Perse edellä katajaan kapsahtaa.

  • Kimmo Rasila
Suo, kuokka ja..
Suo, kuokka ja..

Elämä on varsin mielenkiintoinen seikkailu. Nyt kun tässä muutaman päivän on ollut lähes pakotettu hiljentämään vauhtiaan, kiitos kipeytyneen selän, on tullut miettineeksi tätä jatkuvaa säheltämistä millaista elämä taas kerran tuntuu jo tovin aikaa olleen.

Jännä sinällään on huomata se, ettei elämässä sinällään ole menossa yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta tuo armottoman tuntuinen sähellys tapahtuukin allekirjoittaneen pään sisällä. Tässä sähellyksessä kun tapahtuu se, että vaikka päivän aikana ei olisi kuin puolenkymmentä asiaa jotka hoitaa, ne tuntuu tuossa kaikessa kaaosmaisuudessa lähes ylitsepääsemättömältä urakalta.

Tätä on sinällään aika haastava pukea tekstiksi, sanoiksi, mutta tämän keskellä eläessäni, olen havainnut erään tärkeän asian itsestäni. Lähestulkoon aina olen jollain tavalla käynyt kuin ylikierroksilla. Viimeaikoina on kuitenkin ollut ajoittain hetkiä jolloin olen saavuttanut eräänlaisen pysähtyneisyyden tilan. Tilan josta käsin tehdessä asiat lutviutuu kuin itsestään, ilman sen suurempia säheltämisiä.

Viimeisten kohellusteni kautta olen tullut taas oppineeksi melkoisen paljon. Tärkeintä elämässä on löytää sisälleen tasapaino. Kaikki muu asettuu sen jälkeen aloilleen, omille paikoilleen.

Jännä sinällään kaikessa on, että taas kerran on pitänyt kulkea melkoisen monen mutkan kautta, tullakseen todenneeksi menneensä perse edellä puuhun. No tikkujahan siitä vain takalistoonsa tartuttaa. Onneksi tänään jo hyvällä tavalla kipuillen osaa asioista ottaa opiksi.

Nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen elämässäni aivan tarpeeksi kauan rääkännyt itseäni yrittäen kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nyt luovutan. Kertakaikkisesti kokonaan. Siis pelkästään hyvällä tavalla periksi antaen. En yksinkertaisesti jaksa enää taistella, koska en kuitenkaan koskaan tule saavuttaan sitä mitä epätoivon vimmalla tavoittelen. Ymmärrän nimittäin nyt, että se mitä yritän tavoitella, karkaa vain sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän sitä saavuttaa. Pysähtymällä tämä tavoittelemani tila saapuu luokseni ennemmin tahi myöhemmin. Ei väkisellä vääntäen, vaan vapaaehtoisesti vääntämättä.

Armollisuus itselle. Asia jota jatkuvasti kaikille muille ihmisille toivotan, mutta jota itselleni harvoin suon. Nyt päätin suoda. Sillä kipu alkaa olla selän lisäksi sisälläni sitä luokkaa, etten enää jaksa itseäni rankaista. Olen ansainnut jo tauon. Ansainnut jo parempaa. Tasaisempaa. Ansainnut rauhan. Lepoa.

Siis armollisuutta itseään kohtaan. Se mitä juuri nyt olen, riittää minulle ja sen myötä saa riittää myös muille. Jos tällaisenaan en kelpaa, en kelpaa minkäänlaisena.

Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.
Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus