Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on riippuvuus.
Edellinen

Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Päihderiippuvuus julkisuudessa. Sankarista sylkykupiksi.

Jere Karalahti
Jere Karalahti

Viimepäivinä mediassa on ollut paljon keskustelua Jere Karalahdesta, liittyen vasta julkaistuun kirjaan. En malttanut olla laittamasta omaa lusikkaa soppaani, onhan kyseessä kuitenkin asia josta itselläni, omien kokemuksieni valossa on liialtikin kokemusta.

Kun katsot oheisen videon, veikkaan hyvin suurella todennäköisyydellä sen, että sisälläsi herää eloon se pieni Leijona, joka tuon videon kuvaushetkellä ärjyen nosti Jere Karalahden yhdeksi suurista sankareista. Sankareista, josta tuossa hetkessä ei osannut kuvitellakaan tulevan tämän päivän sylkykuppia.

Jos aivan alkuun otetaan yhtälöstä kokonaan pois se, että kyseessä on yksi todella kovantason jääkiekkoammattilainen. Kysymys kuuluukin, mitä jää jäljelle?

Niimpä. Kovin vähän me nykyaikaiset citypiipertäjät annetaan arvoa tavallisille tallaajille. Siis juuri niille, joita me itse, halusimme tahi emme, kuitenkin olemme. Yksi itselleni tärkeä asia näissä julkisuus rummutuksissa tuppaa valitettavasti unohtumaan. Tämäkin kyseinen huippujääkiekkoilija, on lopulta yksi meistä, ihan tuiki tavallinen ihminen. Ihminen, jolla löytyy varmasti jos jonkinlaisia traumoja taustalta. Mitä me lopulta olemme häntä tuomitsemaan.

Tärkeintä olisikin aina näissä asioissa muistaa se että se tunne joka näistä julkisuudessa pyöritetyistä tapahtumista meissä herää, on lopulta tunne joka on meissä itsessämme, ei näissä henkilöissä, saati heistä lähtöisin.

Itse lähinnä surullisena seuraan näitä reposteluita eri medioissa. Surullinen olen siitä tavasta millä näitä asioita käsitellään. Kun nyt esimerkiksi Jeren kohdalla kenellekään tuskin jää epäselväksi se, että kyse on riippuvuussairaudesta, niin olisikin ensiarvoisen tärkeätä että muistaisimme sen, että tuo sairaus sairastuttaa sekä ongelmaisen itsensä ja myöskin jokaisen lähellä elävän.

Itse luin oheisen jutun, jossa Jeren ex-vaimo kertoi Jeren lähteneen raveihin, eikä koskaan palanneen. Todeten, että ihan tyypillinen päihdeongelmainen. Itsekäs, itsekeskeinen ja vain ja ainoastaan omaa etuaan ajatteleva. Silti, ennenkuin alamme tuomita ihmisen tekemisiä, puhumattakaan ihmisen tuomitsemisesta, meidän olisi hyvä ymmärtää hieman enemmän tätä kyseistä sairautta. Sillä tuskin kovin tasapainoinen ihminen tekisi tuollaisia katoamistemppuja. Varsinkaan, jos eläisi onnellisessa parisuhteessa.

Itse nykyisestä, 15 vuotta kestäneestä parisuhteesta, ensimmäisen 5 vuotta elin ja hengitin riippuvuuskäyttäytymistä. Sekoilin ja sikailin minkä kerkesin. Vain pyrkien edes hetkeksi helpottamaan jäytävää pahaaoloani. Ymmärtäen kyllä sen, että sekä itse että varsinkin perheeni kärsi tuosta aivan suunnattomasti. Mutta se sairaus. Se kun aiheuttaa ihmisellä täysin käsittämättömän pakkomielteen kyseisiä aineita kohtaan. Sen vuoksi sanonkin, että ymmärtämättä tätä sairautta, on täysin mahdotonta kyetä ymmärtämään siitä kärsivän ihmisen edesottamuksia. Siksi toivoisinkin, että ihmiset yhä enenemässä määrin tutustuisivat tähän sairauteen, nyt kun vihdoin tästä edes kaikenlaisen väärän häpeän vaivaamista sairaudesta ylipäänsä aletaan avoimesti puhua.

Jokainen meistä, jonkinlaisen riippuvuussairauden vaivaamasta ihmisestä on kuitenkin lopulta aivan tavallinen ihminen. Ihminen joka kaipaa tulla hyväksytyksi. Kaipaa, kuten sinäkin, kannustusta. Huomiota ja varsinkin sitä teoista riippumatonta arvostusta jota meistä jokainen jossain elämänsä vaiheessa kaiken suorittamisen keskellä toivoo edes hitusen saavansa.

Jospa siis seuraavan kerran kun tämänkaltaisia asioita käsittelevä juttu ilmestyy mediaan, ensimmäisen, kiihkeän reaktion sijaan, jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi kysymään itseltään, miksi kyseinen ihminen voi niin huonosti, että lähtee sekoittamaan päätään tällaisilla aineilla. Fakta kun kuitenkin on se, että silloin kun ihminen edes suurinpiirtein on itsensä kanssa sinut, hän kykenee vallan hyvin elämään elämää, kohdaten sen haasteet pystypäin, ilman että heti ensimmäiseen tai edes kymmenenteen risaukseen tarvitsisi lähteä päätään sekoittamaan. Mistä tiedän? Kokemuksesta. Olenhan nyt reilun vuosikymmenen kohdannut elämää kaikkine sen eri väreineen päätäni sekoittamatta.


Päihderiippuvuuden hoito.

Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.
Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.

Taas kerran surullisena luin oheisen jutun. Lähinnä tullen surulliseksi siitä, kuinka selvästi tässä on nähtävissä se, kuinka vaikeata tämän sairauden kohdalla on löytää yhteistä säveltä siitä, millätavoin tätä koko kansaamme vaivaavaa sairautta tulisi hoitaa.

Surullinen olen ehkä eniten siitä, kuinka tässä taas kerran on näkyvissä se, kuinka suuret näkemyserot ihmisillä asioissa voikaan olla. Kun ääripäät ovat näinkin kaukana toisistaan, tulee väistämättä eteen tilanne, jossa toinen yrittää todistella toiselleen sitä, kuinka se tapa millä minä toimin on paljon parempi kuin tapa jolla sinä toimit. Surulliseksi minut tässä tekee se, että kaiken tuon todistelun tuoksinassa pääsee unohtumaan se tärkein asia, eli juuri ne ihmiset, jotka näistä sairauksista kärsivät sekä heidän läheisensä.

Minun mielestäni tämän vastakkainasettelun sijaan, tulisi keskittää kaikki se energia, mikä menee nyt siihen että yritetään vastapuolelle osoittaa omaa oikeassa olemistaan, keskittää siihen, että tähän maahan saataisiin mahdollisimman toimiva hoitopolku tämän koko kansaamme vaivaavan sairauden hoitamiseksi. Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että jo itsessään kohtuuttomia haasteita hoitopuolella tuova sairaus ei sinällään enää tarvitsisi yhtää lisää vaikeutta sillä että sen hoidosta vastaavat ihmiset kilpailevat siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Hannu Alhon tapauksessa ymmärrän sen, että hänellä on omat motiivinsa puolustaa näkemystään, aivan samoin kuten vastapuolellakin on, mutta jos jotakin tässä omalla taipaleellani olen oppinut, niin sen, että jatkuvan kinastelemisen sijaan, puhumalla rakentavasti asioista, on suurtenkin ääripäiden näkemyseroissa mahdollista löytää toimivia kompromisseja asiaintilan parantamiseksi.

Yksi suurin haaste tämän sairauden hoidossa on jo valmiiksi siinä, että kyseinen sairaus itsessään aiheuttaa ihmiselle ongelman kieltämistä ja vähättelyä. Lisäksi kun tämä sairaus maassamme kantaa kohtuuttoman suurta häpeäleimaa, niin ei ihme, että tästä sairaudesta kärsivät ihmiset mieluummin kärsivät omissa nahoissaan, kuin se että uskaltautuisivat avoimesti myöntämään tarvitsevansa apua. Yleinen suhtautuminen kun tässä kokonaisuudessa yhä edelleen nivoutuu siihen, että kyse on sairauden sijaan selkärangattomuudesta.

Nyt toivoisinkin että tämän vastakkainasettelun ja kilpajuoksun siitä kuka on oikeassa, sijaan, keskityttäisiin siihen, millätavoin tämän sairauden hoitoa voitaisiin alkaa kehittää yhteistyössä sekä Käypä-hoito-suunnitelman, että nyt omaa suunnitelmaansa kyhäävän potilasjärjestön kesken. Sillä muussa tapauksessa käy pian niin, että näkemyserot vain kasvavat kasvamistaan, vastakkainasettelun lisääntyessä, näistä sairauksista kärsivät ihmiset jäävät tämän kilpajuoksun jalkoihin.

Puhumattakaan siitä kun nyt näistä ongelmista kärsivä ihminen rummutetaan senkin seitsemän instanssin läpi, ennenkuin lopulta päästään siihen vaiheeseen, jossa ehkä kenties lopulta tarjotaan päihdekuntoutusta vaihtoehtona ja sittenkin haaste tulee vielä siinä, kun tämän sairauden hoidon osalta näiden kuntoutuspaikkojen tasoerot ovat likipitäen tähtitieteellistä luokkaa, ei siis ihme että koko ongelma on kohta räjähtämässä käsiin. Ellei ole jo räjähtänyt.

Jos tähän loppuun esimerkkinä otetaan tavallinen Suomalainen perhe, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset koulussa, niin tämän sairauden tuoma häpeä aiheuttaa sen, että ongelmasta kärsivä isä painaa viikot töitä, nollaten päätään tasaisin väliajoin, vaimo-kullan naputtaessa ystävällisesti liiallisesta alkoholin käytöstä ja sen aiheuttaimista ongelmista. Samalla kun perheen lapset yrittävät epätoivon vimmalla pärjätä elämässä, ottaen vastuuta omista vanhemmista, yrittäen samalla peitellä ja salailla koko ongelman olemassaoloa. Kun sitten lopulta syystä tahi toisesta ollaan tilanteessa, jossa ollaan kyseiseen ongelmaan apua hakemassa, tästä sairaudesta johtuen, perheen isä kieltää ja vähättelee ongelmaa, väsyneen vaimon vieressä suurennellessa sitä. Ei siis ihme että auttavan tahon on lopulta täysi mahdottomuus tietää sitä, mikä todellinen tilanne lopulta on. Mikäli perheessä on alaikäisiä lapsia, tuohon yhtälöön nivotaan lastensuojelu, joka tänä päivänä on hetkittäin liiankin herkkä reagoimaan asioihin voimakkaasti ja lopulta käy niin että suurin kärsijä onkin se kaikkeen täysin syytön lapsi, jota pahimmillaan riepotellaan paikasta toiseen, silti kenenkään lopulta kertomatta mistä oikeastaan koko riepottelussa on lopulta oikein kysymys.

Lopulta voidaankin kysyä, olisiko kenties aika pysähtyä miettimään yhdessä mikä olisi se kaikista toimivin malli, jolla tätä koko perheen sairastuttavaa ongelmaa olisi oikein alkaa lähestyä. Todellisuus kuitenkin kun on se, että pelkän ongelmaisen lisäksi, tällä sairaudella on se paha taipumus, että se siinä sivussa sairastuttaa kaikki tuon ongelmaisen lähellä elävät ihmiset.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 3: Itsekkyys, itsekeskeisyys.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."

No niin. "Koirat haukkuu ja karavaani kulkee." "Elämä jatkuu" "Ei kahta, ilman kolmatta." "Kolmas kerta toden sanoo."

Päätin kirjoittaa eräänlaisen loppuyhteevedon näistä muutamien viimepäivien kirjoituksistani.

Ensimmäinen kirjoitukseni Sillanpäähän liittyen osui ja upposi. Jatko-osa ei ollut enää samanlainen "menestystarina", joten tähän suorana jatkumona uhmakkaasti päätin kirjoittaa kolmannen osan ja palata sitten taas omimpaan aiheeseen, eli kirjoittamaan lähinnä omista tunteista. Paitsi että pidän ensin jonkun viikon tauon kirjoittamisessa, johtuen lähinnä siitä että olen normaalin yhden kirjoituksen viikkotahdin sijaan paukuttanut vajaaseen viikkoon jo kolme. (Kohtuuttomuus kaikessa iskee jälleen)

Tein tässä itselleni tyypillistä tutkimusta ja analyysiä noista parista kirjoituksestani. Syy miksi Sillanpäätä koskeva juttu on tähän mennessä luettu kohta 110000 kertaa ja jaettu yli 13800 kertaa tulee tässä. Me ihmiset hassulla tavalla hurahdamme julkkisten töppäilyistä. Eli kyse ei valitettavasti ole siitä, että olisin niin loistava kirjoittaja, jolle satelisi päivittäin toinen toistaan upeampia tarjouksia alkaa jonkun suuren lehden kolumnistiksi (Onneksi ei, sillä tykkään elämästäni tällaisenaan, joten ei minusta olisikaan Tuomas Enbuskeksi).

Tuohon edelliseen hurahtamiseen liittyy yksi mielenkiintoinen seikka, nimeltä pakeneminen. Me ihmiset olemme huippuhyviä juoksemaan karkuun omaa itseämme. Niin hyviä, ettemme edes huomaa sitä tekevämme. Sen vuoksi kaikki iltapäivälehdet retostelee mitä erilaisimmilla tragedioilla. Ihmiset saavat hetkeksi unohtaa oman elämänsä, keskittymällä toisten elämään.

Eikä siinä, niinhän minäkin tein ja vieläpä kirjoittamalla siitä. Se missä kohden omalla kohdallani mopo keuli hieman yli, oli se että kirjoitin jutun päihderiippuvuudesta siten, että siitä äkkiseltään päättelee Sillanpäällä olevan kyseisen sairauden. No mielestäni hänellä voikin olla, mutta se onko hänellä, on asia jolla on merkitystä vasta sitten kun kyseinen ihminen itse kokee asian niin olevan. Nöyrin anteeksipyyntö siis harhaanjohtavasta kirjoituksesta. Mutta kun minä niin halusin kirjoittaa jutun juuri noin. Siinä juuri se itsekkyys minun kohdalla valtasi taas mielen.

Mutta sitten itse asiaan. Päihderiippuvuus ja siihen liittyvä itsekkyys, itsekeskeisyys. Aikanaan kun elin ja hengitin päihdehöyryjä, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta, kuin minä, minä, minä..MINÄÄÄ!! Ominaisuus jonka kautta jokainen tuolloin elämässäni mukana ollut ihminen joutui kärsimään. Päihderiippuvuus on katala tauti. Ihminen pyörii oman napansa ympärillä, napanöyhtää nypläten ja kaikista kierointa tässä sairaudessa on se, että tuo nöyhdännyplääjä saa tahtomattaan lähellä elävät pyörimään tuohon saman navan ympärille. Siinä sitten sievästi piirissä pyörien, toinen toistansa sättien ja syytellen, kaikki voivat todella huonosti.

No sairaus on sairaus. Mutta entä jos otetaan hieman loikkaa sivummalle? Joku saattaa kutsua sitä myös siirtymiseksi omalle epämukavuusalueelle. Jos otetaan tuosta päihderiippuvuus sanasta tuo päihde kokonaan pois. Jäljelle jää vain pelkkä riippuvuus. Mitä sitten?

Sitä sitten, että ajattelin näin loppulausumana haastaa sinut hetkeksi miettimään asiaa, jota itse kuluneen vuosikymmenen olen tutkaillut. Nimittäin sitä, kuinka paljon lopulta meidän yhteiskunnassamme elää ihmisiä, jotka käyttäytyvät ja toimivat kuin automaattiohjauksella likimain saman toimintamallin mukaisesti, jolla päihderiippuvainen toimii. Meillä ihmisillä kun on taipumus juosta karkuun omaa itseämme. Siinä oivana apuna toimivat mitä erilaisimmat riippuvuudet. On työnarkomaniaa, urheiluhulluutta, netti- ja kännykkäriippuvuutta jne. jne. jne.

Kaikkien näiden riippuvuuksien taustalta on paikannettavissa pari yhteistä nimittäjää. Itsekkyys, itsekeskeisyys ja aivan samoin kuin päihderiippuvuudessakin, niin myös muissa riippuvuuksissa, armoton kieltämisen mekanismi. Siis juuri se mekanismi, joka saa ihmisen henkeen ja vereen kieltämään, vähättelemään, selittelemään ja valehtelemaan omaa käyttäytymistä.

Ymmärrän hyvin sen että tässä yhteiskunnassa ei olla totuttu puhumaan asioista. Saati sitten omista tunteista. Mutta harmillista sinällään, niinkauan kuin noista ei opi puhumaan, saa varautua pakomatkaan, joka hetkellisten hyvänolon tunteiden tulvahduksista huolimatta on kokolailla raskas. Mistä tiedän? Olen juossut itseäni karkuun koko elämäni, yhä edelleenkin sitä hetkittäin toteuttaen.

Itsekkyydelle päihteisiin liittyen oli osuva esimerkki oheisessa jutussa olevissa kommenteissa. Olkoonkin, että juttu on jonkun vuoden vanha, niin kommentoijien innokkuus kyseiseen asiaan on tänäkin päivänä ihan samaa tasoa. Suurin osa kommentoijista oli nimittäin sitä mieltä että jokainen aikuinen ihminen saa itse päättää käyttääkö jotakin päihdettä vaiko ei. Hyvä niin, en jaksa väittää vastaan, kun tiedän sen olevan täysin turhaa, mutta miettikääpä hetkinen tältä kantilta. Saako jokainen lapsi jonka vanhempi päättää vapaan tahtonsa mukaisesti käyttää jotakin päihdettä, valita itse onko kyseisen vanhemman kanssa tuolloin tekemisissä vaiko ei?

Minä nimittäin itse tiedän, kun olen tässä näitä sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja purkanut, että vaikka kuinka tietoinen olisin asioista ja vaikka kuinka hyvä ja läsnäoleva vanhempi pyrkisin olemaan, niin silti siirrän tahtomattani ja varsinkin huomaamattani tiettyjä haitallisia ajatus- ja toimintamalleja seuraavalle sukupolvelle. Asiaan ei auta mitään, vaikka perheessämme pyritään puhumaan asioista, eikä meillä käytetä päihteitä. Mitä sitten tapahtuu, kun yhtälöön lisätään täydellinen puhumattomuus ja päihteet. Eikä siinä, kuten jo aiemmin mainitsin, riippuvuuksia on monia muitakin. Joten minä esimerkiksi en voi valehdella itselleni että olisin aina läsnäoleva vanhempi. Tuppaa nimittäin välillä karkaamaan asia jos toinenkin riippuvuuden puolelle. Ainoa mikä estää täydellisen koukuttumisen asioihin, on se, kun tiedostan tuon kieltämisen mekanismin. Jos huomaan alkavani kieltää viettäväni liikaa aikaa esimerkiksi Somessa, voitte olla varmoja siitä että tuossa hetkessä otan siitä irtioton. Olkoonkin, että lähipiiri saattaa olla hienovaraisesti huomautellut asiasta jo pidemmän aikaa.

Mutta joo, kuten yleensä, niin nytkin. Kirjoitin tajunnanvirtaani. Toivottavasti ehkä hieman myös herätellen miettimään omaa itseäsi. Sillä aina kun paikannan itsestäni jotakin korjattavaa, on kenties hetken päästä lähelläni elävillä taas hitusen helpompaa.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 2: Häpeäsairaus  1

Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.
Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.

Senverran runsaan kiinnostuksen tuo aikaisempi kirjoitukseni asiaan herätti, että oli ihan pakko palata jatkamaan tästä aiheesta vielä kerran.

Moni kirjoitukseni kommentoija sivuutti hienosti ne kaksi tärkeintä pointtia, jotka kirjoitukseni oli tarkoitus nostaa esille. Päihderiippuvuuden ja kiusaamisen. Osa ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, ettei tarkoitus ollut puolustella sinällään tuomittavaa tekoa, vaan herättää lähinnä keskustelua siitä, millätavoin meillä suhtaudutaan, lähes jokaista koskettavaan ongelmaan eli päihderiippuvuuteen. Jos jotakin tällä jo neljä vuosikymmentä erilaisia riippuvuuksia sisältäneillä matkallani olen saanut todeta, niin sen, että meillä Suomessa on yhä vallalla suunnaton häpeä suhteessa päihderiippuvuuteen. Ihan liian moni tietämättömyyttään ajattelee sen olevan pelkästään yksilön oma valinta. Siis jos ihminen käyttää ongelmallisesti päihteitä, niin kärsiköön seuraukset omissa nahoissaan, jos kerran on niin selkärangaton ettei niin vähäpätöiseen asiaan kykene kuin korkin kiinni jättämiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuutena on oikeasti kysymys?

Kysymys tietämättömyyden lisäksi taitaa olla siitä, että meillä Suomessa on kasvanut ja kasvaa yhä sukupolvi joka toisaalta ihannoi päihteitä, mutta samalla kantaa sisällään suunnatonta häpeää asian tiimoilta.

Tuon häpeän ohjaamana todella moni ajautuu käyttämään päihteitä, helpottaakseen edes hetkeksi pahaa oloaan.

Mistä tiedän tämän? Omasta kokemuksesta. Niiden satojen, ehkä kenties tuhansien, saman kokeneiden ihmisten kautta, joita tässä matkallani olen saanut kohdata. Mutta tuosta häpeästä itselläni on tähän heittää varsin osuva kuvaus, omakohtaisella tasolla koettuna.

Olin vähän toisella kymmenellä, kun isäni, kuinka ollakaan alkoholisti, käytti päihteitä varsin meille tyypilliseen tapaan viikonloppuisin. Muistan yhä sen suunnattoman myötähäpeän, jota koin, ollessamme sukulaisten kanssa mökkeilemässä, isäni persoonan muuttuessa ihan toiseksi promillien noustessa sopivaksi. Eikä siinä, kaikki pitivät isääni hauskana seuramiehenä. Huumoriveikkona, joka sopivassa laitamyötäisessä osasi olla hetkittäin jopa hauska. Mutta tuossa yhtälössä muidenmuassa rakentui sisälleni eräs monista itselle haitallisista yhtälöistä. Häpeä liittyen päihderiippuvuuteen.

Kun sitten päihdeperheessä vallitsee kirjoittamaton kolmen kohdan laki: Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Kasvoin käsitykseen, ettei omista tunteista ole sopiva puhua kenellekään ja miksi olisin puhunut, enhän toisaalta tuolloin ymmärtänyt yhtään tunteitani, saati että olisin luottanut kehenkään puhuakseni niistä. Surullista tässä kaikessa oli se, että tuo isäni päihteenkäyttö oli vain pisara häpeän valtameressä, joka sisälläni velloi ja myrskysi. Kun sitten kasvoin nuoreksi aikuiseksi, tuo häpeä kohtaamattomana muovautui sisälläni huonommuuden kokemukseksi. Siis kokemukseksi siitä että olin huono ihmisenä. Tuon huonommuuden ajamana, yhä puhumatta, tuntematta ja luottamatta operoin elämän erilaisissa haasteissa ja kuinka ollakaan päihteet ja muut riippuvuudet toimivat oivana keinona luovia elämän karikoissa.

Tässä kaikessa unohtuu vain yksi tärkeä asia. Ihminen ei voi loputtomiin paeta omaa itseä, omia tunteita. Niin isälleni, minulle, kuin jokaiselle joka tuota yrittää, pää tulee vetävän käteen jossain kohtaa. Se missä kohden tuo tapahtuu, on riippuvainen monesta asiasta. Yksi tärkein asia on lähellä elävät ihmiset. Omalla kohdallani ympärilläni hääri joukko ihmisiä, jotka ymmärtämättömyyttään antoi vain lisää vauhtia tuohon karuselliin. Pelastaen minut loputtoman monta kertaa mitä erilaisimmista pinteestä. Miksi? Tyhmiäkö? Ei suinkaan, vaan saman häpeän alla eläviä ihmispoloja, jotka tekevät täysin päättömiä ratkaisuja, ymmärtämättä yhtään miksi näin toimivat. Sama häpeä heijastuu läpi yhteiskuntamme, riippumatta siitä onko ihmisellä päihderiippuvuus eli ei. Joilla on, häpeävät tilaansa. Jotka elävät ongelmaisen lähellä, häpeävät tuon ongelmaisen tilaa jne. Yksi oiva esimerkki mielestäni tuli esille tässä Sillanpään käryssä. Se kuinka helppoa omaa häpeää on siirtää toiselle, tehden hänestä naurunalainen. Samalla puolustellen tuota tekoaan mitä ihmeellisimpänä keinona muka havahduttaa pahantekijä kohtaamaan seurauksensa. Pöh, sanon minä. Jos tuo nimittäin olisi toimiva keino, ei meillä olisi päihdeongelmaa ollenkaan. Häpäisisimme vain julkisesti jokaisen joka ratista käryää.

Tästä päästään siihen karuun toteamukseen, että osa tuosta suunnattomasta häpeätaakasta purkautui kovin surullisella tavalla Sillanpää tapauksessa, olihan siinä oiva tilaisuus purkaa omaa huonommuuden kokemusta, siirtäen sitä tuon ihmisen huonommuudeksi. Ihan sama yhtälö toteutuu mäkilegenda Matti Nykäsen kohdalla. Ihmiset nauttivat Matin sekoiluista ja niiden lukemisesta, koska voihan siinä peilata hetken ihmistä, jolla menee huonommin kuin minulla itsellä. Surullista tässä yhtälössä se, että tuo sama joukko joka ylläpitää Matin päihteiden käyttöä, tulee huomaamattaan vain edesauttaneeksi kyseisen ihmisen alamäkeä. Päästämättä koskaan Mattia irti tuosta omasta karusellistään. Eihän Matti voi lopettaa juomista tai siihen liittyvää sekoilua, mistä me sitten kirjoittaisimme tai mihin me sitten siirtäisimme omaa häpeää. Tämä ohessa oleva Seiskan juttu on paras esimerkki siitä, kuinka asialla mässäillään ja toisaalta siitä kuinka taitava ihminen on omissa puheissaan kieltämään, vähättelemään ja valehtelemaan tilaansa. Jopa niin taitava, että ennenpitkää alkaa itsekin uskoa omiin puheisiinsa.

Ainoa mitä näillä muutamilla kirjoituksilla toivoisin herättäväni ihmisiä miettimään, on se, kuinka loputtoman suuri ongelma yhteiskunnassamme tuo häpeäsairaus lopulta onkaan. Tässä maassa tuskin on yhtäkään ihmistä, jota nämä riippuvuussairaudet eivät ainakin välillisesti koskettaisi. Sillä fakta on se, ettei kaikista häiriöityneissä perheissä kasvaneista lapsista tarvitse tulla päihderiippuvaisia, paetakseen omaa pahaa oloaan. Onhan meillä yhteiskunnassa huomattavasti suurempi joukko pakenijoita, joita vieläpä tsempataan pakenemisessaan, nimittäin työnarkomaani. Ihmiset, joille työ on elämää suurempi asia ja miksei olisi. Tekemällä riittävän paljon töitä, ei tarvitse kohdata omaa häpeää, saati huonommuuttaan. Tekemällä työtä, saa statusta ja glooriaa ja mikä parasta, aina jos jossain kohtaa nuo ikävät tunteet, kuten häpeä, nostavat päätänsä, meillä on todella suuri joukko ihmisiä joihin tuon oman huonommuuden tunteen voi kanavoida, vähempiosaiset.

Loppuun peräänkuulutan pari asiaa. Edellisessä kirjoituksessani ei ollut tarkoitus diagnosoida kenenkään päihderiippuvuutta. Sen enempää kuin vähätellä sen seurauksia. Tarkoitus oli herättää keskustelua sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus sekä siitä, kuinka hienosti omaa pahaa oloa voikaan kanavoida esimerkiksi julkisuudenhenkilöön joka mokaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus taas on yksiselitteisesti tämä. Päihderiippuvuus ei ole ihmisen selkärangattomuutta. Saati vastuuttomuutta. Kyse pohjimmiltaan on sairaudesta joka aktiivisena ollessaan muuttaa ihmisen persoonan ja ajatustavan totaalisesti. Aiheuttaen esimerkiksi sen, että mitä pidemmällä sairaus on, sitä kiivaammin siitä kärsivä ihminen tuota tilaansa kieltää, vähättelee, valehtelee ja pyrkii peittämään. Häpeän vallassa repien ympärillä elävät ihmiset kuolettavan karuselliinsä. Karuselliin, jossa lopulta kaikki tietää sen aiheuttaman pahanolon, mutta jossa kohta kukaan ei ymmärrä itsekään miksi toimii kuten järjetön, ihan samalla tavoin kieltäen, vähätellen, valehdellen ja pyrkien peittämään koko ongelman. Surullista tässä kaikessa se, että mitä useamman sukupolven yli tämä sairaus pyyhältää, sitä suurempi on häpeä ja huonommuus jonka seuraava sukupolvi saa perintönä kantaakseen. Perintö, josta kovin harva perillinen olisi halukas tappelemaan, sitä itselle saadakseen.

Minä astuin ulos kaapista oman riippuvuusproblematiikkani kanssa suunnilleen 5 vuotta sitten. Todeten hyvin pian, että tuolla teolla sain mahdollisuuden sanoittaa asioita, joita todella moni tänäänkin sisällään miettii ja pohtii, mutta joista, taas kerran, kiitos suunnattoman häpeän, ei uskaltaudu ääneen puhumaan. Sen vuoksi toivoisinkin, että osaltaan tämän kirjoituksen avulla, ihmiset uskaltautuisivat puhumaan ja kirjoittamaan kokemuksista liittyen päihderiippuvuuteen. Uskon nimittäin vahvasti niin, että mitä laajemmalla rintamalla tästä asiasta alettaisiin avoimesti keskustella, sitä vähemmän tarvitsisimme Matti Nykäsen tai Jari Sillanpään kaltaisia julkisuudenhenkilöitä tai heidän edesottamuksiaan pilkattavaksemme. Sillä lopulta tärkein asia meille jokaiselle on muistaa se, että meistä jokainen on lopulta ihminen. Arvokas, ainutlaatuinen, omana itsenään. Olkaamme siis kiusaamisen ja parjaamisen sijaa ihmisiä ihmisille.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkultturi  52

Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.
Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.

Alkuun totean, et kokolailla harvoin enää nykyään saan itseäni hermostumaan mistään, mutta nyt täytyy todeta se että kulunut vuorokausi ja se rummutus minkä Jari Sillanpään ratista käryäminen aiheutti, on saanut itseni ihmettelemään sitä mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Omasta kokemuksesta totean että tämä kaikki on juuri samankaltaista kiusaamista mitä itse aikanaan lapsuudessani koulussa ollessa koin. Suurimman ihmetyksen tässä kuitenkin aiheuttaa se että täysin tietämättömien lasten sijaan, kyse on meistä aikuisista ihmisistä. Siis ihmisistä jotka yritämme parhaamme opettaa lapsillemme ettei ole oikein kiusata ketään. No mitä itse samalla teemme? Lyömme heti toista, jos kyse on ihmisestä joka tahtomattaan on paljon julkisuudessa esillä.

Kuinka ymmärtämättömiä me lopulta olemme? Kyse on päihderiippuvuudesta. Sairaudesta, jonka alla eläessään, ihminen ei todellakaan ymmärrä niitä valintoja joita tekee. Mutta samalla totean myös tuohon sen, ettei se silti tee ihmisestä vastuusta vapaata. Jokaisella valinnallamme on seuraus ja siihen liittyvä vastuu. Sen vuoksi toteankin, et luojan kiitos lööpeissä ei hehkutettu sitä kuinka Jari ajoi kamapäissään hengiltä jonkun täysin viattoman koululaisen.

Pitäisikö meistä jokaisen nyt mennä itseensä. Pysähtyä hetkeksi miettimään sitä millaisella asialla laskemme leikkiä. Kyse kuitenkin on tappavasta sairaudesta, joka hoitamattomana vääjäämättä aiheuttaa sairaudesta kärsivän ihmisen ennenaikaisen kuoleman. Puhumattakaan siitä, että tuossa samalla sairauden riehuessa aktiivisena, voi tahtomattaan aiheuttaa myös jonkun täysin viattoman ihmisen kuoleman.

Kun lähdetään leikkimään tällaisella asialla, mitä se kertoo minusta? Ehkä sen, että tässä on varsin mehukas mahdollisuus puolihuolimattomasti purkaa omaa pahaaoloaan jonkun toisen kustannuksella. Eikä siinä, olemme ihmisiä. Eikös sitä sanota, et vahingonilo on paras ilo. Mutta jos tuon ilottelun keskellä hetkeksi pysähtyy miettimään sitä mistä tässä ilottelussa oikeasti on kysymys, minulla itselläni ainakin nousee pelkästään jo myötähäpeä siitä, kuinka lapsellisia me aikuiset ihmiset olemme. Lyömme lyötyä, heti kun siihen näin oiva tilaisuus tarjotaan.

Omalla kohdallani kun olen saanut olla lyötynä, pieksettynä, parjattuna ja joka suunnalta kiusattuna, totean et tuo jos mikä aiheuttaa ihmisessä tarpeen paeta johonkin. Mitä erilaisimmat päihteet tarjosivat minullekin aikanaan pahimmillaan tai parhaimmillaan totaalisen unohduksen kaikesta. Harmi vaan kun tuon totaalisen unohduksen vallassa eläessä, ei toimi kovinkaan vastuullisesti. Itse aikanaan ajelin myös pilleripäissäni autolla. Nyt miettien kiitollisena sitä, etten vahingoittanut tuolloin ketään. Ei se silti tee tuosta teosta yhtään vähemmän tuomittavaa. Mutta ehkä se mitä tällä kirjoituksella haen tulee tässä. Jos jokainen meistä edes hetkeksi pysähtyisi miettimään sitä, mitä tällainen kiusaamisenkulttuuri meille ihmisille oikeasti, tässä puhumattomuudenkulttuurin valtaamassa maassa antaa? Lisää syytä voida huonosti? Lisää "syytä" käyttää jotakin päihdettä edes hetkeksi unohtaakseen sen, kuinka paha olla itsellä on?

Päihderiippuvuus on sairaus, siinä missä syöpäkin. Sen vuoksi ihmettelen meitä ihmisiä. Jos eilisessä ja tämänpäivän lööpeissä olisi kirjoitettu että Jari Sillanpäällä on parantumaton syöpä, millaisia ratkiriemukkaita meemejä tuosta olisikaan revitty.

Loppuun pyydän oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tämän viime perjantaina Vain elämää ohjelmassa Jarin esittämän kappaleen. Voi olla, että huomaat saman kuin minä tätä katsoessani. Tuossa esiintyy mies, joka on todella surullinen sisällään.


Riippuuvuus mielen sairautena.

Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.
Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Hieman jatkoa edelliseen kirjoitukseeni liittyen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, uskon vahvasti siihen, että yksi suurin osa riippuvuuskäyttäytymistä, on selitettävissä sillä kuinka ihmisen sisällä on suuri määrä käsittelemätöntä tuskaa.

Sen vuoksi heitänkin seuraavan ajatuksen. Silti välttämättä sen olevan ainoa totuus tai muutoinkaan kirjoittamatta tätä siten, kuin itse ainoana tietäisin miten asiat on. Lähinnä tälläkin kirjoituksella, kuten kirjoituksillani yleensä, pyrin herättämään ihmisiä pohtimaan asioita hieman useammalta kantilta.

Olen nimittäin tässä vuosikymmenen aikana saanut tutustua melkoiseen määrään ihmisiä, jotka kukin tahoillaan ja tavoillaan toteuttavat näiden sairauksien alla elävien ihmisten auttamistyötä.

Yksi surullinen yhtäläisyys heillä kaikilla on. Eräänlainen, lähes pakonomainen tarve todistella sitä, kuinka heidän toteuttamansa työmenetelmä on se yksi, ainut, ja oikea tapa lähestyä näitä ongelmia. Esitän tähän hetkeen kysymyksen: Entä jos näin ei olekaan? Mitä tapahtuu, jos ihminen joutuu kyseenalaistamaan omat toimintatapansa? Astumaan eräällä tavoin epämukavuusalueelle?

Yleisimmillään tuosta seuraa suunnaton määrä vastustusta. Mitä tiukemmin, jopa fanaattisemmin ihminen uskoo omaan tekemiseensä, sitä suurempaa vastarintaa hänestä nousee, jonkun räkänokan kehdatessa esittää että tuossa toiminnassa olisi jotakin vialla.

Mutta siitä itse asiaan. Riippuvuuksiin mielen sairautena. Omalla kohdallani olen siinä siunauksellisessa asemassa, että omalla taipaleellani elämä on katsonut tarpeelliseksi tasaisin väliajoin ravistaa minut irti mitä erilaisimmista rakennelmista, joita hallinnan harhoissa olen kyväillyt. Samalla osoittaen kerta toisensa jälkeen sen, että päihdetyössä tärkeintä on aina ja kaikessa ihminen. Ei siis se sairaus, jonka vallassa ihminen elää, saati lukemattomat oireet, joita tuo sairaus aiheuttaa. Ei. Vaan ihminen näiden takana. Se aito, herkkä, haavoitettu ihminen. Ihminen, joka kuollakseen kaipaa vain sitä, että joku oikeasti ymmärtäisi sen, ettei hän pahuuttaan tee, saati ole tehnyt kaikkia niitä kauheuksia joita hän tuon sairauden orjuuttamana on vuosien ja vuosikymmenten aikana itselleen ja rakkaille läheisilleen tehnyt. Pysäyttävintä tässä työssä kerta toisensa jälkeen on se hetki, kun kaiken tuon kaaoksellisuuden takaa paljastuu se lukemattomien roolien alle itsensä kadottanut ihminen. Yksi positiivisimmista palautteista mitä työssäni olen saanut, on se, kun ihminen kiittää suoraan sydämestään sitä kun ensimmäistä kertaa joku kohtasi hänet ihmisenä, ongelmaisen sijasta.

Haaste näiden sairauksien kanssa on lähinnä se, kun lähestulkoon kaikki jotka tämän äärellä toimivat, pyrkivät kilpaa vakuuttamaan toiset oman toimintansa oikeellisuudesta. Tässä kilpalaulannassa unohtuu vain se tärkein, ihminen joka apua on hakemassa. On lähes sama tilanne, kuin alkoholistiperheessä, missä kaksi vanhempaa riitelee siitä kuinka hänen mielestään toinen ei kasvata lapsia oikein ja loppupeleissä se joka eniten tästä kaikesta kärsii on juurikin tuo lapsi.

Olisikin äärimmäisen tärkeätä, että tämän jatkuvan kinastelemisen sijaan, voitaisiin avata oikeasti rakentavaa keskustelua siitä, millätavoin jo olemassaolevia palveluita voitaisiin yhdistää ja sen myötä käyttää mahdollisimman tehokkaasti näiden sairauksien alla elävien ihmisten sekä heidän läheistensä auttamiseen.

Jokaisella meistä on ainakin jollain tasolla itsessämme käsittelemättömiä tapahtumia ja tunteita. Mielen sairautta. Kun sitten ihminen näiden tiedostamattomien tapahtumien ja tunteiden ajamana lähtee ohjautumaan elämässä, elämä on jatkuvaa taistelua ja vääntämistä jos milloin mistäkin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä, se mikä olisi oikea tapa lähestyä riippuvuussairauksien hoitoa.

Entäpä jos tuon vääntämisen sijaan, jokainen vääntäjä kääntäisikin katseensa omaan itseensä. Omaan tekemiseen. Siihen mitä siinä kenties voisi olla parannettavaa.

Sillä aivan samoin kuin aikanaan käytin päihteitä ja muita riippuvuuksia keinona hallita sisäistä kaaostani, lähestulkoot jokainen ihminen meistä luovii tätäkin päivää läpi, ainakin jollain tasolla pyrkien hallitsemaan omaa sisintään. Mitä enemmän sitä yrittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jokin tekeminen tai toiminto alkaa lähennellä pakonomaisuutta. Aivan kuten riippuvuuksissa yleensä.


Riippuvuus ja tunteet.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Luin pari päivää sitten oheisen kirjoituksen alkoholismista.

Kuten yleensä, kun riippuvuuksista puhuttaessa, niin tämänkin kirjoituksen kohdalla, minussa heräsi tarve kirjoittaa oma näkemykseni asiasta.

Kirjoitus itsessään oli sinällään kokolailla asiallinen. Oikeastaan ainoa asia, mistä olen eri mieltä, on se, kun kirjoituksessa mielestäni annetaan tarkoituksella vääränlainen kuva alkoholismisairaudesta. Alkoholismi kun sairautena aiheuttaa ihmisessä pakonomaisen tarpeen päihteen käyttöön. Käytännössä tarkoittaen sitä että juodessaan ihminen menettää kyvyn kontrolloida juomistaan tai sen lopettamista. Puhumattakaan siitä, että kyseistä sairautta sairastava voisi itse hallita sitä minkäverran ainetta kiduksiinsa kaataa. Sen vuoksi minusta on kovin surullista, että jutussa esiintyvät alan ammattilaiset kilpaa kertovat siitä kuinka onnistunut alkoholisti voisi olla ihminen joka saa vähennettyä juomistaan. Eikä siinä, jos tämä onnistuisi, minunkin leipätyöni helpottuisi kummasti. Tarkoittaisihan se käytännössä työssäni sitä, että sensijaan että pureudun ihmisten kanssa rakentamaan luottamuksellista suhdetta, päästäkseni purkamaan sairauden takana piilossa olevia tunnelukkoja, voisin vahvan It-osaamiseni kautta laatia yhden Excell-taulukon, jota sitten yhdessä asiakkaan kanssa täyttäisimme. Esimerkiksi Penan kohdalla voisimme yhdessä ruksata kaavioon että maanantain kahden kossupullon sijaan, Pena joisi vain kaksi keskiolutta. Olisihan se Penan kohdalla ajatellen huomattavasti kivuttomampaa seuraavaa työpäivää ajatellen, jos kahden kossupullon sijaan, maksa parka joutuisi polttamaan yön aikana vain kahden keskiolutpullon verran alkoholia. Eikä siinä, asiantuntijoillamme olisi tähänkin tarjolla toimiva lääke. Naltreksoni. Kun Pena kiskoo kaksin käsin viinaa, pilaten itsensä ja kaikkien lähellä elävien elämän, lääkärimme tarjoaa hänelle lääkkeen, joka yhden kossukolan jälkeen aiheuttaa Penassa olon, ettei hän enempää tarvitse. Taas kerran totean et kaunis ajatus. Ongelma vain Penan ja meidän muiden alkoholismia sairastavien kohdalla on aivoissamme tapahtuva täysin järjenvastainen, mutta sitäkin pakottavampi tarve saada tuota ainetta yhä vain enemmän. Eli Penan kohdalla tämä kyseinen lääke toimii niin kauan kuin Pena sitä kiltisti suostuu tunti pari ennen kossun kaatamista ottamaan. Ongelma tässä tulee Penan korvien välissä. Siellä kun meillä alkoholisteille tapahtuu tuossa lääkkeen oton aikaan jotakin mystistä. Pena nimittäin ajattelee juuri ennen lääkkeen ottamista: "No ei se nyt haittaa, jos minä tänään en tuota lääkettä ota. Voinhan mä nyt yhden kossukolan sijaan juoda vain pari. Pystyn kyllä lopettamaan siihen. Onnistuihan se silloin kahdeksan vuotta sittenkin, kun vaimo uhkasi lähteä ja olin kokonaisen viikon juomatta."

Älkääkä käsittäkö väärin. Itse mieluusti täyttäisin ihmisten kanssa noita taulukoita. Saisihan siinä samalla käyttää 6v koulunpenkiltä sisäistettyä tietotekniikka osaamista. Siis sitä joka tänäpäivänä työssäni on jäänyt kokolailla vähäiseksi.

Mutta joo, itse asiaan. Itse kun olen yhtään sen enempiä kärjistämättä elänyt koko 43-vuotisen elämäni enempi vähempi erilaisten riippuvuuksien ympäröimänä, voinen jonkinmoisella kokemuksella kirjoittaa asiasta seuraavaa.

Olipa ihmisellä mikä riippuvuus tahansa, sen taustalla vaikuttaa poikkeuksetta jokin tuolle ihmiselle suunnatonta tuskaa aiheuttava asia, johon sitten vuosien tai vuosikymmenten aikana on kasautunut loputon määrä erilaisia tunnelukkoja. Uskokaa pois kun sanon, että niin kauan kun keskitytään hoitamaan sairauden syiden sijaan niiden oireita, kyseisestä sairaudesta kärsivä ihminen voi huonosti. Kun sitten ihminen voi sisällään huonosti, hän elää kuin automaattiohjauksella etsien elämässään jotakin, joka hetkeksi helpottaisi tuota sisällä jäytävää tunnetta. Voi pojat että näitä mahdollisuuksia sitten nykyaikana löytyykin. Itse raitistuttuani kahlasin läpi liki parikymmentä erilaista asiaa tai tekemistä, joista jokaisesta lopulta tuli hyvin samankaltainen riippuvuus, mitä päihteet aikanaan minulle oli. Mistä tiedän, no siitä, että aivan samoin kuin päihteet, niin myös nämä muut asiat aiheuttivat juuri samalla tavoin sekä itselleni että läheisille ihan saman pahan olon, kuin minkä keskellä päihdehelvetissä elimme.

Sen vuoksi toivoisinkin, että riippuvuuksista puhuttaessa keskityttäisiin enemmän ihmisen sisäiseen maailmaan, kuin siihen että saataisiin ihmisen elämä ulkoisesti näyttämään hyvältä. Nimittäin jos vielä kerran sallitte minun käyttävän tätä Penaa esimerkkinä, niin Pena kun on kiero kuin korkkiruuvi, kiitos päihderiippuvuuden, hän voi onnistuneesti käydä läpi vaikka ja minkä vähennysohjelman tai jopa päihdehoidon. Rakentaen elämästään mitä hienoimman kulissin ja silti elää ja ohjautua yhä sen sisällä jäytävän trauman kautta siten että sekä Pena itse, että myös kaikki hänen lähellä elävät ihmettelevät kuorossa sitä, kuinka tuo alkoholin poisjättäminen ei tuonutkaan onnea ja autuutta elämäämme. Mutta ei tietenkään tuonut. Sillä alkoholi itsessään, ei lopulta ollut alunperinkään se suurin ongelma. Ei vaikka kuinka siltä näyttäisikin. Se suurin ongelma on yhä olemassa Pena paran sisikunnassa ja tasan niin kauan kuin tuo asia ei tule kohdatuksi, sama kaaosmainen helvetti Penan ja läheisten elämässä jatkuu. Olkoonkin että esimerkiksi kuukauden hoidolla siitä saadaan se pahin särmä hiottua pois.

Sen vuoksi tähän loppuun peräänkuulutan taas kerran puhumisen merkitystä. Niin Pena, minä kuin sinäkin, kun ollaan saatu kasvaa huomaamattamme sellaisessa kulttuurissa, jossa puhuminen ylipäänsä, saati tunteistamme puhuminen on yhä tänäänkin sellainen tabu, ettei vielä tänäkään päivänä ymmärretä sitä, kuinka me ihmiset elämme ja toimimme hyvin pitkälti noiden kohtaamattomien tunteiden ohjaamina. Eikä siinä sinällään mitään ongelmaa olisikaan. Ainoa ongelma on se, kun samalla yritämme tavoitella onnea ja autuutta elämäämme. Surullinen tosiasia kun vain on se, ettemme tule löytämään tuota kieli vyön alla tavoittelemaamme tilaa, kuin korkeintaan hetkellisesti, ennenkuin suostumme pysähtymään kohtaamaan tuon sisimmässämme piilossa olevan mustan möykyn. Joillakin meistä tuo möykky on ollut matkassamme mukana jo kokolailla alusta asti ja sen vuoksi siitä luopuminen voi alkuun tuntua kurjalta. Onhan ymmärrettävää että mikäli ihminen elää vuosia ja vuosikymmeniä eräänlaisen kaaoksen keskellä, tuosta kaaoksesta tulee normaali olotila. Tuttua ja turvallista. Kauheaa ja kaaoksellista, mutta totta juuri minulle.


Yksinäisyys. Mielenterveysongelmat. Riippuvuudet.

Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?
Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.
Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.

Elämästä. Itsestä. Toiveista, haaveista ja unelmista.

"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."
"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.

Edellinen