Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on muutos.
Edellinen

Kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä.

Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.
Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.

”Asenne ratkaisee.” Eikä siinä, näinhän se todellakin on.

Elämisen tuoman tuskan keskellä tuota asennetta on vain hetkittäin lähestulkoon mahdotonta muuttaa. Lohdullista lopulta kaikessa kuitenkin se, että pahinkin tuska hellittää aikanaan. Jos ei muutoin, niin muuttamalla muotoaan.

Omassa elämässäni tuska on tasaisin väliajoin läsnäollut matkakumppani, jota taas kerran kokiessani huomaan, kuinka kerta toisensa jälkeen se pakottaa minut irroittamaan otteeni jostakin asiasta tai ihmisestä. Poikkeuksetta aina ohjaten minua kohti sitä missä minun kulloinkin kuuluu tällä elämänmittaisella matkallani kuljeskella ja kenen kanssa.

Huomaan taas kerran itsessäni sen, että tietty sisimpääni varastoitunut pelko aiheuttaa tahtomattani sen, että takerrun mitä erilaisimpiin asioihin. Rutiineiksikin noita joku kutsunee. Siltä, poikkeuksetta huomaan elämän puskevan minut vaikka väkisin irti noista, kohtaamaan tuota sisälläni asuvaa pelkoa.

Jokainen meistä varmasti jollain tasolla nauttii siitä, että elämässä on tietyt rutiinit. Eikä siinä, tuovatjab ne tiettyä tasapainoa ja turvaa arkeen. Haaste tullenee vasta silloin, kun itse elämä alkaa muotoutua noiden rutiinien kautta. Silloin elämä ei enää virtaa vapaana, ja yleisimmin tuolloin ihminen tavalla tai toisella kokee jonkin asteista puristusta sisällään.

Minulla itsellä yksi yleisin, itselle haitallinen toimintamalli ilmenee juurikin tuon tietyn puristuksen ilmaantuessa. Pyrin kuin vaistomaisesti heti eroon siitä, lisäämällä jonkin ns. rutiinin tehoa arjessa. Hyvin pian vain huomaten sen, että tuo tietty puristus vain lisääntyy. Mitä suuremmaksi paine käy, sitä tiiviimmin takerrun johonkin. Kunnes lopulta ”painekattila” viheltää ja tuossa hetkessä viimeistään havahdun omaan hulluuteeni asioissa. Hyvä että havahdun. Muutoin nimittäin kohdallani olisi pian vaara sortua vanhoihin, kokolailla itsetuhoisiin toimintamalleihin.

No mitä elämä tässä kaikessa paineistuksessa minulle nyt ajatellen sitten lopulta yrittää osoittaa? Sen ettei se välitä pienintäkään siitä, kuinka suunnattoman hienoja suunnitelmia minä pienessä päässäni kehitteien. Sensijaan elämä yrittää ohjata minua kohti omaa parastani. Huvittavaa sinällään kaikessa se, että poikkeuksetta tuo minulle paras on juurikin päinvastaista mitä itse itselleni parhaana sattuisin pitämään.

Ehkä tässä kaikessa piileekin tuon otsikon sisältämä salaisuus hyvään elämään. Juuri silloin kun kiroan jonkin asian menevän ihan päin persettä, voisin pikkuhiljaa opetella hyväksymään sen, että juuri tuolloin, tuollatavoin asioiden edetessä, se minulle parhain lopputulema kolkuttelee jo oven takana. Tähän saakka vain itse olen seissyt tuossa ovella tukkeena, kuvitellen kokolailla mestarillisesti muka tietäväni sen, millätavoin minkäkin asian tulisi milloinkin mennä. Mutta enhän minä todellakaan tiedä. Sillä juuri silloin kun koen kaiken murenevan, todellisuudessa ei murene lopulta kuin ne omat mieleni rakentamat kuvitelmat. Lopulta noiden murtuessa, se aidosti minulle paras, pääsee lopulta rakentumaan.

