Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on muutosvastarinta.

Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Ajatustavan muutos. Alkuna hellittämiselle. Pysähtymiseen.

Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.
Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.

Olen viimeaikoina keskittynyt muutokseen. Lähinnä miettien sitä, millätavoin voisin muovata omaa ajattelutapaani siten, ettei se kuormittaisi itseäni niin paljon kuin mitä se viime vuosina on tupannut tekemään.

Toisaalta samalla ymmärtäen myös sen, että ilman tuota raitistumiseen liittynyttä itsensä työstämistä tuskin olisin hengissä. Niin paljon kaikenlaista pahaa olen elämässä kokenut ja myös itse aikoinani päihdehelvetissä tehnyt, ettei ihmekään että tuota työstämistä on riittänyt. Tietyt ajatustavat kun muovautuvat ihmiselle mitä erilaisimmista kokemuksista, tapahtumista ja niihin liittyneistä tunteista. Jos siis esimerkiksi itse halusin muuttaa omaa ajatustapaani, suhteessa itseeni, tuli minun purkaa menneisyydestä ne tapahtumat ja tunnetilat, joista tuo ajatusmalli on aikoinaan alkunsa saanut.

Ihminen kun on siinä hassu otus, että tietyllä tavalla ajatellessaan, ajanmyötä tuohon ajatteluun liittyy tietyt tunteet ja lopulta toimiminen noiden ajatusten ja tunteiden ohjaamana, pahimmillaan niin auttamattoman autopilotilla ettei usko enää voivansa noille asioille mitään.

Se hyöty itselleni myös tuosta armottomasta itsensä analysoinnista on kuitenkin ollut, että tänään pystyn kokolailla paljon hyödyntämään sitä tämän päivän työssäni. Työssä joka pitkälti koostuu erilaisten ajatusten ja tunteiden purkamisesta siten, että ihminen lopulta lakkaisi pakonomaisesti tuhoamasta itseään.

Ehkä juuri tuon työssä tapahtuvan jatkuvan jäsentelyn, olen viimeaikoina kokenut, että olisi itselleni hyväksi jos jättäisin muuna aikana tuota jäsentämistä hieman vähemmälle.

No kuinka muuttaa ajatustapaa, joka kuitenkin on parhaimmillaan auttanut muuttamaan itseä tasapainoisemmaksi ihmiseksi.

Tänään ymmärrän sen, ettei tämän ajatustavan muuttaminen olekaan sitä että pitäisi lisää miettiä, vaan sensijasta, opetella hellittämään liiallisesta miettimisestä. Muussa tapauksessa kun pian käy niin, että mietin sitä, mitä mietin, yrittäen miettiä sitä kuinka opetella olemaan miettimättä. :)

Onneksi elämällä on taipumus tulla tällaisessa kohtaa apuun. Lähinnä siinä että halutessani muutosta, elämä tarjoilee erilaisia virikkeitä, joiden kautta tuo jatkuva miettiminen jää vähemmälle kuin huomaamattaan. Oikeastaan ainoa mitä minun osuudellani on tarpeen tehdä, on opetella pysähtymään, ollen ajattelematta tai ainakin kiinnittämättä huomiota omiin ajatuksiinsa.

Muutos tapahtuu kyllä, kun sen on aika tapahtua.


Sananen muutoksesta.

Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.
Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.

Olen kulkenut läpi elämäni mitä erinäisimpiä muutoksia kokien. Nyt miettien osa niistä, kuten elämässä yleensä on taipumus, on tapahtunut vastentahtoisesti. Lähinnä muutokset, joihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, ovat juuri näitä jotka aiheuttavat suurimmat vastaanhangoittelut. Yleisimmillään nämä ovat joko läheisen ihmisen sairastumisia tai pahimmillaan äkillisiä menetyksiä. Muutoksia, jotka tapahtuessaan eniten aiheuttavat kysymyksiä miksi? Toisaalta mitä enemmän näitä sinällään haastavia muutoksia olen joutunut tahi saanut läpikäydä, sitä enemmän noista aiheutuneista kivuista on kasvanut nöyryyttä suhteessa elämään ja siihen, että vaikka yhä tänäänkin elämässä on muutoksia, joita minun on hetkittäin lähes mahdotonta hyväksyä, myös näiden muutosten taustalla on piilotettuna se hyvä, mitä elämä on minulle varannut. Ainoastaan omasta erinomaisuudestani kumpuava harha hallita hallitsematonta, aiheuttaa tuota lapsen itkupotkuraivareihin pahimmillaan verrattavaa vastaanpanemista. Asioissa jotka tapahtuvat, hyväksyinpä tämän tapahtumahetkellä tahi en.

