Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on parisuhde.

Sananen läheisriippuvuudesta.

Taistelenko tuulimyllyä vastaan, vai vapaudunko ihailemaan sen sulavaa liikehdintää.
Taistelenko tuulimyllyä vastaan, vai vapaudunko ihailemaan sen sulavaa liikehdintää.

Mietin tässä hetkessä sitä, kuinka helpolla voisin tässä kohtaa siirtää omia kipupisteitäni sivummalle kirjoittaen läheisriippuvuudesta siitä näkökulmasta kun rinnallani on elänyt enemmän tahi vähemmän läheisriippuvuudesta kärsivä ihminen jo pidemmän aikaa. Mutta sikäli kun haluan taas tästäkin kipupisteestäni mennä eteenpäin, lienee parasta vain keskittyä ulkoistamisen sijasta omaan sisimpäänsä.

Läheisriippuvuus on nykyhetkessä sana jonka toivoisin voivani aivan aluksi korvata jollakin aivan muulla. Koen nimittäin kyseisen sanan kokeneen siinä inflaation, että tuosta käsitteestä on viimeaikoina tullut eräänlainen muoti-ilmiö erinäisistä riippuvuuksista puhuttaessa. Mutta koska koen ettei tässä ole niinkään kysymys siitä millä sanalla tätä toimintaa kuvaan, kuin siitä miten tästä itse olen elämässäni kärsinyt, pysyköön sana tuollaisenaan.

Kasvoin lapsuuteni ympäristössä jossa sisimpääni nivoutui ajatusmalli jossa koin olevani vastuussa siitä mitä kotonamme tapahtui milloinkin. Ei kauaa tarvitse miettiä, kun ymmärtää tuon olevan varsin haitallista herkimmillään kasvun vaiheessa olevalle lapselle. Mitä epävakaampi ilmapiiri kotonamme vallitsi, sitä kovemmin yritin toisten ihmisten tunnetiloja omalla tekemiselläni kontrolloida. Väsyen kerta toisensa jälkeen tehtävän mahdottomuudessa. Ei ihme, sillä tuo jos mikä on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan.

Isäni oli todella vahva persoona. Ihminen joka omalla tunnetilallaan hallitsi minua. Yritin kaikkeni että olisin hänelle kelvannut. Mitä enemmän koin tulevani hylätyksi, sitä kovemmin yritin, vain kerta toisensa jälkeen itseeni pettyen. Ei siis ihme että minusta kasvoi nuoriaikuinen joka eli ensimmäisessä parisuhteessaan pyrkien tekemään kaikkensa toisen hyväksi, edelleenkään siinä koskaan onnistumatta. Toisaalta samalla takertuen vain sitä tiukemmin kiinni, mitä haitallisempi tuo toinen ihminen minulle oli. Ei se silti koskaan niin kipeätä tehnyt pahimmillaankaan, miltä hylätyksi tuleminen sisälläni vellovana pelkona tuntui. Ei ihme, olinhan kerta toisensa jälkeen jo lapsuudessani kokenut tuon hylätyksi tulemisen. Päihteiden tullessa kuvioihin, jatkoin tunteiden kontrolloimista niiden avulla. Kasvaen harhaan jossa oikeasti kykenisin niitä itse säätelemään. Vasta rymähdettyäni pohjalle, tulin pakotetuksi kohtaamaan itseäni sekä omia kipukohtia silmästä silmään.

Tie ei todellakaan ole ollut vaivaton ja nyt miettien tämä kyseinen vaiva on monessa kohden nostanut päätään siten etten itse edes ole tuota ymmärtänyt, vasta kuin tässä hetkessä. Kävinhän kuntoutuksen ja nyt miettien myös vuosien terapian kotrolloiden omia tunteitani sekä hetkittäin myös terapeuttini. Olinhan kasvanut mestariksi ihmisten manipuloinnissa.

Mikä tilanne on sitten tässä hetkessä? Koen kohdanneeni itseäni siinä määrin, että loppuen lopuksi entiseen verraten kovin vähän enää kontrolloin tunteitani, mutta toisaalta koska tämä vaiva aiheuttaa mitä erilaisimpia vivahteita, saan itseni kiinni jatkuvasti siitä ajatuksesta että taas tässä mennään tämän ongelman äärellä. Huippuahan tässä on se että ylipäänsä tämän tiedostan, sillä ilman tuon tiedostamista työnteostani tuskin tulisi yhtikäs mitään, sillä useiden kymmenien ihmisten elämän ja tunteiden ohjailu olisi kohtuuton haaste jopa minunkaltaiselleni läheisriippuvaiselle.

Luottamus on kohdallani ollut avain vapautua elämään elämää omana itsenäni. Mitä enemmän olen kyennyt aidosti luottamaan toisiin ihmisiin, sitä aidommin olen kyennyt kertomaan itsestäni ja sen myötä kohtaamaan noita todella kipeitä tunteita. Tietty yhä hetkittäin edelleen saavani itseni kiinni tutusta ja turvallisesta karkuun juoksemisesta, jossa en ole ollut vielä valmis jotakin tunteita kohtaamaan, vaan olen esimerkiksi ottanut etäisyyttä ihmiseen joka tuon tunteen minussa on aikaansaanut. Silti jonkin ajan kuluttua ymmärtäen että ilman tuon tunteen kohtaamista en voi vapautua elämään täysipainoisesti tätä hetkeä. Vaan eläisin elämää jossa menneisyys määrittelisi sen millaisena tämä hetki näyttäytyy.

En minä täysin parantunut ole. Tuskin koskaan parannun, mutta aivan samoin kuin päihderiippuvuudessanikin, niin kauan kuin olen pelottomasti valmis kohtaamaan itseni pakenematta jokainen päivä on askel oikeaan suuntaan toipumisessa.


Hylätyksi tulemisen kokemuksesta hyväksymiseen.

Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.
Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

1100cc Kawasaki ZZR
1100cc Kawasaki ZZR

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.
Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.