Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rauha.
Edellinen

Riittämättömyys. Hyväksyminen.

Mitä voi uupua täydellisestä?
Mitä voi uupua täydellisestä?

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

Kelvoton. Huono. Epäonnistunut. Itsekäs paska.

Siinä sanoja sekä merkityksiä, joiden ohjaamana olen operoinut läpi elämän. Ei siis ihme, että elämä on ollut jatkuvaa, piinaavan kiduttavaa taistelua oman riittämättömyytensä alla.

Vaikka kuinka onnistuisin jossakin ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen, ei silti kertaakaan saa todella kokevansa olevan riittävä. Uuvuttavaa. Turhauttavaa. Lähes tarkoituksetonta.

Silti, kaikella on tarkoituksensa. Niin tälläkin taistelulla. Ilman sitä, minulla tuskin olisi kenellekään mitään annettavaa.

Mutta entä jos toteaisinkin taistelun nyt riittävän? Entä jos sanoisin itselleni, että minä todellakin riitän. Tällaisenaan. Mitä sitten tapahtuisi?

Joutuisin vastatusten kaikkien niiden alentavien kommenttien, joita matkani varrella olen itsestäni ja omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä saanut kuulla. Mitä sitten? Ehkä juuri nyt onkin aika pysähtyä kohtaamaan ne. Erotellen, mitkä noista kommenteista ovat lopulta totta ja mitkä sitä, että tuossa hetkessä, sanoittaja on lausunut jotakin sellaista mitä ei todellisuudessa tarkoittanutkaan.

Ongelma omalla kohdallani on lähinnä se, että imuroin itseeni kaiken negatiivisen palautteen, arvostelun ja kritiikin. Osaamatta ollenkaan vastaanottaa mitään positiivista. Ei siis ihme, että omanarvontuntoni on yhä varsin mitätön. Eikä yhtään ihme, että pieni ihminen sisälläni haaveilee jostain suunnattoman suuresta teosta, jolla lunastaisi paikkansa tässä maailmassa. Mutta kuinka lunastaa jotakin, joka on jo kertaalleen maksettu. Minun olemassaoloni. Se nimittäin on juuri tasan yhtä oikeutettua, kuten sinunkin. Ilman että sen eteen tarvitsisi koko elämä suorittaa, saavuttaa, saati päteä.

Mutta ymmärtääkseni ja sisäistääkseni tuo, minun on suostuttava kohtaamaan se suunnaton tuska, jota läpi elämäni olen omasta riittämättömyydestäni sisälleni padonnut. Tuska, josta sain hieman esimakua, kuunnellessani Sannin esittämänä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan, kappaleen. Vielä kun tuohon yhtälöön nivotaan Kaija Koon esittämä Rakastettu kappale, niin päästään kosketuksiin allekirjoittaneen pimeimpään ytimeen. Siis sinne, josta tuon sysimustan aukon uumenista kumpuaa se ikuinen valo. Se joka minusta riippumatta tuo toivon juuri sille ihmiselle, jolle esimerkiksi minun kirjoitusteni on tarkoitus toivon tuoda.

Entäs jos olen juuri tähän hetkeen täydellinen tällaisenaan? Kaikkine haavoineni, arpineni. Kaikkine väärine tekoineni, sanoineni, satuttamisieni.

En valmis, vaan täydellinen tässä hetkessä. Sillä kuka meistä lopulta, juuri tähän hetkeen pyshtyessään kykenisi olemaan yhtään enemmän? Ja miksi tarvitsisikaan olla? Juuri nyt, tällaisenaan on hyvä. Tämän hetken paras. Riittävä.


Taistelusta rauhaan - Riittämättömyys.  3

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta  muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.


Hellittämisestä irtipäästämiseen.  1

Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.
Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.


Vastuu valinnoistani.

Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.
Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.

Edellinen kirjoitukseni ja siitä noussut haloo sai miettimään itseäni, jos mahdollista vieläkin tarkemmin.

Nyt huomaan kuluneen parin viikon periodilla sen että tuo edellinen postaus oli taas kerran itselleni tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjoitin sen tuossa hetkessä itsestäni ulos tavallista ylempänä kuin mitä normaalisti arjessa olen. Itseni ja muiden yläpuolelta. Ei siis ihme, että sain siitä myös tavallista enemmän negatiivista palautetta. Ei silti, tuo oli enemmän kuin tarpeen, ymmärtääkseni että tuo pahaolo oli minussa itsessäni ja kehoitus tuon vastuun ottamiseen koski pelkästään itseäni.

Nyt noudatin omaa neuvoani, ottaen vastuun omasta pahasta olosta ja pyysin apua. Yllätyksekseni taas kerran totesin sitä saavani. Jälleen ties kuinka monennen kerran ymmärtäen sortuneeni liiaksi taistelemaan asioissa yksin.

Nyt saatuani rakenneltua itselleni tukevan turvaverkoston arkeani ajatellen, olen miettinyt sitä mikä ajaa ihmisen taistelemaan asioissa. Todeten sen taas olleen itselleni niin kovin tuttu tunne, nimittäin pelko. Matkakumppani joka on kulkenut matkassani läpi elämän. Joskin niin että viime vuosina jättäytynyt pois näkyvistä. Mutta silti mestarillisesti ohjaten elämääni taas ties kuinka monennen kerran kohti umpikujaa.

Nyt ymmärrän myös sen, miksi minun tulee yhä jäsentää itseäni. Siksi että ilman tuon tunteen paikantamista ja kohtaamista, eläisin elämääni kuin ulkopuolisena ihmetellen miksi taas kävi näin.

Nyt sensijaan paikantaessani tuon pelon tunteen, voin puhua ja kirjoittaa siitä, suostuen kohtaamaan sen ja taas hieman enemmän se menettää otettaan minusta.

Mitä tähän hetkeen sitten kovasti pelkään? Kaiken menettämistä. Siis kaiken sen hyvän, minkä matkanvarrella olen vuosien kovalla työllä saavuttanut. Huvittavan yhtälöstä tekee se, että mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin takerrun asioihin ja mitä enemmän takerrun, sitä uuvuttavammaksi taisteluni käy. Eli toisinsanoen mitä enemmän pelkään, sitä enemmän pelko ohjaa elämääni ja sitä todennäköisemmin itse tuon pelon ohjaamana itse tahtomattani tulen kuin toteuttaneeksi sen mitä kaikella vääränlaisella takertumisella yritän epätoivon vallassa estää.

Hellittämistä. Luottamusta. Luovuttamista. Elämä kun lopulta kuitenkin on osoittanut minulle jo loputtoman monet eri kerrat tarjoilevansa minulle aina juurikin sitä mitä missäkin hetkessä eniten koen tarvitsevani.

Ihmiselle joka on elämässään jo liiankin kauan yrittänyt pärjätä yksin, tuon havaitseminen vaatii näemmä yhä liiankin kivuliasta kopistelua.

Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti.


Sananen sisäisestä rauhasta.

Ihminen etsii, hapuilee ja pelkää, löytääkseen jotakin joka hänellä on aina ollut.
Ihminen etsii, hapuilee ja pelkää, löytääkseen jotakin joka hänellä on aina ollut.

Sisäinen rauha. Asia, jonka saavutettuani kaikki asiat, tapahtumat sekä kohtaamiset saivat merkityksensä.

Miten sitten tuon rauhan tavoittaa? Pysähtymällä.

Ihminen vaan nykyaikana kiirehtää niin kovin vauhdilla elämässään, että lopulta hukkaa sen mitä kipeimmin elämässään on etsimässä.

Toisaalta ainakin omalla kohdallani kaikki säntäily, suorittaminen, pakeneminen sekä varsinkin näistä noussut pakonomainen takertuminen oli tarpeen, jotta lopulta suostuin pysähtymään. Hellittääkseni otteeni kaikesta siitä, minkä kuvittelin minulle tuon rauhan ja onnellisuuden tuovan. Vuosia ja taas vuosia kuvittelin löytäväni rauhan, kunhan saavutan elämässä tarpeeksi. Kun löydän vierelleni ihmisiä, jotka toisivat minulle sen kauan kaipaamani turvan. Löysinkin lopulta näitä turvallisia ihmisiä, mutten siltikään tuota rauhaa, saati onnea. Löysinhän vain ihmisiä, joihin väärällä tavoin ripustautua.

Mitä sitten tuo sisäinen rauha minulle henkilökohtaisesti merkitsee? Sitä sisäistä varmuutta ja luottamusta, jonka varassa sisimmässäni on rauha, olivatpa olosuhteet tai niihin liittyvät tunteet mitä tahansa.

Minun oli vain ensin läpikäytävä kaikki mahdollisuudet itseni ulkopuolelta löytyviin, hetkellisiin hyvänolon tunteisiin, ymmärtääkseni lopulta sen mitä edes olin etsimässä. Jotakin pysyvämpää.