Eli todellisuudessa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Sillä paradoksaalisesti juuri silloin kun kuvittelen omassa mielessäni kaiken olevan hyvin, suurella todennäköisyydellä asiat on oikeasti omaa parasta ajatellen ihan päin persettä.


Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Identiteetti ja sen muuttaminen.

”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”
”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.


Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.  2

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!


Onnellisuus: Läsnäoloa kiitollisuudessa.

Läsnäolo luo valon sisimpääni.
Läsnäolo luo valon sisimpääni.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.


Ajatustavan muutos. Alkuna hellittämiselle. Pysähtymiseen.

Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.
Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.

Olen viimeaikoina keskittynyt muutokseen. Lähinnä miettien sitä, millätavoin voisin muovata omaa ajattelutapaani siten, ettei se kuormittaisi itseäni niin paljon kuin mitä se viime vuosina on tupannut tekemään.

Toisaalta samalla ymmärtäen myös sen, että ilman tuota raitistumiseen liittynyttä itsensä työstämistä tuskin olisin hengissä. Niin paljon kaikenlaista pahaa olen elämässä kokenut ja myös itse aikoinani päihdehelvetissä tehnyt, ettei ihmekään että tuota työstämistä on riittänyt. Tietyt ajatustavat kun muovautuvat ihmiselle mitä erilaisimmista kokemuksista, tapahtumista ja niihin liittyneistä tunteista. Jos siis esimerkiksi itse halusin muuttaa omaa ajatustapaani, suhteessa itseeni, tuli minun purkaa menneisyydestä ne tapahtumat ja tunnetilat, joista tuo ajatusmalli on aikoinaan alkunsa saanut.

Ihminen kun on siinä hassu otus, että tietyllä tavalla ajatellessaan, ajanmyötä tuohon ajatteluun liittyy tietyt tunteet ja lopulta toimiminen noiden ajatusten ja tunteiden ohjaamana, pahimmillaan niin auttamattoman autopilotilla ettei usko enää voivansa noille asioille mitään.

Se hyöty itselleni myös tuosta armottomasta itsensä analysoinnista on kuitenkin ollut, että tänään pystyn kokolailla paljon hyödyntämään sitä tämän päivän työssäni. Työssä joka pitkälti koostuu erilaisten ajatusten ja tunteiden purkamisesta siten, että ihminen lopulta lakkaisi pakonomaisesti tuhoamasta itseään.

Ehkä juuri tuon työssä tapahtuvan jatkuvan jäsentelyn, olen viimeaikoina kokenut, että olisi itselleni hyväksi jos jättäisin muuna aikana tuota jäsentämistä hieman vähemmälle.

No kuinka muuttaa ajatustapaa, joka kuitenkin on parhaimmillaan auttanut muuttamaan itseä tasapainoisemmaksi ihmiseksi.

Tänään ymmärrän sen, ettei tämän ajatustavan muuttaminen olekaan sitä että pitäisi lisää miettiä, vaan sensijasta, opetella hellittämään liiallisesta miettimisestä. Muussa tapauksessa kun pian käy niin, että mietin sitä, mitä mietin, yrittäen miettiä sitä kuinka opetella olemaan miettimättä. :)

Onneksi elämällä on taipumus tulla tällaisessa kohtaa apuun. Lähinnä siinä että halutessani muutosta, elämä tarjoilee erilaisia virikkeitä, joiden kautta tuo jatkuva miettiminen jää vähemmälle kuin huomaamattaan. Oikeastaan ainoa mitä minun osuudellani on tarpeen tehdä, on opetella pysähtymään, ollen ajattelematta tai ainakin kiinnittämättä huomiota omiin ajatuksiinsa.

Muutos tapahtuu kyllä, kun sen on aika tapahtua.


Sananen muutoksesta.

Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.
Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.

Olen kulkenut läpi elämäni mitä erinäisimpiä muutoksia kokien. Nyt miettien osa niistä, kuten elämässä yleensä on taipumus, on tapahtunut vastentahtoisesti. Lähinnä muutokset, joihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, ovat juuri näitä jotka aiheuttavat suurimmat vastaanhangoittelut. Yleisimmillään nämä ovat joko läheisen ihmisen sairastumisia tai pahimmillaan äkillisiä menetyksiä. Muutoksia, jotka tapahtuessaan eniten aiheuttavat kysymyksiä miksi? Toisaalta mitä enemmän näitä sinällään haastavia muutoksia olen joutunut tahi saanut läpikäydä, sitä enemmän noista aiheutuneista kivuista on kasvanut nöyryyttä suhteessa elämään ja siihen, että vaikka yhä tänäänkin elämässä on muutoksia, joita minun on hetkittäin lähes mahdotonta hyväksyä, myös näiden muutosten taustalla on piilotettuna se hyvä, mitä elämä on minulle varannut. Ainoastaan omasta erinomaisuudestani kumpuava harha hallita hallitsematonta, aiheuttaa tuota lapsen itkupotkuraivareihin pahimmillaan verrattavaa vastaanpanemista. Asioissa jotka tapahtuvat, hyväksyinpä tämän tapahtumahetkellä tahi en.

Sitten on olemassa myös niitä muutoksia, joihin minulla oikeasti on vaikutusvaltaa. Näitä ovat muutokset, jotka koskevat omaa ja sen kautta lähimpieni hyvinvointia. Ihmiselle joka on elämässään kokenut omasta mielestään niin paljon vääryyttä, että on sen varjolla "oikeutettu" hankkimaan itselleen välitöntä hyvää, lähestulkoon keinolla millä hyvänsä, nämä hyvinvointia koskevat muutoksetkaan eivät tapahdu helpolla. Kuinka moni meistä voisi käsisydämellä sanoa olevansa valmis samantien luopumaan jostain sellaisesta, mistä edes hetkeksi saa helpotusta, muutoin niin raskaalta tuntuvasta vaelluksesta. Omalla kohdallani näitä hetken helpotuksia onkin sitten riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lähinnä nämä kaikki ovat olleet niitä aineita ja asioita, joista jossain vaiheessa elämääni on tullut tavalla tahi toisella pakonomaisia riippuvuuksia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että näissä muutoksissa, tuon muutoksen hyväksyminen on lähestulkoon yhtä mahdotonta hyväksyä kuin noissa aikaisemmissa muutoksissa, joille osaltani en voinut mitään. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin, muutos tapahtuu vääjäämättä, halusin minä sitä eli en.

Viimeisimpinä ovat ne muutokset, joita jokainen meistä voi tehdä päivittäin. On kyse sitten lenkkipolusta, joka on turvallista kiertää aina saman mutkan kautta. Ruokailu samassa paikassa, samaan aikaan, istuen samassa kohtaa missä aina ennenkin on istunut. Nämä muutokset, joita myös tavoiksi kutsutaan, ovat niitä, joita voimme jokainen tehdä tai jättää tekemättä siten, ettei tuo valinta lopulta näytä vaikuttavan mitään kenenkään elämään. Oikeastaan ainoa mihin se vaikuttaa, on lopulta se millaisena oman elämän tänään koemme. Onko se harmaata arkea, vai täynnä mitä erilaisimpia, pieniä seikkailuja. Ihminen kun tahtoo olla tiettyjen tapojensa orja, mutta samalla myös sellainen, että liiaksi noihin kangistuessaan, kovin äkkiä tylsistyvä, niin sitä suurempi merkitys lopulta näillä pienillä muutoksilla arjessamme todellisuudessa on.

Jos tänään nimittäin teen tietyt asiat juuri samalla tavoin kuin eilen, toissapäivänä tai puolivuotta sitten, voi hyvin olla että huomenna koen tylsistymistä joka aiheuttaa tarpeen, tehdä jotakin repäistäkseni itseni irti tuosta tilasta ja yleisimmillään meillä ihmisillä tuo repäisy tarkoittaa asiaa, ainetta tahi tekemistä, mistä tuon tylsistymisen vastapainona koemme hetkellistä hekumaa. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole. Niinkauan kuin tuosta hetken hekumasta ei huomaamattaan pääse muodostumaan hekuman helvettiä, joka pahimmillaan nielee kaiken valon omasta ja läheistemme arjesta.

Tällä kaikella haluan sanoa sekä itselleni että sinulle sitä, että lopulta juuri ne pienet muutokset, joihin voimme vaikuttaa, ovat niitä merkityksellisempiä tätä suurta kokonaisuutta ajatellen. Nimittäin parhaimmillaan noista pienistä muutoksista seuraa juuri niitä meille jokaiselle elintärkeitä, pieniä ilonaiheita, joilla jokaista päivää täydentäessä, välttyy tarpeelta tavoitella jotain suunnatonta hyvänolontunnetta. Tunnetta, jota täysin tiedostamattamme lopulta kuitenkin kovin harvoin oikealla tavalla osaamme käsitellä.

Muutos yhteiskunnassamme on vääjäämätön. Samoin elämässämme. Mutta se miten tuo muutos tapahtuu, lähtee vain ja ainoastaan itsestämme. Kuten todettua, se tapahtuu. Mutta siihen, tapahtuuko se tahtomattamme, voimme kenties yllättävänkin paljon lopulta vaikuttaa.


Pohdintaa addiktioista.

Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.
Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.


Mies joka oppi puhumaan tunteistaan.

"Before you judge me, walk a mile in my shoes"
"Before you judge me, walk a mile in my shoes"

Koulukiusaaminen. Isän alkoholismi. Masennus. Paniikkihäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Päihde-, lääke- ja peliriippuvuus. Avioero. Kaksi konkurssia. 11v velkahelvetti. 13 itsemurhayritystä. Erinäiset talousvaikeudet. Isän ja parhaan ystävän itsemurhat. jne. jne. jne.

Listana kokolailla "mitätön", mutta henkilökohtaisella tasolla elettynä, reilun kolmen vuosikymmenen periodilla sellainen sekametelisoppa, josta nyt taaksepäin katsoessani mietin etten olisi kyennyt yksin selviämään. Onneksi ei tarvinnutkaan.

Ei vaikka jo varhain kasvoin käsitykseen ettei avun pyytämistä hyväksytä ja että heikkouden näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa.

Onneksi minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Ja luoja tietää, sitä pyytäessäni sain. Olinhan niin loputtoman väsynyt taistelemaan yksin, etten enää valikoinut mistä ja millaista apua vastaanottaisin. Kaikki apu kelpasi.

Tänään, tehdessäni työtä ihmisten kanssa, joilla on hyvin samankaltaisia tapahtumia historiassaan, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain ihmisiä vailla toivoa. Jos sitten edes hitusen toivoa saan omalla kokemuksellani näille ihmisille tuoduksi, on senjälkeen hieno seurata vierellä kulkien sitä kuinka yksi toisensa jälkeen jo toivottomaksi tapaukseksi luokitelluista ihmisistä kasvaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä.

Tärkeintä kaikessa se, että ihminen, olipa hänen tilanteensa, taustansa tai yhteiskunnallinen statuksensa mitä tahansa, tulee kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.

Minut rakastettiin raittiiksi ja tuota samaa rakkautta nyt pyrin päivittäin arjessani antamaan eteenpäin.

Koskaan ei nimittäin ongelmat ole niin mahdottomia, etteikö niitä pakenemalla niistä saisi vieläkin mahdottomampia. Sen vuoksi kokemuksesta toteankin, että ehkä juuri nyt on korkea aika pysähtyä ja lakata pakenemasta. Ottamalla vastuun omasta itsestäsi, tulet hyvin pian huomaamaan sen että elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan.

Näin kävi minulle ja tulee aivan varmasti käymään myös sinulle, kun vain uskallat pysähtyä kohtaamaan sen mitä eniten tässä hetkessä pelkäät. Nimittäin oman itsesi.


Sananen mielenrauhasta.

Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.
Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.

Edellinen