallis A4-paperi.)

Panokset on suhteellisen kovat. Jos saan järjestelyn, työni jatkuu seuraavat 5 vuotta ja tuona aikana hoidan järjestelyn avulla suurimman osan veloistani pois, kiitos säännöllisten tulojen. Jos taas järjestelyä ei myönnetä, (jo yksi painava este, tuo aikaisempi järjestely) niin käytännössä se yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä että toiminimeni haetaan konkurssiin, työni ja tulojeni lakatessa ja sen myötä lähtee perheemme koti myyntiin ja suurin osa irtaimistoa siinä samalla.

Mutta uskokaa pois, kun sanon että juuri nyt, kyyneleistä huolimatta minulla on äärettömän hyvä olla. Johtuen lähinnä siitä että hartiani ovat niin kertakaikkisen yksiselitteisesti lattiassa, etten enää kykene asioissa enempää tähän hetkeen tekemään ja sen vuoksi kaikki taistelu lopultakin taukoaa. Yli 3 vuotta on pitkä aika myllyttää pään sisällä kohtuutonta stressiä ja huolta nonstoppina perheen elannon vuoksi.

Itse olen elämässä kahlannut sellaisen suon, ettei se vaikka kaikki mitä omistan menisi, tuntuisi juurikaan pahalta, mutta ette osaa kuvitellakaan sitä tuskaa jota sisälläni olen nämä vuodet kantanut, ymmärtäessäni sen tuskan mitä perheelleni tällä kaikella olen aiheuttanut. Silti, yhä tänäänkin tuo porukka seisoo takanani, minua tukien. Vaikka välillä kotona ollessani tekee mieli luuhistua kasaan, kun oma pää tuottaa ajatuksia ”Et sinä tuollaista porukkaa ole itsellesi ansainnut!”

Luojan kiitos tänään elämässäni perheen lisäksi on nippu ihmisiä, joihin heikossa hetkessä tukeutua. Ystäviä isolla yyllä. Ilman näitä enkeleitä en olisi viime vuosina jaksanut. Olkoonkin että nyt miettien ihan liian vähän minä edelleen avaan omaa sisimpääni aidosti näkyville. Sen vuoksi tämä kirjoittaminen onkin oiva keino avata sisimpänsä. Puhuessa kun häpeä jonka toinen ihminen minussa herättää, on vaan joskus liian suuri kohdattavaksi ja sen vuoksi on ”helpompi” jättää ne kipeimmät asiat puhumatta.

Juuri nyt olen perheen ja ystävien lisäksi äärettömän kiitollinen raittiudesta. Ilman sitä minulla ei olisi elämää. Sen vuoksi voinkin tähän loppuun todeta käsi sydämellä sen, että elämässäni on kaksi isoa peruskiveä, joiden varaan voin vaikka tarvittaessa kerta toisensa jälkeen alkaa kasaamaan uutta elämää. Raittius ja usko. Kaksi asiaa jota mikään tai kukaan muu ei voi minulta viedä tai ottaa pois. Kaiken muun kun voin elämässäni menettää. Tuon tiedostettuani, minun ei enää tarvitse jatkuvasti olla takertumassa ihmisiin, asioihin, tavaroihin tai tekemiseen, luodakseni edes hetkellisesti harhakuvaa siitä että elämä olisi hallittavissani. Sillä eihän se todellakaan ole. Mutta ihan yhtä suurella varmuudella voin todeta sen, että niinkauan kuin elämässäni vaikuttaa nämä kaksi Universaalia voimaa raittius ja usko, tulen selviämään ihan mistä tahansa.

Välillä vaan kohdallani on näemmä tarpeen kokea lähes helvetillistä tuskaa, löytääkseen takaisin siihen nöyryyteen, jonka avulla saan voimia luovuttaa turhan taisteluni.

Juuri nyt taistelu on ohi. On aika levätä, luottamuksessa. Luottamuksessa siihen, että lopulta kaikki järjestyy juuri niinkuin on parhaaksi. Riippumatta siitä, meneekö asiat ollensakkaan siten kuin itse niiden toivoisi menevän.


Näkymätön lapsi.  1

Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.
Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."


Puhumisen merkityksestä.  1

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Hellittämisestä irtipäästämiseen.  2

Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.
Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.


Uskosta elämään.  1

Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.
Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.


Levollinen luottamus.  1

Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.
Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.

Luottamus. Mitä se tänään minulle merkitsee?

Ihminen joka on kasvanut kiinni erinäisiin pelkoihin, on kykenemätön luottamaan. Omalla kohdallani nuo pelot toimivat toisaalta oppaana luottamukseen, niin nurinkuriselta kuin se äkkiseltään vaikuttaakin.

Voi luoja että minä olen elämässäni nyt miettien pelännyt. Yhä edelleen hetkittäin tunnistan itsessäni tuon liiankin tutun matkakumppanin. Joskin niin, että tässä hetkessä havahdun siihen tietoisuuteen, että se kumpuaa siitä että olen taas kerran vääränlaista ylpeyttäni harhautunut kuvittelemaan olevani oman elämäni mestari. Asia josta olen kärsinyt lähinnä siitä syystä, että aikoinaan kasvoin siihen käsitykseen, ettei kehenkään voi luottaa, saati että itse olisin tuon hyvän arvoinen.

Nyt viimeisten parin päivän periodilla olen taas saanut palata perusasioiden äärelle. Siihen ymmärrykseen, ettei elämää ole tarkoitettu hallittavaksi, vaan elettäväksi kaikkine hetkittäin kivuliaisine kokemuksineen. Kun kohtaan kivun, pakenematta, se on kuin portti vapauteen kaikesta väärästä hallinnan harhasta.

Minulle tie luottamukseen on ollut pitkä ja kivinen. Mutta juuri nyt miettien sellainen, jota ilman en juuri nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavani luottamuksesta.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni siinä määrin pelon vallassa, että aluksi tuo pelko peitti alleen kaiken hyvän, mitä elämä olikaan minulle varannut. Vasta kun pelko kävi sietämättömäksi, tulin halukkaaksi kohtaamaan sen, pakenematta. Tuolla matkallani olen saanut pala palalta rakentaan omanlaistani luottamusta itseeni, toisiin ihmisiin ja sen kautta elämään itseensä.

Pahimmillaan pelot totaalisesti lamauttivat minut. Tehden minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ilman mitään turrutteita, tulin todenneeksi kauhuissani seuraavan asian: En ikinä tulisi selviämään tästä yksin. Luojan kiitos, minun ei tarvinnutkaan. Ainoa mitä minun tuli yksinäni tehdä, oli päätös ponnistella kaikin voimin oppiakseni luottamaan.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Onneksi ei, sillä vaikkakin muutos otti aikansa, yhä edelleenkin siis hetkittäin vanha, tuttu omavoimaisuus ja sen mukanaan tuoma taistelu ottaa valtaa, vaikka tiedostankin sen olevan samankaltaista harhaa, kuin kaikki muukin hallinnan tunne elämässäni. Tietyt väärät mallit on vain meissä jokseenkin syvällä. Ilman toistoja, mistään asiasta ei tule automaatiota.

Sen olen tällä matkallani saanut elää todeksi, että kyetessäni luopumaan tuosta hallinnasta, aina sen mukaan kuinka paljon osaan luovuttaa sitä pois, samassa suhteessa elämäni helpottuu. Kun taas alan tarrata tuohon hallintaan, hengittäminen käy vaivalloiseksi ja lopulta on kuin vetelisin viimeisiäni. Yleensä viimeistään tuolloin herään toteamaan tilanteen. Luovuttaen. Joskus se tulee helpommin, joskus vasta siinä tilanteessa kun olen jo polvillani.