Kun sitten aikanaan totesin, etten löydä sielulleni rauhaa, ellen pysähtyisi kuuntelemaan mitä sillä on sanottavana, suostuin luopumaan pakonomaisesta kiirehtimisestä konkreettisesti pysähtyen itseni äärelle.

Tuosta hetkestä lähtien luonnosta on tullut minulle todella tärkeä osa rauhoittumista. Saatan yhä töiden ja muiden asioiden ohessa sortua turhaan kiirehtämiseen, vain huomatakseni tarvitsevani hetken rauhoittumista. Tuolloin hakeudun hiljaisuuteen, pyrkien pysähtymään kuullakseni missä kohtaa taas olen harhautunut väärille urille.

Aikanaan minun ei tarvinnut edes kiiruhtaa, kun kaikki menneisyydessä käsittelemättä jäänyt aines, aiheutti sisälleni jatkuvan hälyytystilan. Tuon tilan laukaisemiseksi tarvitsin niin vertaistukea, tiivistä terapiaa kuin kaikenlaista muutakin keskusteluapua, purkaakseni sisältäni kaiken ylimääräisen kuorman. Saadakseni lopulta yhteyden sisäiseen todellisuuteeni. Tuon yhteyden avauduttua, pysähtyminen itseni äärelle riittää palauttamaan minut tietoisuuden tilaan. Tilaan jossa kaikki on hyvin, olipa vallitsevat olosuhteet millaiset tahansa. Tätä minulle tänään on sisäinen rauha. Eräänlaista luottamusta siihen, että kaikki on hyvin nyt ja vastaisuudessa.


Onnellisuus: Läsnäoloa kiitollisuudessa.

Läsnäolo luo valon sisimpääni.
Läsnäolo luo valon sisimpääni.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.


Ajatustavan muutos. Alkuna hellittämiselle. Pysähtymiseen.

Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.
Pysähtyminen. Hetki vailla ajatusta.

Olen viimeaikoina keskittynyt muutokseen. Lähinnä miettien sitä, millätavoin voisin muovata omaa ajattelutapaani siten, ettei se kuormittaisi itseäni niin paljon kuin mitä se viime vuosina on tupannut tekemään.

Toisaalta samalla ymmärtäen myös sen, että ilman tuota raitistumiseen liittynyttä itsensä työstämistä tuskin olisin hengissä. Niin paljon kaikenlaista pahaa olen elämässä kokenut ja myös itse aikoinani päihdehelvetissä tehnyt, ettei ihmekään että tuota työstämistä on riittänyt. Tietyt ajatustavat kun muovautuvat ihmiselle mitä erilaisimmista kokemuksista, tapahtumista ja niihin liittyneistä tunteista. Jos siis esimerkiksi itse halusin muuttaa omaa ajatustapaani, suhteessa itseeni, tuli minun purkaa menneisyydestä ne tapahtumat ja tunnetilat, joista tuo ajatusmalli on aikoinaan alkunsa saanut.

Ihminen kun on siinä hassu otus, että tietyllä tavalla ajatellessaan, ajanmyötä tuohon ajatteluun liittyy tietyt tunteet ja lopulta toimiminen noiden ajatusten ja tunteiden ohjaamana, pahimmillaan niin auttamattoman autopilotilla ettei usko enää voivansa noille asioille mitään.

Se hyöty itselleni myös tuosta armottomasta itsensä analysoinnista on kuitenkin ollut, että tänään pystyn kokolailla paljon hyödyntämään sitä tämän päivän työssäni. Työssä joka pitkälti koostuu erilaisten ajatusten ja tunteiden purkamisesta siten, että ihminen lopulta lakkaisi pakonomaisesti tuhoamasta itseään.

Ehkä juuri tuon työssä tapahtuvan jatkuvan jäsentelyn, olen viimeaikoina kokenut, että olisi itselleni hyväksi jos jättäisin muuna aikana tuota jäsentämistä hieman vähemmälle.

No kuinka muuttaa ajatustapaa, joka kuitenkin on parhaimmillaan auttanut muuttamaan itseä tasapainoisemmaksi ihmiseksi.

