Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rakkaudettomuus.
Edellinen

Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.  1

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Ihmisen ikävä toisen luo.  1

”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”

Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?

Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.

Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.

Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.

Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.

Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.

Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.

Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.

Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.

Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.


Rakkaudettomuus - Kun elämä pysäyttää  1

Ulkoinen maailma. Heijastus sisäisestä.
Ulkoinen maailma. Heijastus sisäisestä.

Juuri nyt on koittanut elämässäni jakso, jolloin olen pakoitettu pysähtymään tämän syvällä sisimmässäni asuvaan, kaiken hyvän nielevään kokemukseen siitä, kun ei olisi oikeutettu elämään. Kokemus siitä, kuinka oma olemassaolo tulisi jollain tavalla ansaita. Suorite, jota pyrkii epätoivon vimmalla saavuttamaan, silti vain häviävän pienen hetken sillointällöin suoritteen kautta kokien. Syykin siihen on kokolailla helppo löytää. Kyse ei todellakaan ole suoritteesta. Kyse on tilasta, johon pääsee kiinni ainoastaan sillä, että suostuu pysähtymään paikoilleen, antaen tunteiden vyöryä ylitse. Pelottavaa. Todellakin. Lähes kaiken lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole etsimässä syyllisiä tähän kokemukseeni. Kokemkseen, joka on seurannut minua varjon lailla läpi elämäni. Tällä kaikella tästä kirjoittamisella on silti tarkoituksensa. Pyrin osaltani tällätavoin kartoittamaan kaikkea sitä, mikä tämän kaiken alleen nielevän kokemuksen on sisimpääni rakentanut.

Ymmärrän tänään nimittäin sen, ettei tässä ole kyse siitä, että tämä kaikki olisi jonkun tai joidenkin syytä. Hyväksyn myös sen, että elämä on matkalleni varannut tämän kokonaisuuden, tarjoten samalla mahdollisuuden osaltani auttaa saman ongelman äärellä eläviä ihmisiä ymmärtämään itseä paremmin.

Kyse on kokemuksesta, jonka pienenä lapsena, heijastaessaan omaa olemista suhteessa toisiin ihmisiin, opin hieman kieroutueesti peilaamaan itseeni.

Ihmiset ympärilläni voivat tavalla tahi toisella tuolloin huonosti. Ei siis ihme, että minä, tunteiltani yliherkkä, opin katselemaan ja aistimaan toisten ihmisten tunteita ja kuin niistä heijastamaan sen, miltä minusta itsestäni tuntui. Johtuen lähinnä siitä, kun omille, itsestä lähtöisin oleville tunteille ei tuossa kaikessa ollut vain yksinkertaisesti tilaa.

Kun sitten tuntosarvet herkkinä aistin toisia ihmisiä, opin tietyllätavoin toimimaan noiden toisten ihmisten tunteiden ohjaamana. Hyvin pian kasvaen siihen vääristyneeseen ajatusmalliin, jonka ohjaamana kuvittelin olevani vastuussa noista toisten tunteista. Ei siis ihme, että jo vähän toisella kymmenellä ollessani opin muovautumaan kuin kameleontti, aina tilanteen ja tietyn ihmisen mukaan. Tuossa samalla hitaasti mutta sitäkin varmemmin kadottaen totaalisesti kosketuksen omaan tunnemaailmaani. Lopulta kokien olevani olemassa vain toisten ihmisten kautta. Itse itsenäni täysin näkymätön, hajuton ja mauton.

Elämä kuljettelee ihmistä oikeaan suuntaan, sikäli kun vain ihminen itse on valmis tuosta myötätuulesta nauttimaan. Näin on käynyt itsellenikin, olkoon että uppiniskaistuuttani ja luupäisyyttäni olen vuosia ja vuosikymmeniä kuvitellut olevani oman elämäni herra, taistellen uupumukseen asti tuota myötäistä tuulta kynsin hampain vastaan. Lopputuloksen ollessa vääjäämätön. Päädyn taas kerran polvilleni elämän edessä, tarkastellakseni sitä, missä kohtaa oma toimintani on kääntynyt itseä vastaan.

Juuri nyt on sen aika. Samalla on aika ottaa käyttöön kaikki ne matkanvarrella opitut metodit, ilman että niitäkin käyttää itsensä pakenemiseen. Työkaluja minulla sinällään on reppu täynnä. Kyse on vain siitä, etten tahallani pieksä itseä vasaralla tai sahaa tahtomattani omaa jalkaani poikki.

Mutta se rakkaudettomuuden kokemus. Se on kohdallani sitä, että riippumatta siitä kenen kanssa kulloinkin on läsnä samassa tilassa, kokee itsensä täysin näkymättömänä. Aivan kuten lapsena. Toisaalta se on jatkuvaa pyrkimystä noissa tilanteissa olla toista varten ja aivan samoin kuin lapsuudessa, jatkuvaa syyllisyyttä siitä, kun ei vain kykene auttamaan tuota toista ihmistä voimaan paremmin.

Lopulta kun kyse ei ole tuosta toisesta ihmisestä. Kyse on minusta ja minun sisäisestä maailmastani. Kun se on sekaisin, kaikki ulkopuolellani näyttää juuri samalta. On siis aika toisten ongelmien sijaan, keskittyä tarkastelemaan omiani.

Lopulta tuolta kaiken paskan alta löytyy se minun sisimmässäni jo alusta saakka asunut olemassaolon oikeus. Rakkaus itseä kohtaan, joka ei ole sidoksissa kenenkään toiseen ihmiseen tai mihinkään olosuhteeseen tai asiaan itseni ulkopuolella.

Jos itse voin hyvin, maailma ulkopuolellani vaikuttaa ystävällisemmältä. Mutta jos sisimmässäni asuu kaaos, on ulkopuoliset olosuhteet samoin sen mukaisia.

Ei siis se, jos joku ihminen minulle ikävästi sanoo, lopulta aiheuta minussa ikäviä tunteita. Nuo tunteet kun on minussa itsessäni jo olemassa. Kyse on vain ärsykkeestä, jonka tuo toinen ihminen minulle lahjana tarjoaa, mahdollisuutena tarkastella itsessäni sitä, mikä tuon minussa olevan tunteen taustalla toimii.


Rakkaus. Mitä se lopulta aidoimmillaan on.  2

Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.
Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.


Pelosta vapauteen - Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.  3

Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.
Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.


Rakkaudesta riippuvainen.  3

Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.
Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3


Läheisriippuvuus - Tunteet on, en ole tunteeton.  1

Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.
Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Ne sanoo että maiset murheet, ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua.

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan. Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa.

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”


Sukupolvien ketjun katkaisu.  1

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Taistelusta rauhaan - Riittämättömyys.  4

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta  muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.


Irtipäästäminen  1

Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.
Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.

Kun ihminen kokee varhaisessa lapsuudessaan todella traumatisoivan hylätyksi tulemisen kokemuksen, saattaa tuo kokemus, käsittelemättömänä, vaikuttaa ihmisessä lähestulkoot läpi koko elämän. Ihminen kun voi tiedostamattaan tuon kokemuksen aiheuttamien tunnelukkojen ajamana takertua lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen.

Minä olen tuollainen takertuja. Viimeisin asia, johon huomaan takertuvani on omat tunteet. Lähes tahtomattani sukellan niihin siten että se suurinpiirtein hukuttaa minut.

Paljon olen saanut tässä tutkimusmatkallani paikantaa itsessäni asioita, samalla purkaen itsessäni olevia solmukohtia. Nyt tämä viimeisin oivallus tuli eilen, ajellessani nelisen tuntia tavanomaista työmatkaani. Nuo matkat kun ovat minulle eräänlaisia hiljentymisen paikkoja. Yleensä tuossa ajellessa huomaan tasaisin väliajoin itsessäni jotakin. Niin nytkin.

Huomasin ihmetteleväni itseäni siinä, kuinka julmetun paljon minulle kuluu aikaa erilaisten tunteiden keskellä elämisessä. Kunnes yhtäkkiä oivalsin sen, että yhä edelleen minulla on taipumus takertua noihin tunnetiloihin. Riippumatta siitä, onko kyse positiivisista tai negatiivisista tunteista. Eikä siinä, olen jo kauan ymmärtänyt olevani monin tavoin tunteiden kautta elävä ihminen ja hyväksyen itseni siltä osin. Mutta toisaalta tuo on kaiken muun elämän lisäksi hetkittäin varsin raskasta.

Eilen totesin ykskantaan, et nyt ehkä olisi taas aika päästää irti. Hellittää otteensa asiasta, jolle tähän hetkeen minulla ei ole juurikaan enempää tehtävissä. Menneisyys, kaikkine kauhuineen on nimittäin siinä määrin käsitelty, ettei sieltä enempää ole ammennettavissa, ei vaikka kuinka siellä pyörisin. On siis aika vihdoin jättää se taakse. Pyrkien suuntaamaan katseensa tulevaan. Silti tätä hetkeä eläen. Huomasin nimittäin myös sen, että vaikka olen jo pitkään pyrkinyt elämään tätä päivää, mieleni viipyy yhä menneessä. Vieläpä niin, että se tykkää piehtaroida kaikessa siinä surkeudessa, jota mennyt elämä monin eri tavoin on ollut. Mutta ei enää! Nyt saa riittää! Haluan päästää irti siitä! Mennyt olkoon mennyttä. Nyt keskityn elämään nykyhetkessä.

Minulla kuitenkin mitä erilaisimmista haasteista huolimatta on kokolailla hyvä elämä tässä ja nyt. Miksi siis takertua asioihin, tapahtumiin ja tunteisiin joille todellakaan en voi enää yhtikäs mitään.

Yksi kuvaavin ajatus tuosta irtipäästämisestä tulee tässä. Erilaisiin asioihin takertuvana ihmisenä, olen kuin pieni lapsi jota takertuu vanhempansa jalkaan, pelätessään tämän jättävän ja hylkäävän hänet. Nyt tuota irtipäästämistä kuvatessani, on kuin olisin tuo pieni hätäänsä huutava lapsi. Lapsi joka kaikin inhimillisin voimin roikkuu kiinni vanhempansa jalassa. Nyt, tietoisesti irtipäästäessäni menneestä, on kuin olisin edelleen tuo sama pieni lapsi, mutta nyt takertumisen ja tarrautumisen sijaan löysään irti tuosta vanhemmasta. Kirkumisen ja parkumisen sijaan todeten, että jos sinä nyt minut hylkäät, en minä lapsena ole velvoitettu yrittämään sinua elämässäni pitämään. Sillä jos sinä et aikuisena kykene kantamaan sinulle kuuluvaa vastuutasi, niin ei se ainakaan minulle lapsena kuulu.

Vaikka tuo ylläoleva kuvaus voi alkuun vaikuttaa kokolailla karulta, niin juuri nyt, tätä kirjoittaessani voin käsi sydämellä sanoa, että tuo irtipäästäminen on miljoona kertaa parempi tunne, kuin mitä tuo takertumisesta koskaan olen edes villeimmissä harhoissani itselleni turvallisuuden tunnetta saanut luoduksi. Miksi siis takertua, kun voin päästää irti.

Edellinen