Tuo polvilleen tippuminen on minulle tuttua. Olen siinäkin tehnyt toistoja jo enemmän kuin tarpeeksi. Silti, yhä edelleen se nostaa minussa tuttua häpeää tilastani. Tilasta joka sinällään tulisi olla ihmiselle varsin luonnollinen. Eihän mikään muu ole inhimillisempää, kuin luovuttaminen sen edessä, etten osaa edelleenkään elää siten etten kuvittelisi kykeneväni käsikirjoittamaan elämääni itse. Tuosta vaan yleisimmillään seuraa se, että alan suorittaa elämää, räätälöiden sitä oman mieleni mukaiseksi. Vaikka elämä on vuosikymmenten aikana osoittanut varsin karulla tavoin mitä siitä seuraa. Toisaalta elämä on osoittanut minulle myös kaiken sen kauneuden mitä luovuttaminen parhaimmillaan tuo tullessaan. Ei nimittäin ole olemassa ihanampaa tilaa elää, kuin levollinen luottamus. Tuossa tilassa sijaitsee pysähtyminen ja lepo. Levosta käsin tehdessäni asioista tulee varsin helppoja ja siinä samalla ymmärrän myös sen, että juuri ne pienet asiat elämässäni ovat niitä tärkeimpiä. Asioita joita tekemällä, voin levollisesti luottaa siihen, että oma osuuteni on aina kyllin hyvä. Lopputuloksen ollessa minulle aina ja joka tilanteessa parasta mitä on. Huolimatta siitä etten läheskään aina vajavaisella järjelläni tuota pystyisikään käsittämään.

Jos nyt mietit että miten tuon luottamuksen saisi itselleen, kehoitan sinua alkamaan etsiä sitä. Sillä jo raamatussa todetaan seuraavaa: "Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle joka kolkuttaa, avataan."


Luovuttaminen, positiivisessa mielessä, tuo vapauden.  3

Bridge over troubled water.
Bridge over troubled water.

"Jumalani minä annan itseni sinulle jotta sinä tekisit minulla ja minulle niinkuin tahdot. Vapauta minut itseni kahleista, jotta voin toteuttaa sinun tahtosi paremmin. Ota pois minun vaikeuteni, että niiden voittaminen osoittaisi niille joita tahdon auttaa, sinun voimastasi, sinun rakkaudestasi ja sinun viitoittamasta elämän tiestä. Anna että aina teen tahtosi mukaan."

Luovuttaa. Hellittää. Höllätä. Miten sen itse kukin nyt käsittää. Minä käsitän luovuttamisen tänään vapautena armottomasta puristuksesta jota lähes pakonomainen yritys elämän hallitsemiseen mukanaan toi. Tänään sen sijaan en yritäkään hallita hallitsematonta. Vaan käytän tuon aikaisemmin haaskaamani energian siihen että pyrin osaltani muuttamaan maailman meille kaikille paremmaksi paikaksi elää. Kuitenkin ymmärtäen myös sen ettei yksiihminen voi tehdä mahdottomia, mutta jeesaamalla yhtä, hän auttaa toista jne. jne. jne.

Enkä tarkoita tällä nyt mitään hihhulia maailmanpelastusoperaatiota, vaikka tämän tekstini aloitinkin itselleni tärkeäksi muodostuneella rukouksella. Tarkoitan yksinkertaisimmillaan sitä että meistä jokainen voi tavallaan ja tahollaan auttaa toista, joskus jopa tietämättään. Kunhan en ala vaatia kaikella tekemiselläni pitävän olla jotakin näkyviä "tuloksia" elämä soljuu omalla painollaan.

Uskokaa pois minä olen väsymiseen asti taistellut kaikessa ja kaikkialla. Niin totaaliseen uupumiseen asti, ettei ollut väliä miten tai millä tavalla, kunhan oisin vapautua vain jatkuvasta taistelusta. Kuin ihmeesti, tehdessäni rauhan itseni kanssa, asiat alkoivat nytkähdellä pikkuhiljaa eteenpäin. Ei taaskaan kuten minä halusin, vaan kuten minulle oli parhaaksi. Asia kerrallaan. Joskus jopa kovin kivuliaastikin. Tänään ymmärrän tuon kivun olleen signaali siitä, että olin takertunut johonkin vanhaan, jo kauan toimimattomuutensa osoittaneeseen tapaan tai ajatukseen, mutta koska olin jo kauan toiminut tai ajatellut niin, muutos toi tullessaan pelon, mistä johtuen takerruinvain tiukemmin kiinni, haluamatta hellittää otettani. Enkä olisi vieläkään hellittänyt, ellei kipu olisi ollut niin sietämätön, ettei enää lopulta ollut väliä mitä tapahtuisi, koska se kuitenkaan ei tekisi niin kipeätä kuin kiinnipitäminen teki.