Tänään ymmärrän sen, ettei tämän ajatustavan muuttaminen olekaan sitä että pitäisi lisää miettiä, vaan sensijasta, opetella hellittämään liiallisesta miettimisestä. Muussa tapauksessa kun pian käy niin, että mietin sitä, mitä mietin, yrittäen miettiä sitä kuinka opetella olemaan miettimättä. :)

Onneksi elämällä on taipumus tulla tällaisessa kohtaa apuun. Lähinnä siinä että halutessani muutosta, elämä tarjoilee erilaisia virikkeitä, joiden kautta tuo jatkuva miettiminen jää vähemmälle kuin huomaamattaan. Oikeastaan ainoa mitä minun osuudellani on tarpeen tehdä, on opetella pysähtymään, ollen ajattelematta tai ainakin kiinnittämättä huomiota omiin ajatuksiinsa.

Muutos tapahtuu kyllä, kun sen on aika tapahtua.


Sananen kiitollisuudesta.

Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.
Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.

Aihe josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kiitollisuus. Tunne jota kokiessani kaikki on hyvin. Oli olosuhteet mitä tahansa. Tuo tunne nimittäin liikauttaa sisälläni jotakin siten, ettei mitkään asiat, ei isot, eikä pienet vaivaa.

Yleisimmillään tässä hetkessä tuo vapauttava tunne saavuttaa minut elämän pienissä perusasioissa. Iso muutos siihen nähden, kun olen aikaisemmin ollut ihminen jolle mikään ei oikein ole riittänyt.

Ehkä elämässäni pitkään vallalla olleet henkiset tuskat ovat muovaillet minusta suuruudenhulluutta, jättäen jälkeensä sopivan määrän nöyryyttä suhteessa itseeni ja elämään.

Jos nyt hetkeksi pysähdyn miettimään mitä me ihmiset eniten elämässä kaipaamme, on se että joku näkisi ja kuulisi meidät. Itse elän tähän hetkeen siinäkin mielessä onnellista elämää, että siihen sisältyy lukematon määrä ihmisiä jotka näkevät minut, sellaisena kuin olen. Yksinäisyydestä kärsineelle ihmiselle tämänkaltainen siunaus on yksi monista asioista, joista tänään saan kiitollisuutta kokea.

Muutos tapahtuu, kun opettelen uskomaan sen tapahtuvan, alkaen osaltani kulkea sitä kohti.


Vaadinko vallankumousta vai toteutanko sen itse. Itsessäni.

Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?
Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.


Vuosi Peurungassa yöpyjän silmin.

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani on voinut päätellä, olen yrittäjyyteni kautta kulkenut kuluneen vuoden periodin Keski-Suomessa viipyillen arkipäivät, yöpyen Laukaan Peurungassa. Olen tässä matkallani kuvaillut paikkaa ja tässä kirjoituksessani on tarkoitus lähinnä esitellä sitä kuinka kaunis tämän paikan luonto eri vuodenaikoina on.

Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.
Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.

Paikkanahan tämä on kaikinpuolin ihanteellinen. Sopivan syrjässä jotta täällä voi aistia luonnon rauhan. Mutta samalla sopivan lähellä kaikkia palveluita, eikä Jyväskyläänkään ole matkaa kuin joitain kymmeniä kilometrejä. Höpinät sikseen, puhukoon kuvat puolestaan.

Peurunkajärvi maaliskuulla.
Peurunkajärvi maaliskuulla.
Huhtikuun iltaa.
Huhtikuun iltaa.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Kesäkuun kauneutta.
Kesäkuun kauneutta.
Heinäkuun hiljaisuus.
Heinäkuun hiljaisuus.
Elokuussa järvessä on elämää.
Elokuussa järvessä on elämää.
Syyskuun kuulas aurinko.
Syyskuun kuulas aurinko.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Marraskuun pimenevät illat.
Marraskuun pimenevät illat.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.

Tässäpä siis Peurunkaa 12 kuukauden periodilla tarkasteltuna. Jos itse haluat tulla tarkistamaan paikan, niin ei muuta kuin oheisesta linkistä varausta tekemään. Josko luonto täällä huokuu rauhaa, niin actionia kaipaavalle täältä löytyy tekemistä yllinkyllin. Huippuartistien keikkoja unohtamatta. Tässä ehkä suurin syy, miksi allekirjoittanut on arkipäivät täällä jo vuoden ajan viipyillyt ja tulee vielä useamman vuoden viipyilemään.

Loppuun tämän postaukseni mukaisesti kuvan kera totean vain että..

Peurunka paikkana? Tykkään!!
Peurunka paikkana? Tykkään!!
Edellinen