Pysähtyminen.

[b]Pysähtyminen.[/b] Ihmiselle joka epätoivon vimmalla on läpi elämänsä yrittänyt olla jotakin, hakien erilaisilla suoritteilla hyväksynnän omalle olemassaololleen, totaalinen pysähtyminen on lähes mahdotonta. Luojan kiitos, olen oppinut vaikeuksien kautta sen että kivun käydessä tarpeeksi suureksi, se toimii signaalina siitä että nyt vihdoin on aika topata kaikki. Pari päivää takaperin koin tuon totaalisen pysähtymisen. Kipu nousi nimittäin sellaisiin mittasuhteisiin ettei minulle jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin lakata yrittämästä. Mikä helpotuksen tunne tuosta seurasikaan. Hullua tässä kaikessa on se, etten osaa antaa itselleni lupaa levätä, ennenkuin joko kroppa sanoo sopimuksen irti tai psyyke menee niin tiukille että henkinen kipu on sietämätöntä. No positiivisesti ajateltuna, onneksi edes tuolloin, muutoin päätyisin varmasti hautaan. Nyt pari päivää totaalisessa pysähdyksen tilassa havannoin elämää aivan uudella tavoin. Samalla huomaten myös sen, että juurikin nuo muutamat asiat, jotka ovat minut epätoivon valtaan ja suunnattomaan yrittämiseen ajaneet, alkavatkin ihmeellisellä tavalla asettua oikealle paikoilleen eikä minun tarvitse juurikaan mitään muuta tehdä kuin luottaa. Ihmiselle joka on kasvanut erilaisten pelkojen alla, tuo luottamus onkin sitten kovin vaikeaa saavuttaa. Sillä mitä epätoivoisemmalta tilanteet näyttävät, sitä epätoivoisempia ratkaisuja yritän saadakseni väännettyä asioita haluamakseni. Nyt kun en enää yritä vääntää enkä taistella, on kuin näkisin kaiken ihan uudessa valossa ja ratkaisut joita minun tarvitsee tehdä, ovat kovin yksinkertaisia ja vieläpä sellaisia etten epätoivossani ole kyennyt näitä edes havainnoimaan. Toisaalta kyllä näihin tilanteisiin liittyy erilaisten negatiivisten tunteiden kohtaamista, kuten häpeää, mutta toisaalta juurikin tuo armoton taistelu asioissa on tuonut tullessaan sellaiset tuskatilat, ettei tuo häpeän kohtaaminen tunnu oikeastaan enää miltään. Sen sijaan huomaan asia kerrallaan eteneväni, taakkani kevenevän askel askeleelta. Nyt katson itseäni taas hieman armollisemmin silmin. En aina ymmärrän miksi ihmeessä ruoskin itseäni niin kauheasti. Nytkin ensihetkessä kun asioissa päätin antaa periksi, katselin itseäni peilistä ajatellen: "Luuseri!", mutta muutama päivä eteenpäin, huomaan ymmärtäväni itseäni taas hieman enemmän. Tuntuu ihanalta pitkästä aikaa vain olla. Miettimättä. Analysoimatta. Yrittämättä. Taistelematta. Vain olla. Vaikka tämä on kyllä ihmeellinen olotila, niin tiedän etten tähän voi jäädä, vaan kohta on otettava rauhallisesti askeleita eteenpäin, mutta samalla muistutellen itseä siitä että lepo ja pysähtyminen ovat avain tasapainoiseen elämään. Elämään jota minä oikeasti tässä hetkessä haluan elää. Ei enää taistelua. Olkoon ne kohdallani taas tauonneet. Kaipaan rauhaa. Toisaalta, niin kauan kuin päivä on kohdallani raitis, ymmärrän sen tarkoittavat sitä että kaikki asiat asettuvat oikeille kohdilleen ja lopulta kaikki on hyvin. Tämän päivän raittius on siis lähtökohta. Vaikka noita päiviä on kertynytkin tasaisesti ketjuna jo liki 9 vuoden ajalta, niin silti tämä päivä on tärkein. Ilman tämän päivän raittiutta minulla ei ole mitään. Ei edes elämää.