Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on terapia.

Tähän olen tullut  1

Matka jatkukoon.
Matka jatkukoon.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.


Sananen mielenrauhasta.  1

Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.
Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.  1

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


Yrittäjyys ja sen ongelmakohdat.  1

Tiedostan tässä hetkessä olevani oikeasti kutsumusammatissani, saadessani käyttää hyödyksi kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta mitä matkani varrella reppuuni olen onnistunut niin hyvässä kuin pahassakin kerryttämään. Vahvin osaamiseni painottuu varmasti erilaisten riippuvuuksien keskellä painiskelevien ihmisten auttamiseen, mutta toisaalta koen myös niin, ettei tämä sinällään ole mitään muuta poissulkeva asia, vaan päinvastoin rikkaus.

Mutta se markkinointi. Se ei todellakaan ole minun vahvinta osaamistani ja ehkä juuri siksi tämä minulle niin tärkeä elämäntyöni on enemmän tahi vähemmän jatkuvaa taistelua siitä, mistä suunnasta omalta osaltani tähän hetkeen seitsenhenkiselle perheelleni onnistuisin leivän pöytään raapimaan.

Kuluneen parin vuoden yrittäjyyteni aikana olen kohta puolisen vuotta yhtäjaksoisesti saanut työskennellä ihmisten parissa, jossa viimeinen pari kuukautta käyden keskustelemassa erään ihmisen kotona, pyrkien osaltani auttamaan häntä matkalle raittiuteen. Tämä juuri tuntuu omimmalta tekemiseltäni, mutta toisaalta kun olen useiden vuosien aikana käynyt luennoimassa erilaisille kuulijaryhmille asioista, myös tämä olisi varsin mielenkiintoista. Aivan samoin kuin erilaisten ryhmienkin ohjaaminen.

Jos voisin jotakin toivoa, olisi se että saisin mahdollisuuden säännöllisesti työskellä ihmisten kanssa, välillä käyden erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Toisaalta mitä tässä kuluneen puolenvuoden aikana olen erilaisissa palavereissa istuskellut, myös eräänlainen konsultointi, lähinnä liittyen juurikin tähän riippuvuusproblematiikkaan olisi sellainen asia mitä voisin kuvitella toteuttavani.

Mutta toisaalta tiedostan yhden suurimmista haasteistani tässä kaikessa olevan sen, että sen mitä markkinointia kyseisten palveluiden saralla olen toteuttanut, on segmentointi kohdistunut lähinnä kuntasektorille ja sen myötä mahdolliset asiakassuhteet ovat jääneet varsin vähäisiksi. Tuolla sektorilla kun joka asiassa etsitään säästöjä, niin ostopalveluna tapahtuvaa terapiaa tai millä tahansa tätä palveluani nyt haluaa kutsuttavan on kokolailla vaikea, miltein mahdoton saada myydyksi mihinkään. Joka puolella törmää vain lohdullisiin kommentteihin, että teet varmasti hyvää työtä, mutta valitettavasti joudumme ohjaamaan asiakkaitamme oman kuntamme sisällä toteutettavissa olevien palveluiden piiriin. Eikä siinä, ymmärrän tämän kyllä, mutta toisaalta mitään muuta en toivoisi tässä kohtaa niin kovasti kuin sitä, että joku ymmärtäisi sen, että juuri nyt luomalla säästöjä väärässä kohtaa, nuo säästöt luovat tulevaisuudessa vain lisää menoja.

Mistä tämän päättelen? Siitä että mitä tuolla joissain yhteyksissä näitä kunnan sisällä olevia ammattilaisia jututtanut, heillä ei juurikaan ole olemassa tietoisuutta näistä sinällään haastavista riippuvuussairauksista. En minä silti itsestäni liikoja luule, mutta toisaalta sen mitä ihmisten kanssa työskentelyssä olen havainnoinut, juuri tuo kokemuspohjainen tietotaito on se, mitä nämä ongelmien keskellä elävät ihmiset hädässään ensimmäisenä kaipaavat. Tähän kun lisätään kaikki se tieto mitä erilaisista kirjoista olen opiskellut, ei liene ihme että minun on kokolailla helppo muodostaa luottamuksellinen suhde ihmisen kuin ihmisen kanssa jo jonkin aikaa jutusteltuani. Lisäksi kun koen matkallani oppineeni sen, että kohdatessani uusia ihmisiä, kykenen heidät aidon vilpittömästi kohtaamaan.

Tänään mietin oikeasti sitä, kuinka paljosta kiitollinen elämässäni saan olla. Eikä sitä kiitollisuutta saisi vähentää se, ettei minulla taas kerran ole varmaa tietoa tuloistani. Silti jokainen ymmärtänee sen, että ihminen tarvitsee toimeentulon, voidakseen tässä yhteiskunnassa täysipainoisesti olla mukana. Eikä siinä, voisinhan laittaa pillit pussiin ja aloittaa kaiken taas kerran alusta, mutta toisaalta koen omiksi tarpeikseni asti rasittaneeni tätä yhteiskuntaa ja sen eri tukiportaaleja, joten juuri nyt, tietäessäni mitä oikeasyti isona haluan tehdä, toivoisin siihen saavani ennenpitkää mahdollisuuden.

Jos siis voisit jollain tavalla minua tässä asiassa jeesailla, on se sitten markkinointi tai muu vastaava yhteistyö niin otathan rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com)

Epätoivoani tässä hetkessä parhaiten kuvannee se, että ylipäänsä häpeältäni uskaltaudun tästä kaikesta tänne kirjoittamaan ja ylipäänsä apua tässä pyytämään. Minulle jos kenelle, vääränlainen ylpeys toimii panssarin omaisena muurina toisilta ihmisiltä avun pyytämiseen. Osaan kyllä auliisti sitä olla tarjoamassa, pahimmillaan pyytämättä, mutta itselle avun pyytäminen onkin sitten ihan oma lukunsa.