Kaikki itselleni vahingolliset jutut ovat silti vaatineet tuon kivun, ennenkuin olen tullut halukkaaksi niistä yksi kerrallaan luopumaan. Yhtenä esimerkkinä, raittiuteni alkutaipaleella minut monesta pelastanut asioiden jäsentäminen. Ymmärrän etten olisi selvinnyt hengissä, ellen olisi paloitellut itseäni ja elämääni pienen pieniksi palasiksi, niitä yksi kerrallaan tarkastellen. Kuitenkin tuosta jatkuvasta itsenitutkimusesta tuli minulle ajanmyötä paikka johon tiesin voivani paeta elämää ja sen ihmisiä. Tuolla yhä kyyhöttelisin piilosilla, ellei taas kerran kaveriksi olisi tullut tuo tuttu ja turvallinen kipu. Se ohjasi minua luopumaan jatkuvasta jäsentelystä, kokeilemaan miltä tuntuisi olla läsnä tässä hetkessä, juuri niin alastomana kuin paljaimmillaan, ilman mitään suojauksiani voisin olla. Tuo hetki oli suunnattoman pelottava. Pitihän minun tuossa kohden kohdata elämäni suurin kummitus, hylätyksitulemisen tunne. Oikeastaan vain tuon tunteen kohtaamisen kautta ymmärsin itselleni tähän hetkeen tärkeimmän asian. Luovuttamisen. Kun uskaltaudun jättäytymään paikoilleni, juuri sellaisena kuin olen, altistan itseni sille, että muut ihmiset hylkäävät minut, koska olen erilainen kuin muut. Paitsi ettei kukaan minua hylännyt. Kuinka voisikaan. Niin kauan kuin minä itse en hylkää itseäni, tuskin sitä kovin moni muukaan tulee tehneeksi, ainakaan niistä ihmisistä joilla elämälleni jotakin merkitystä on. Missä tämän niin varmalla tiedän? Siitä että koska nämä minulle tärkeät ihmiset eivät hylänneet minua silloinkaan kun olin erinäisten roolieni alla piilossa, siispä miksi he hylköisivät minut aidoimmillani. Ihmisenä, jonka he näkivät jo paljon paljon ennemmin, kuin itse uskalsin edes itseäni katsella.

Luovuttaminen ei siis kohdallani tarkoita antautumista, sanan negatiivisessa mielessä. Luovuttaminen kohdallani tarkoittaa vain sitä, että elän tätä hetkeä täydestä sydämestäni luottaen siihen, ettei minun tarvitse yrittää hallita, suorittaa, järkeistää, saati analysoida elämääni tauotta. Sen sijaan saan elää sitä hetken kerrallaan nauttien. Vapaana kaikesta yliyrittämisestä. Vapaana toisten ihmisten vallasta suhteessa itseeni.

Olen käynyt todella todella pitkän tien, voidakseni tämän tähän kirjoittaa. Mutta se että sen tähän uskallan kirjoittaa, kuvastaa vain sitä ettei minun enää tarvi taistella mitään eikä ketään vastaan. Saan luovuttaa. Luottaa. Elää. Nauttia ja rakastaa itseäni sekä lähimmäistä.

Minä en siis hallitse elämää. Joku muu hallitsee. Kuka tai mikä, sillä ei tässä hetkessä liene niin väliä. Pääasia kuitenkin on se, että olipa tuo kuka tai mikä tahansa, minun suhteeni häneen on kunnossa ja sen turvin voin joka päivä lähteä luottavaisin mielin askeltamaan kohti edessä avautuvia mahdollisuuksia. Sillä tapahtuipa mitä tahansa, se takuulla on minun parhaakseni. Näin uskon.


Sananen armosta.  1

Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.

Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.

Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.

Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.

Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.

Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.

Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää