Sananen läheisriippuvuudesta.

  • Kimmo Rasila
Taistelenko tuulimyllyä vastaan, vai vapaudunko ihailemaan sen sulavaa liikehdintää.
Taistelenko tuulimyllyä vastaan, vai vapaudunko ihailemaan sen sulavaa liikehdintää.

Mietin tässä hetkessä sitä, kuinka helpolla voisin tässä kohtaa siirtää omia kipupisteitäni sivummalle kirjoittaen läheisriippuvuudesta siitä näkökulmasta kun rinnallani on elänyt enemmän tahi vähemmän läheisriippuvuudesta kärsivä ihminen jo pidemmän aikaa. Mutta sikäli kun haluan taas tästäkin kipupisteestäni mennä eteenpäin, lienee parasta vain keskittyä ulkoistamisen sijasta omaan sisimpäänsä.

Läheisriippuvuus on nykyhetkessä sana jonka toivoisin voivani aivan aluksi korvata jollakin aivan muulla. Koen nimittäin kyseisen sanan kokeneen siinä inflaation, että tuosta käsitteestä on viimeaikoina tullut eräänlainen muoti-ilmiö erinäisistä riippuvuuksista puhuttaessa. Mutta koska koen ettei tässä ole niinkään kysymys siitä millä sanalla tätä toimintaa kuvaan, kuin siitä miten tästä itse olen elämässäni kärsinyt, pysyköön sana tuollaisenaan.

Kasvoin lapsuuteni ympäristössä jossa sisimpääni nivoutui ajatusmalli jossa koin olevani vastuussa siitä mitä kotonamme tapahtui milloinkin. Ei kauaa tarvitse miettiä, kun ymmärtää tuon olevan varsin haitallista herkimmillään kasvun vaiheessa olevalle lapselle. Mitä epävakaampi ilmapiiri kotonamme vallitsi, sitä kovemmin yritin toisten ihmisten tunnetiloja omalla tekemiselläni kontrolloida. Väsyen kerta toisensa jälkeen tehtävän mahdottomuudessa. Ei ihme, sillä tuo jos mikä on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan.

Isäni oli todella vahva persoona. Ihminen joka omalla tunnetilallaan hallitsi minua. Yritin kaikkeni että olisin hänelle kelvannut. Mitä enemmän koin tulevani hylätyksi, sitä kovemmin yritin, vain kerta toisensa jälkeen itseeni pettyen. Ei siis ihme että minusta kasvoi nuoriaikuinen joka eli ensimmäisessä parisuhteessaan pyrkien tekemään kaikkensa toisen hyväksi, edelleenkään siinä koskaan onnistumatta. Toisaalta samalla takertuen vain sitä tiukemmin kiinni, mitä haitallisempi tuo toinen ihminen minulle oli. Ei se silti koskaan niin kipeätä tehnyt pahimmillaankaan, miltä hylätyksi tuleminen sisälläni vellovana pelkona tuntui. Ei ihme, olinhan kerta toisensa jälkeen jo lapsuudessani kokenut tuon hylätyksi tulemisen. Päihteiden tullessa kuvioihin, jatkoin tunteiden kontrolloimista niiden avulla. Kasvaen harhaan jossa oikeasti kykenisin niitä itse säätelemään. Vasta rymähdettyäni pohjalle, tulin pakotetuksi kohtaamaan itseäni sekä omia kipukohtia silmästä silmään.

Tie ei todellakaan ole ollut vaivaton ja nyt miettien tämä kyseinen vaiva on monessa kohden nostanut päätään siten etten itse edes ole tuota ymmärtänyt, vasta kuin tässä hetkessä. Kävinhän kuntoutuksen ja nyt miettien myös vuosien terapian kotrolloiden omia tunteitani sekä hetkittäin myös terapeuttini. Olinhan kasvanut mestariksi ihmisten manipuloinnissa.

Mikä tilanne on sitten tässä hetkessä? Koen kohdanneeni itseäni siinä määrin, että loppuen lopuksi entiseen verraten kovin vähän enää kontrolloin tunteitani, mutta toisaalta koska tämä vaiva aiheuttaa mitä erilaisimpia vivahteita, saan itseni kiinni jatkuvasti siitä ajatuksesta että taas tässä mennään tämän ongelman äärellä. Huippuahan tässä on se että ylipäänsä tämän tiedostan, sillä ilman tuon tiedostamista työnteostani tuskin tulisi yhtikäs mitään, sillä useiden kymmenien ihmisten elämän ja tunteiden ohjailu olisi kohtuuton haaste jopa minunkaltaiselleni läheisriippuvaiselle.

Luottamus on kohdallani ollut avain vapautua elämään elämää omana itsenäni. Mitä enemmän olen kyennyt aidosti luottamaan toisiin ihmisiin, sitä aidommin olen kyennyt kertomaan itsestäni ja sen myötä kohtaamaan noita todella kipeitä tunteita. Tietty yhä hetkittäin edelleen saavani itseni kiinni tutusta ja turvallisesta karkuun juoksemisesta, jossa en ole ollut vielä valmis jotakin tunteita kohtaamaan, vaan olen esimerkiksi ottanut etäisyyttä ihmiseen joka tuon tunteen minussa on aikaansaanut. Silti jonkin ajan kuluttua ymmärtäen että ilman tuon tunteen kohtaamista en voi vapautua elämään täysipainoisesti tätä hetkeä. Vaan eläisin elämää jossa menneisyys määrittelisi sen millaisena tämä hetki näyttäytyy.

En minä täysin parantunut ole. Tuskin koskaan parannun, mutta aivan samoin kuin päihderiippuvuudessanikin, niin kauan kuin olen pelottomasti valmis kohtaamaan itseni pakenematta jokainen päivä on askel oikeaan suuntaan toipumisessa.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus