Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on syyllisyys.

Miltä addiktio tuntuu?  1

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”


Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.


Syyllisyys, kokemusta arvottomuudesta.  3

Pelko vai rakkaus?
Pelko vai rakkaus?

Luin tuossa erästä kirjaa jossa puhuttiin yksiselitteisesti siitä, kuinka ihmisen elämässä vaikuttaa pääasiallisesti vain kaksi tunnetta. Pelko ja rakkaus.

Se kummasta tunteesta käsin ihminen sitten lopulta ohjautuu, määrittää pitkälti sen, millaista elämää ja millaisten tunteiden vallassa ihminen elämässään operoi.

Kyseinen lause resonoi kokolailla syvältä sisimpääni. Olenhan jo loputtoman monasti kirjoittanut siitä, kuinka pelko on ollut osa elämääni ihan jatkuvasti. Näyttäytyen milloin minkäkinlaisessa muodossa.

Nyt, ihan viimeaikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä. Ymmärtäen sen, että vallalla olevat olosuhteet ovat aktivoineet minussa nipun vanhoja, itselle haitallisia ajatus- ja toimintamalleja. Vieläpä niin, että rakkauden sijaan olen ohjautunut jatkuvasti pelon tunteesta käsin. Milloin peläten menettäväni jotakin, milloin ollen kykenemätön saavuttamaan jotakin mitä koen tarvitsevani.

Yhteistä noilla menettämisillä tai saavuttamisilla on se, että se taas kokolailla karulla tavalla osoittaa sen, kuinka taas kerran olen kadottanut kosketuksen sisimpääni. Juuri tähän, käsillä olevaan hetkeen. Nimittäin ollessani kosketuksissa sisimpäni kanssa, ankkuroituen tähän hetkeen, ymmärrän ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään. Aivan samoin kuin sen, etten voi menettää mitään sellaista, mitä alunperinkään en ole omistanut. Pelko vain ruokkii mielikuvitusta, joka saa minut takertumaan asioihin, ihmisiin, tekoihin ja toimintoihin kuvitellen että ilman niitä en olisi olemassa.

Nyt kun mietin toista, itselle suunnattoman vaikeata tunnetta, arvottomuutta, saan tuossa kiinni samasta pelon tunteesta. Pelko siitä, etten itsenäni riitä. Tuo pelko saa ponnistelemaan ja suorittamaan elämää, kuin oma riittämisen tai olemassaolon oikeutus olisi jotenkin kiinni siitä mitä saan aikaiseksi.

Palaan hetkeksi lapsuuteen. Vahvaan kokemukseen siitä, kuinka lähes poikkeuksetta kaikki ikävät tapahtumat olisivat jotenkin ihmeellisellä tavalla minun syytäni.

Kun sitten lapsena kasvoin pelosta käsin, kokien syyllisyyttä lähes kaikesta, ei siis ihme että selkäytimessäni on kokemus riittämättömyydestä ja totaalisesta arvottomuudesta.

Ainoa keino kohdallani vapautua tuosta, on hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiinnittyminen rakkauteen. Siis siihen ehtymättömään lähteeseen, joka saa alkunsa sisältäni. Kun ymmärrän sen ettei kukaan tai mikään itseni ulkopuolelta voi milloinkaan täyttää sitä tyhjyyttä, jonka pelon kautta eläminen mukanaan tuo, onnistun kuin vaiston varassa kääntämään katseen sisimpääni. Siihen sisälläni yhä olevaan pieneen poikaan, joka kaipaa rakkautta. Kun sitten nyt aikuisena tuolle pienelle pojalle sisimmässäni tuota rakkautta ja turvaa suon, pelko, syyllisyys, riittämättömyys ja arvottomuuden kokemus haihtuvat hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Tässä kohdallani toteutuu samalla se, kun puhutaan siitä että rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Kun kykenen tuota rakkautta tuolle sisäiselle lapselleni antamaan, voin tuota samaa eheyttävää ja kaiken korjaavaa rakkautta heijastamaan myös ympärilleni.

Siis mitä enemmän rakastan itseä, sitä enemmän kykenen ehdoitta rakastamaan myös muita.


Päihderiippuvuuus. Häpeäsairaus.

Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.
Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.

Alkoholismi. Päihde- tai lääkeriippuvuus. Huumeongelma. Siinä sairaus joka yhä tänäänkin mielestäni kantaa vääränlaista häpeätaakkaa harteillaan. Kyse on sairaudesta, ei ihmisen selkärangattomuudesta. Yhä vieläkin asiaan kuitenkin suhtaudutaan siten, kuin olisi ihmisen itsensä päätettävissä se käyttääkö vai onko käyttämättä. Tietysti asian halutessaan voi tällätavoin käsittää tai pikemminkin sivuuttaa. Onhan kovin helppo tuomita ihminen, jottei tarvitse sen enempää käyttää kallisarvoista aikaansa ottaakseen selvää miksi ihminen tekee ja toimii siten että satuttaa itseään ja jokaista joka hänen lähellään elää.

Onhan huomattavasti helpompi jättää ihmisen itsensä taakaksi asia, joka lähelle tullessa herättää täysin käsittämättömän voimattomuuden kokemuksen. Kun ei vain yksinkertaisesti voi asialle yhtikäs mitään. Siis sillä tosiasialle, että täysin järkevästä, tasapainoisesta, työssäkäyvästä ihmisestä tulee yhtäkkiä täysi sekopää jolle tärkein asia näyttää olevan tuo aine.

Yksi suurin haaste, mutta samalla vähiten ymmärretty on tämän sairauden lähellä elävät ihmiset sekä heidän hätänsä. Häpeä on nimittäin käyttäjällä, mutta varsinkin heidän läheisillään suunnaton. Niinkauan kuin tästä asiasta vaietaan tai kun sitä lakaistaan maton alle, itse ongelma ja siitä johtuva pahaolo vain kasvaa.

Tuossa juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse raitistuttuani päätin, etten suostu elämään elämää, jossa tuota sairautta tai siihen liittyvää häpeää joutuisin väärällä tavalla taakkana kantamaan. Sen vuoksi jo aika raittiuteni alkuvaiheessa aloin rikkoa tabua siitä ettei tästä asiasta vain puhuta ääneen. Minä puhun. Olkoonkin, ettei osa ihmisistä sitä ymmärrä saati hyväksy.

Nämä sairaudet ovat osa elämääni. Osa minuuttani ja sen vuoksi jos häpeisin sairautta, häpeäisin itseäni. Mutta enää en halua tahtomattani kokea vääränlaista häpeää saati syyllisyyttä siitä millainen ihmisenä olen. Olen aidosti ylpeä siitä että minulla on takana juuri sellainen menneisyys kuin mitä on. Ilman sitä en olisi tätä mitä nyt olen.

Toivoisinkin että ihmiset entistä enemmän uskaltautuisivat kohtaamaan tuota häpeää, suostumatta enää elämään sen varjossa. Sillä mitä rohkeammin ihmiset tästä asiasta puhuisivat, sitä vähemmän mitä erilaisimpia väärinkäsityksiä kyseisiin sairauksiin liittyisi. Vaikka jokaista päihderiippuvuudesta kärsivää ihmistä tai heidän läheistään ei voisikaan auttaa, niin silti jokainen joka apua saa, osaltaan edesauttaa sen ettei tämä sukupolvelta seuraaville siirtyvä häpeäsairaus enää jatkuisi.

Itse uskon vahvasti siihen että vielä joku päivä meillä osataan suhtautua tähän sairauteen sen vaatimalla vakavuudella ja yksi tuon näkyvin osa olisikin juuri enenemässä määrin tämän sairauden vaikutuspiirissä elävien läheisten huomiointi. Sillä itse työssäni olen nähnyt sen että kun jo pelkästään läheisiä hoidetaan, saa se jo parhaimmillaan aikaan sen tarvittavan muutoksen, minkä seurauksena myös ongelmainen itse alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta elämässään.

Silti tiedän myös sen että tämän sairauden ympärille nivoutuu kaikkiaan sellainen problematiikka ettei sitä aivan heti saada selvitetyksi siten että jokaisella tästä sairaudesta kärsivällä, saati heidän läheisillään olisi automaationa avun piiriin päästessään mahdollisuus suoraan parempaan elämään. Yksi osa kun tätä sairautta todella vahvasti on myös läheisriippuvuus. Siis se lähellä elävän sairastama tila, jossa suuri sydäminen auttaja yrittää kuin viimeisillä voimillaan pelastaa pulaan joutunutta päihteidenkäyttäjää, itsekään edes näkemättä sitä, että vain itse omalla käytöksellään tulee mahdollistaneeksi tappavan oravanpyörän jatkumisen. Juuri siksi ja sen vuoksi olisikin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että ei pelkästään ongelmainen itse, vaan myös hänen lähellään elävä tulisi saattaa hoidon piiriin. Tällätavoin kokonaisvaltaisesti ongelmiin puututtaessa on oikeastaan ainoa keino saavuttaa se paras lopputulos kaikessa.

Uskokaa pois kun sanon et tiedän mistä kirjoitan. Olen kuitenkin elänyt yli neljä vuosikymmentä näiden sairauksien vaikutuspiirissä, joista kuluneen kohta 12 vuotta tarkastellut näitä sairauksia ja niiden vaikutuksia sekä ongelmaisiin että heidän läheisiinsä itse raittiina eläen. Sen vuoksi koen että minulla on aikas vahva mututuntuma asioista ja niiden oikeasta tilasta.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 2: Häpeäsairaus  1

Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.
Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.

Senverran runsaan kiinnostuksen tuo aikaisempi kirjoitukseni asiaan herätti, että oli ihan pakko palata jatkamaan tästä aiheesta vielä kerran.

Moni kirjoitukseni kommentoija sivuutti hienosti ne kaksi tärkeintä pointtia, jotka kirjoitukseni oli tarkoitus nostaa esille. Päihderiippuvuuden ja kiusaamisen. Osa ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, ettei tarkoitus ollut puolustella sinällään tuomittavaa tekoa, vaan herättää lähinnä keskustelua siitä, millätavoin meillä suhtaudutaan, lähes jokaista koskettavaan ongelmaan eli päihderiippuvuuteen. Jos jotakin tällä jo neljä vuosikymmentä erilaisia riippuvuuksia sisältäneillä matkallani olen saanut todeta, niin sen, että meillä Suomessa on yhä vallalla suunnaton häpeä suhteessa päihderiippuvuuteen. Ihan liian moni tietämättömyyttään ajattelee sen olevan pelkästään yksilön oma valinta. Siis jos ihminen käyttää ongelmallisesti päihteitä, niin kärsiköön seuraukset omissa nahoissaan, jos kerran on niin selkärangaton ettei niin vähäpätöiseen asiaan kykene kuin korkin kiinni jättämiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuutena on oikeasti kysymys?

Kysymys tietämättömyyden lisäksi taitaa olla siitä, että meillä Suomessa on kasvanut ja kasvaa yhä sukupolvi joka toisaalta ihannoi päihteitä, mutta samalla kantaa sisällään suunnatonta häpeää asian tiimoilta.

Tuon häpeän ohjaamana todella moni ajautuu käyttämään päihteitä, helpottaakseen edes hetkeksi pahaa oloaan.

Mistä tiedän tämän? Omasta kokemuksesta. Niiden satojen, ehkä kenties tuhansien, saman kokeneiden ihmisten kautta, joita tässä matkallani olen saanut kohdata. Mutta tuosta häpeästä itselläni on tähän heittää varsin osuva kuvaus, omakohtaisella tasolla koettuna.

Olin vähän toisella kymmenellä, kun isäni, kuinka ollakaan alkoholisti, käytti päihteitä varsin meille tyypilliseen tapaan viikonloppuisin. Muistan yhä sen suunnattoman myötähäpeän, jota koin, ollessamme sukulaisten kanssa mökkeilemässä, isäni persoonan muuttuessa ihan toiseksi promillien noustessa sopivaksi. Eikä siinä, kaikki pitivät isääni hauskana seuramiehenä. Huumoriveikkona, joka sopivassa laitamyötäisessä osasi olla hetkittäin jopa hauska. Mutta tuossa yhtälössä muidenmuassa rakentui sisälleni eräs monista itselle haitallisista yhtälöistä. Häpeä liittyen päihderiippuvuuteen.

Kun sitten päihdeperheessä vallitsee kirjoittamaton kolmen kohdan laki: Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Kasvoin käsitykseen, ettei omista tunteista ole sopiva puhua kenellekään ja miksi olisin puhunut, enhän toisaalta tuolloin ymmärtänyt yhtään tunteitani, saati että olisin luottanut kehenkään puhuakseni niistä. Surullista tässä kaikessa oli se, että tuo isäni päihteenkäyttö oli vain pisara häpeän valtameressä, joka sisälläni velloi ja myrskysi. Kun sitten kasvoin nuoreksi aikuiseksi, tuo häpeä kohtaamattomana muovautui sisälläni huonommuuden kokemukseksi. Siis kokemukseksi siitä että olin huono ihmisenä. Tuon huonommuuden ajamana, yhä puhumatta, tuntematta ja luottamatta operoin elämän erilaisissa haasteissa ja kuinka ollakaan päihteet ja muut riippuvuudet toimivat oivana keinona luovia elämän karikoissa.

Tässä kaikessa unohtuu vain yksi tärkeä asia. Ihminen ei voi loputtomiin paeta omaa itseä, omia tunteita. Niin isälleni, minulle, kuin jokaiselle joka tuota yrittää, pää tulee vetävän käteen jossain kohtaa. Se missä kohden tuo tapahtuu, on riippuvainen monesta asiasta. Yksi tärkein asia on lähellä elävät ihmiset. Omalla kohdallani ympärilläni hääri joukko ihmisiä, jotka ymmärtämättömyyttään antoi vain lisää vauhtia tuohon karuselliin. Pelastaen minut loputtoman monta kertaa mitä erilaisimmista pinteestä. Miksi? Tyhmiäkö? Ei suinkaan, vaan saman häpeän alla eläviä ihmispoloja, jotka tekevät täysin päättömiä ratkaisuja, ymmärtämättä yhtään miksi näin toimivat. Sama häpeä heijastuu läpi yhteiskuntamme, riippumatta siitä onko ihmisellä päihderiippuvuus eli ei. Joilla on, häpeävät tilaansa. Jotka elävät ongelmaisen lähellä, häpeävät tuon ongelmaisen tilaa jne. Yksi oiva esimerkki mielestäni tuli esille tässä Sillanpään käryssä. Se kuinka helppoa omaa häpeää on siirtää toiselle, tehden hänestä naurunalainen. Samalla puolustellen tuota tekoaan mitä ihmeellisimpänä keinona muka havahduttaa pahantekijä kohtaamaan seurauksensa. Pöh, sanon minä. Jos tuo nimittäin olisi toimiva keino, ei meillä olisi päihdeongelmaa ollenkaan. Häpäisisimme vain julkisesti jokaisen joka ratista käryää.

Tästä päästään siihen karuun toteamukseen, että osa tuosta suunnattomasta häpeätaakasta purkautui kovin surullisella tavalla Sillanpää tapauksessa, olihan siinä oiva tilaisuus purkaa omaa huonommuuden kokemusta, siirtäen sitä tuon ihmisen huonommuudeksi. Ihan sama yhtälö toteutuu mäkilegenda Matti Nykäsen kohdalla. Ihmiset nauttivat Matin sekoiluista ja niiden lukemisesta, koska voihan siinä peilata hetken ihmistä, jolla menee huonommin kuin minulla itsellä. Surullista tässä yhtälössä se, että tuo sama joukko joka ylläpitää Matin päihteiden käyttöä, tulee huomaamattaan vain edesauttaneeksi kyseisen ihmisen alamäkeä. Päästämättä koskaan Mattia irti tuosta omasta karusellistään. Eihän Matti voi lopettaa juomista tai siihen liittyvää sekoilua, mistä me sitten kirjoittaisimme tai mihin me sitten siirtäisimme omaa häpeää. Tämä ohessa oleva Seiskan juttu on paras esimerkki siitä, kuinka asialla mässäillään ja toisaalta siitä kuinka taitava ihminen on omissa puheissaan kieltämään, vähättelemään ja valehtelemaan tilaansa. Jopa niin taitava, että ennenpitkää alkaa itsekin uskoa omiin puheisiinsa.

Ainoa mitä näillä muutamilla kirjoituksilla toivoisin herättäväni ihmisiä miettimään, on se, kuinka loputtoman suuri ongelma yhteiskunnassamme tuo häpeäsairaus lopulta onkaan. Tässä maassa tuskin on yhtäkään ihmistä, jota nämä riippuvuussairaudet eivät ainakin välillisesti koskettaisi. Sillä fakta on se, ettei kaikista häiriöityneissä perheissä kasvaneista lapsista tarvitse tulla päihderiippuvaisia, paetakseen omaa pahaa oloaan. Onhan meillä yhteiskunnassa huomattavasti suurempi joukko pakenijoita, joita vieläpä tsempataan pakenemisessaan, nimittäin työnarkomaani. Ihmiset, joille työ on elämää suurempi asia ja miksei olisi. Tekemällä riittävän paljon töitä, ei tarvitse kohdata omaa häpeää, saati huonommuuttaan. Tekemällä työtä, saa statusta ja glooriaa ja mikä parasta, aina jos jossain kohtaa nuo ikävät tunteet, kuten häpeä, nostavat päätänsä, meillä on todella suuri joukko ihmisiä joihin tuon oman huonommuuden tunteen voi kanavoida, vähempiosaiset.

Loppuun peräänkuulutan pari asiaa. Edellisessä kirjoituksessani ei ollut tarkoitus diagnosoida kenenkään päihderiippuvuutta. Sen enempää kuin vähätellä sen seurauksia. Tarkoitus oli herättää keskustelua sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus sekä siitä, kuinka hienosti omaa pahaa oloa voikaan kanavoida esimerkiksi julkisuudenhenkilöön joka mokaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus taas on yksiselitteisesti tämä. Päihderiippuvuus ei ole ihmisen selkärangattomuutta. Saati vastuuttomuutta. Kyse pohjimmiltaan on sairaudesta joka aktiivisena ollessaan muuttaa ihmisen persoonan ja ajatustavan totaalisesti. Aiheuttaen esimerkiksi sen, että mitä pidemmällä sairaus on, sitä kiivaammin siitä kärsivä ihminen tuota tilaansa kieltää, vähättelee, valehtelee ja pyrkii peittämään. Häpeän vallassa repien ympärillä elävät ihmiset kuolettavan karuselliinsä. Karuselliin, jossa lopulta kaikki tietää sen aiheuttaman pahanolon, mutta jossa kohta kukaan ei ymmärrä itsekään miksi toimii kuten järjetön, ihan samalla tavoin kieltäen, vähätellen, valehdellen ja pyrkien peittämään koko ongelman. Surullista tässä kaikessa se, että mitä useamman sukupolven yli tämä sairaus pyyhältää, sitä suurempi on häpeä ja huonommuus jonka seuraava sukupolvi saa perintönä kantaakseen. Perintö, josta kovin harva perillinen olisi halukas tappelemaan, sitä itselle saadakseen.

Minä astuin ulos kaapista oman riippuvuusproblematiikkani kanssa suunnilleen 5 vuotta sitten. Todeten hyvin pian, että tuolla teolla sain mahdollisuuden sanoittaa asioita, joita todella moni tänäänkin sisällään miettii ja pohtii, mutta joista, taas kerran, kiitos suunnattoman häpeän, ei uskaltaudu ääneen puhumaan. Sen vuoksi toivoisinkin, että osaltaan tämän kirjoituksen avulla, ihmiset uskaltautuisivat puhumaan ja kirjoittamaan kokemuksista liittyen päihderiippuvuuteen. Uskon nimittäin vahvasti niin, että mitä laajemmalla rintamalla tästä asiasta alettaisiin avoimesti keskustella, sitä vähemmän tarvitsisimme Matti Nykäsen tai Jari Sillanpään kaltaisia julkisuudenhenkilöitä tai heidän edesottamuksiaan pilkattavaksemme. Sillä lopulta tärkein asia meille jokaiselle on muistaa se, että meistä jokainen on lopulta ihminen. Arvokas, ainutlaatuinen, omana itsenään. Olkaamme siis kiusaamisen ja parjaamisen sijaa ihmisiä ihmisille.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkultturi  52

Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.
Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.

Alkuun totean, et kokolailla harvoin enää nykyään saan itseäni hermostumaan mistään, mutta nyt täytyy todeta se että kulunut vuorokausi ja se rummutus minkä Jari Sillanpään ratista käryäminen aiheutti, on saanut itseni ihmettelemään sitä mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Omasta kokemuksesta totean että tämä kaikki on juuri samankaltaista kiusaamista mitä itse aikanaan lapsuudessani koulussa ollessa koin. Suurimman ihmetyksen tässä kuitenkin aiheuttaa se että täysin tietämättömien lasten sijaan, kyse on meistä aikuisista ihmisistä. Siis ihmisistä jotka yritämme parhaamme opettaa lapsillemme ettei ole oikein kiusata ketään. No mitä itse samalla teemme? Lyömme heti toista, jos kyse on ihmisestä joka tahtomattaan on paljon julkisuudessa esillä.

Kuinka ymmärtämättömiä me lopulta olemme? Kyse on päihderiippuvuudesta. Sairaudesta, jonka alla eläessään, ihminen ei todellakaan ymmärrä niitä valintoja joita tekee. Mutta samalla totean myös tuohon sen, ettei se silti tee ihmisestä vastuusta vapaata. Jokaisella valinnallamme on seuraus ja siihen liittyvä vastuu. Sen vuoksi toteankin, et luojan kiitos lööpeissä ei hehkutettu sitä kuinka Jari ajoi kamapäissään hengiltä jonkun täysin viattoman koululaisen.

Pitäisikö meistä jokaisen nyt mennä itseensä. Pysähtyä hetkeksi miettimään sitä millaisella asialla laskemme leikkiä. Kyse kuitenkin on tappavasta sairaudesta, joka hoitamattomana vääjäämättä aiheuttaa sairaudesta kärsivän ihmisen ennenaikaisen kuoleman. Puhumattakaan siitä, että tuossa samalla sairauden riehuessa aktiivisena, voi tahtomattaan aiheuttaa myös jonkun täysin viattoman ihmisen kuoleman.

Kun lähdetään leikkimään tällaisella asialla, mitä se kertoo minusta? Ehkä sen, että tässä on varsin mehukas mahdollisuus puolihuolimattomasti purkaa omaa pahaaoloaan jonkun toisen kustannuksella. Eikä siinä, olemme ihmisiä. Eikös sitä sanota, et vahingonilo on paras ilo. Mutta jos tuon ilottelun keskellä hetkeksi pysähtyy miettimään sitä mistä tässä ilottelussa oikeasti on kysymys, minulla itselläni ainakin nousee pelkästään jo myötähäpeä siitä, kuinka lapsellisia me aikuiset ihmiset olemme. Lyömme lyötyä, heti kun siihen näin oiva tilaisuus tarjotaan.

Omalla kohdallani kun olen saanut olla lyötynä, pieksettynä, parjattuna ja joka suunnalta kiusattuna, totean et tuo jos mikä aiheuttaa ihmisessä tarpeen paeta johonkin. Mitä erilaisimmat päihteet tarjosivat minullekin aikanaan pahimmillaan tai parhaimmillaan totaalisen unohduksen kaikesta. Harmi vaan kun tuon totaalisen unohduksen vallassa eläessä, ei toimi kovinkaan vastuullisesti. Itse aikanaan ajelin myös pilleripäissäni autolla. Nyt miettien kiitollisena sitä, etten vahingoittanut tuolloin ketään. Ei se silti tee tuosta teosta yhtään vähemmän tuomittavaa. Mutta ehkä se mitä tällä kirjoituksella haen tulee tässä. Jos jokainen meistä edes hetkeksi pysähtyisi miettimään sitä, mitä tällainen kiusaamisenkulttuuri meille ihmisille oikeasti, tässä puhumattomuudenkulttuurin valtaamassa maassa antaa? Lisää syytä voida huonosti? Lisää "syytä" käyttää jotakin päihdettä edes hetkeksi unohtaakseen sen, kuinka paha olla itsellä on?

Päihderiippuvuus on sairaus, siinä missä syöpäkin. Sen vuoksi ihmettelen meitä ihmisiä. Jos eilisessä ja tämänpäivän lööpeissä olisi kirjoitettu että Jari Sillanpäällä on parantumaton syöpä, millaisia ratkiriemukkaita meemejä tuosta olisikaan revitty.

Loppuun pyydän oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tämän viime perjantaina Vain elämää ohjelmassa Jarin esittämän kappaleen. Voi olla, että huomaat saman kuin minä tätä katsoessani. Tuossa esiintyy mies, joka on todella surullinen sisällään.


Häpeää, syyllisyyttä, surua ja kiitollisuutta.

Olen äärimmäisen häpeilläni, kokien syyllisyyttä siitä etten yhä edelleenkään ole oppinut elämään satuttamatta itseäni sekä lähelläni olevia ihmisiä. Lisäksi koen surua siitä, että täytän kohta 40 ja taas joudun toteamaan sen että kiitos toisten ihmisten en menetäkään kaikkea. Jos yhden toiveen elämässäni saisin esittää, olisi se se, että minulle itselleni riittäisi asioissa ihan tavallinen, eikä kaiken tulisi olla jollain tasolla mullistavaa.

Elämäni nimittäin on ollut pelkkää suunnatonta vuoristorata ajelua. Vaikka jysäytin täydellä voimalla vaununi seinään ja vuosia sitten, silti melkein jokaisella elämäni osa alueella huomaan etsiväni jotakin suunnattoman suurta.

Luojalle kiitos, saan vielä yhden mahdollisuuden oppia, ilman että maailmani murenee kokonaan. Sain nimittäin vasta tietää että se tarvitsemani laina järjestyikin. Tapa millä se lopulta järjestyi oli vain sellainen, että sen myötä sain mahdollisuuden tutkailla sitä mitä oikeasti olen tehnyt väärin. Kaiken muun ollessa selittelyä. Eipä silti, tarvitsin kunnon ravistelua herätäkseni unesta jota päivittäin elän.

Toisaalta olen juuri nyt suunnattoman surullinen kaikesta tapahtuneesta, mutta kunhan hoidan talouteni tässä tasapainoon, samalla laittaen pisteen yli vuoden jatkuneelle henkiselle helvetille, uskon että kiitollisuus kokonaistilanteesta nousee kyllä.

Surullinen olen myös siitä, että kaikki se hyvä mitä olen yrittänyt, tuli romutetuksi siinä, kun tajusin, että niin paljon kuin sisimmässäni hyvää haluankin tehdä, lopputulos lähentelee tässä kohtaa totaalista katastrofia. No kukaan ei ole kuollut, se tärkeintä ja lisäksi kun tiedän hoitavani asiat nyt kuntoon, viha laantuu aikanaan, muuttuen luottamukseksi. Olenhan sen jo loputtoman monen ihmisen kohdalla saanut todeksi elää.

Kirjoitin aikaisemmin haaveilevani tavallisesta elämästä. Ehkäpä nyt olisi jo vihdoin aika haaveilun sijasta alkaa elää sitä.

Siispä pidemmittä puheitta: Kiitos ja anteeksi.