Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pimeys.

"Hyvän" ja "huonon" päivän ero.

Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.

"Hyvä päivä."

Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.
Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.

Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.

Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.

"Huono päivä."

Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.
Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.

Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.

Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.


Päihderiippuvuus.

Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.
Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.

Aivan aluksi on todettava se, että vaikka viime viikko olikin monin tavoin haastava, niin juuri tässä hetkessä, miettiessäni elämää, koen suunnatonta kiitollisuutta siitä että olen saanut kulkea vapauteen tuosta orjuuttavasta riippuvuudesta.

Katsoessani Armanin ohjelmaa, ehkä eniten samaistuin kaveriin, jota rautatieasemalla haastateltiin. Elin nimittäin itse juuri samankaltaisessa tilanteessa vielä vuosikymmen sitten.

Juuri nyt nousee kylmät väreet siitä, kuinka pitkän matkan olen saanutkaan taivaltaa tuolta pimeydestä tähän päivään. Pimeydestä, jonka ainoa valopilkku tuolloin oli se kun sai keinolla tai toisella hommattua päivän annoksen, jolla edes hetkeksi kykenin "unohtamaan" sen karun todellisuuden jossa tuolloin elin.

Itse aikanaan yritin loputtoman monta kertaa oikeasti päättää kurjan elämäni, lähinnä kun ne olot joita ilman päihteitä ollessaan kohtasi olivat vain yksinkertaisesti sietämättömiä. Niin sietämättömiä, että halusin sen takia kuolla, vaikka jollain solulla olisinkin samalla palavasti halunnut elää. Nyt miettien on suuri siunaus, ettei elämäni tuolloin päättynyt. Niin paljon hyvää elämä senjälkeen on tarjonnut. Kruununa se pieni raittiuden ihme, joka perheeseemme syntyi pari vuotta raitistumiseni jälkeen. Tänään tuo pieni ihme, Rinssessani, on jo iso ekaluokkalainen.

Riippuvuus, oli kyse sitten päihteistä tai mistä tahansa, on sellainen ettei ihminen yksin kykene tuota ongelmaa ratkaisemaan. Itse olin aikoinani niin syvällä ongelmissa, etten enää edes tajunnut olevani. Vaati toista kuukautta intensiivistä kuntoutusta, ennenkuin havahduin todellisuuteen jossa elin. Minä ja perheeni olimme siinä onnellisessa asemassa että meitä autettiin alussa riittävästi, jotta sitten kykenimme alkamaan auttaa itse itseämme. Yhä tänäänkin saman kokeneiden tuki on minulle mittaamattoman tärkeä asia ja lopulta ilman sitä tuskin tätä edes kirjoittaisin.

Elämässäni ongelmat ulottuivat paljon laajemmalle kuin vain päihteisiin ja tärkeätä onkin se että ihmisiä tuettaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Sillä esimerkiksi pelkän päihteen poisjääminen ei välttämättä ratkaise vielä kaikkea. Itse olen elämässäni kokenut sen että päihderiippuvuus itsessään ei ollut se suurin ongelma, vaan oire jostakin suuremmasta. Kun sitten tätä palapeliä on saanut rauhassa kasailla kokonaan uusiksi, niin on tullut huomaamaan sen, kuinka moni asia elämässäni oikeasti olikaan solmussa.

Silti, vaikka ihminen eläisi tuolla pimeydessä, ei koskaan tulisi unohtaa sitä että tuo ihminen itsessään on tärkeä. Jos se unohdetaan, ei näillä ihmisillä ole kovinkaan paljoa toivoa paremmasta. Ehkä juuri siitä syystä itse tänään työkseni näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä auttaessa, pyrinkin omalta osaltani kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Sillä koinhan itsekin aikoinani havahtumisen juuri siinä hetkessä kun minulle puhuttiin ihmisenä, eikä niinkään ongelmana.