Sitten on olemassa myös niitä muutoksia, joihin minulla oikeasti on vaikutusvaltaa. Näitä ovat muutokset, jotka koskevat omaa ja sen kautta lähimpieni hyvinvointia. Ihmiselle joka on elämässään kokenut omasta mielestään niin paljon vääryyttä, että on sen varjolla "oikeutettu" hankkimaan itselleen välitöntä hyvää, lähestulkoon keinolla millä hyvänsä, nämä hyvinvointia koskevat muutoksetkaan eivät tapahdu helpolla. Kuinka moni meistä voisi käsisydämellä sanoa olevansa valmis samantien luopumaan jostain sellaisesta, mistä edes hetkeksi saa helpotusta, muutoin niin raskaalta tuntuvasta vaelluksesta. Omalla kohdallani näitä hetken helpotuksia onkin sitten riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lähinnä nämä kaikki ovat olleet niitä aineita ja asioita, joista jossain vaiheessa elämääni on tullut tavalla tahi toisella pakonomaisia riippuvuuksia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että näissä muutoksissa, tuon muutoksen hyväksyminen on lähestulkoon yhtä mahdotonta hyväksyä kuin noissa aikaisemmissa muutoksissa, joille osaltani en voinut mitään. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin, muutos tapahtuu vääjäämättä, halusin minä sitä eli en.

Viimeisimpinä ovat ne muutokset, joita jokainen meistä voi tehdä päivittäin. On kyse sitten lenkkipolusta, joka on turvallista kiertää aina saman mutkan kautta. Ruokailu samassa paikassa, samaan aikaan, istuen samassa kohtaa missä aina ennenkin on istunut. Nämä muutokset, joita myös tavoiksi kutsutaan, ovat niitä, joita voimme jokainen tehdä tai jättää tekemättä siten, ettei tuo valinta lopulta näytä vaikuttavan mitään kenenkään elämään. Oikeastaan ainoa mihin se vaikuttaa, on lopulta se millaisena oman elämän tänään koemme. Onko se harmaata arkea, vai täynnä mitä erilaisimpia, pieniä seikkailuja. Ihminen kun tahtoo olla tiettyjen tapojensa orja, mutta samalla myös sellainen, että liiaksi noihin kangistuessaan, kovin äkkiä tylsistyvä, niin sitä suurempi merkitys lopulta näillä pienillä muutoksilla arjessamme todellisuudessa on.

Jos tänään nimittäin teen tietyt asiat juuri samalla tavoin kuin eilen, toissapäivänä tai puolivuotta sitten, voi hyvin olla että huomenna koen tylsistymistä joka aiheuttaa tarpeen, tehdä jotakin repäistäkseni itseni irti tuosta tilasta ja yleisimmillään meillä ihmisillä tuo repäisy tarkoittaa asiaa, ainetta tahi tekemistä, mistä tuon tylsistymisen vastapainona koemme hetkellistä hekumaa. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole. Niinkauan kuin tuosta hetken hekumasta ei huomaamattaan pääse muodostumaan hekuman helvettiä, joka pahimmillaan nielee kaiken valon omasta ja läheistemme arjesta.

Tällä kaikella haluan sanoa sekä itselleni että sinulle sitä, että lopulta juuri ne pienet muutokset, joihin voimme vaikuttaa, ovat niitä merkityksellisempiä tätä suurta kokonaisuutta ajatellen. Nimittäin parhaimmillaan noista pienistä muutoksista seuraa juuri niitä meille jokaiselle elintärkeitä, pieniä ilonaiheita, joilla jokaista päivää täydentäessä, välttyy tarpeelta tavoitella jotain suunnatonta hyvänolontunnetta. Tunnetta, jota täysin tiedostamattamme lopulta kuitenkin kovin harvoin oikealla tavalla osaamme käsitellä.

Muutos yhteiskunnassamme on vääjäämätön. Samoin elämässämme. Mutta se miten tuo muutos tapahtuu, lähtee vain ja ainoastaan itsestämme. Kuten todettua, se tapahtuu. Mutta siihen, tapahtuuko se tahtomattamme, voimme kenties yllättävänkin paljon lopulta vaikuttaa.