Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tunteminen.

Kun kontrollin menettäminen pelottaa.  1

Jos jostain olen elämälle kiitollinen, niin siitä että se on runtannut minut läpi sellaisten ryteiköiden, että siinä on suurimmat pelot karisseet.
Jos jostain olen elämälle kiitollinen, niin siitä että se on runtannut minut läpi sellaisten ryteiköiden, että siinä on suurimmat pelot karisseet.

‪Sosiaalisten tilanteiden pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, kuoleman pelko, menettämisen pelko, onnistumisen pelko, yksinäisyyden pelko.

Siinä muutamia pelkoja, joita elämässä olen saanut kohdata.

Jos minulta olisi kysytty, en yhtäkään noista olisi kohdannut. Sensijaan olisin keksinyt loputtoman määrän erilaisia keinoja välttyä tuolta kohtaamiselta.

Elämä vain tiesi paremmin sen, mikä itselleni olisi parhaaksi. Niin kivuliasta kuin tuo kohtaaminen kaikkiaan olikin. Mutta toisaalta, paljon enemmän koin kipua, yrittäessäni hillitä, hallita sekä epätoivon vimmaisesti kontrolloida noita pelkojani.

Käytin vuosikymmeniä sekä päihteitä että lääkkeitä, vaimentaakseni noita pelkoja edes hitusen. Ymmärtämättä, että mitä kovemmin noita yritin vaimentaa, sitä kiivaammin ne yrittivät pyrkiä esiin. Lopulta ei jääny muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ne, yksi kerrallaan.

Nyt miettien pelkäsin kaikessa sitä, että minua pidettäisiin jotenkin heikkona, jos myöntäisin ääneen pelkääväni jotakin. Tuo kaikki osoittautui lopulta mielikuvituksen luomaksi harhakuvaksi, sillä mitä enemmän uskaltauduin sanoittamaan noita pelkoja itsestä ulos, sitä aidommin kykenin ihmisiä kohtaamaan. Nimittäin vielä siitä hetkestä, kun toinen kertoo pelkäävänsä ja minä sanon, että höpsis, sinulla ole mitään pelättävää, on tosissaan pitkä matka sellaiseen aitoon kohtaamiseen, että toisen ihmisen pelot tulevat aidosti näkyviin.

Meillä vain on surullisen yleinen tapa väheksyä toistemme tunteita. Johtuen pitkälti siitä, ettemme ole itse itsessämme noita samaisia tunteita kohdanneet. Miten voisin ymmärtää toista, ellen itse ymmärrä ensin itseä omien tunteideni kanssa.

Pelko tunteena on todellinen. Olkoot, että suurimmaksi osaksi pelkäämme asioita, joita välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan. Yleisesti tuo pelko liittyykin johonkin ihan muuhun tilanteeseen, joka sitten nykyhetken ärsykkeistä aktivoituu. Siksi esimerkiksi itselle oli äärettömän tärkeä tutustua menneisyyteeni, ymmärtääkseni sen, mistä mikäkin tunne on saanut alkunsa.

Kontrolli on yksi yleisin ominaisuus meissä ihmisissä. Pyrimme keinolla jos toisella hallitsemaan elämää. Mitä tiukempi muotti, sitä vähemmän pelottaa. Harmi vain, kun jossain kohtaa tuo muotti aiheuttaa itsessään sen, että elämästä loppuu happi. Mitä enemmän kontrolloin, sitä pienempiä muutoksia siedän ja sitä pienemmät muutokset, aktivoivat itsessäni kohtuuttoman pelon.

Ihmisen mieli on siinä vekkuli, että se kuin automaattisesti pyrkii ratkomaan mitä erilaisimpia haasteita. Esimerkiksi pelko, joka liikaa hallitsee, saa ihmisen joko järkeilemään asioita, rakentamaan rutiineja, raivoamaan syyttömille tai säntäämään päätäpahkaa sokeana uskomaan johonkin. Kunhan vain ei tarvitsisi pelätä.

Hassua ja haastavaa kaikessa tohinassa se, että pelko saattaa vaimentua lähes näkymättömiin, mutta silti se hallitsee ihmistä ja hänen elämäänsä. Kun järkeistän asioita pelon ohjaamana, nuo järkeilyt käyvät lopulta järjettömiin mittasuhteisiin. Kun rakennan elämäni täyteen rutiineja, voin näennäisesti hyvin, mutta sisimmässäni on kaaos samantien, jos juuri se tietty pukukaappi tai tietty pöytä kahvilassa onkin varattu. Raivotessaan muille, ihninen antaa itsestään kuvan, kuin mikään ei pelottaisi, mutta sisimmässään kokee täysin käsittämättömiin mittasuhteisiin menevää kauhua. Entäs, eikö usko johonkin ole pelkästään hyvä asia? Sinällään kyllä, mutta juurikin pelko, kohtaamattomana aiheuttaa sen, että uskosta tulee ihmiselle lyömäase, millä muita huiskitaan heti, jos nämä vähänkään alkavat aiheuttaa aktivointia tuon sisällä pakkautuneena olevan pelon osalta. Sen vuoksi meillä eri uskonnoissa on niin vahvat lait. Usko puristetaan niin pieneen muottiin, että se tukehtuu ja menettää voimansa. Ihmisen jäädessä avuttomana mellastamaan uskonsa valtuuttamana muille.

Helpompaa, kuin mikään noista edellämainituista, olisi vain yksinkertaisesti myöntää että pelottaa ihan vimmatusti. Harmi vain, kun meillä on opittu tässäkin siihen, että vaikeneminen on kultaa. Jos en ääneen sano pelkääväni kuollakseni, kenties tuo pelko menee pois, enkä menetä kasvojani.

Loppuun voin rehellisesti myöntää, että yhä hetkittäin huomaan pelkääväni juuri samoja asioita, kuin aiemmin. Olkoon, ettei tuo pelko enää lamaannuta. Aiemmin tuon lamaannuttavan pelon alla oli tietyllä tavalla helpompi elää, kun ei yksinkertaisesti kyennyt toimimaan. Nyt kun ei enää niin paljoa pelota, haaste seuraa siitä, kun tulisi tuosta pelosta huolimatta kyetä tekemään oma osuuteni asioissa. Tarvitaan siis rohkeutta kohdata asioita sellaisena kuin ne on ja se jos mikä pelottaa. Onneksi enää ei niin paljon pelota pyytää apua. Yksin kun kovin harva meistä selviää. Onneksi tänään en ole yksin. Omaksi osuudekseni tässä hetkessä riittää pelkästään jo se, että olen valmis riisumaan sen vahvuuden naamion, jonka taakse olen kuin huomaamatta pyrkinyt tuota pelkoa piilottamaan.


Pohjatonta elämää. Elämän pelkoa.

Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.
Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..


Sukupolvien ketjun katkaisu.

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Tulevaisuus menneisyydestä.

Mielenrauha. Tämä hetki. Hyväksyminen.
Mielenrauha. Tämä hetki. Hyväksyminen.

Tämä hetki. Juuri nyt. Onnellisuus. Läsnäolo. Kiireettömyys. Pysähtyminen.

Siinä nippu sanoja, joita jokainen meistä elämässään enempi vähempi hetkittäin hapuilee. Jotkut meistä, minä mukaanlukien, joskus niinkin kiivaasti tavoitellen, että itse tuolla tavoittelulla tulee tahtomattaan hukanneksi ne.

Mutta kuten elämässä yleensä, niin tässäkin, kaikella tarkoituksensa.

Mennyt elämä vaikuttaa meissä jokaisessa, halusimmepa sitä tahi emme. Joissain enemmän, toisissa vähemmän, mutta silti vaikuttaen.

Itse aika intensiivisesti sisimpääni tutustuneena uskon, ettei ihminen voi välttyä kohtaamasta itsessään tiettyjä asioita, vaikka kuinka sitä keinolla jos toisellakin yrittäisi. Tärkeämpi mielestäni onkin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä esimerkiksi minä itse olen itsessäni läpi elämäni paennut. Helppo vastaus tähän olisi esimerkiksi se, että toteaisin vain ykskantaan, itseäni. Tottahan tuo sinällään on. Mutta toisaalta niin laaja käsite, ettei se kerro sen enempää itselleni, kuin kenellekään yhtään siitä, mitä lopulta pakenin. Tai hetkittäin yhä huomaan pakenevani.

Itseä, omia tunteitani. No, nyt päästään jo hieman lähemmäs totuutta siitä mikä tämän jo vuosikymmeniä jatkuneen pakomatkani tarkoitus oikein on. Tunteet. Tarkemmin määriteltynä omien tunteiden sietämättömyys. En vain yksinkertaisesti kestä omia tunteitani. Olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Niiden äärelle pysähtyminen on yhä hetkittäin lähes mahdottomuus. Huomaan sen lähinnä siinä, kun jossain kohtaa olosuhteet ovat riittävän suotuisat, voidakseni hetken vain olla paikallani. Silti kykenemättä paikoillani olemaan. Sillä vaikka fyysisesti pysähtyisin, henkisesti en ole hetkeäkään aloillani. Joku voi miettiä, et mitähän hittoa se Rasilan poika taas rustailee. Tähän voin todeta, et omia kokemuksia kuten yleensäkin. Kun esimerkiksi heitän jossain kohtaa pitkälleni, ollakseni hetken aloillani, hieman leväten, niin päässä sinkoilee ajatuksia huomisesta eiliseen ja viime uudesta vuodesta tulevaan jouluun. Kaikkea siltä väliltä.

Mutta tämä hetki. Kuinka suunnattoman vaikeata, mutta samalla niin sairaan yksinkertaista olisi kiinnittyä tähän hetkeen. Todeta etteihän elämässä lopulta ole muuta. Sillä kaikki muu on harhaa. Mielikuvituksemme tuottamaa harhaa jostakin sellaisesta, jota ei enää ole tai mitä toisaalta ei välttämättä koskaan tule olemaan.

No mikä sitten estää tähän hetkeen kiinnittymisen? Uskon aikas vahvasti siihen, että syy löytyy menneisyydestä. Sillä mitä enemmän siellä on erilaisia häiriötekijöitä, käsittelemättömiä asioita, tapahtumia tai tunteita, sitä enemmän ne määrittelevät sen, millä tavoin tämä hetki meille näyttäytyy.

Tähän voisin kirjoitella senkin seitsemän miljoonaa esimerkkiä aiheeseen liittyen, mutta tyydyn sensijaan yhteen.

Kun menneisyydessä on tapahtumia ja tunteita, jotka määrittelevät minuuttani ja tunteitani tässä hetkessä, toimin kuin vaiston varassa niiden ohjaamana, pahimmillaan ihmetellen kuin sivustakatsojana sitä kuinka kerta toisensa jälkeen elämässäni toistuu tietyt samat tapahtumat, aiheuttaen tiettyjä samoja tunteita itsessäni. Syy siihen tulee tässä. Niinkauan kuin yritän välttää kohtaamasta noita tapahtumia tai tunteita itsessäni, ne ohjaavat elämääni kaikessa siten, että aina yhä uudelleen ja uudelleen huomaan kysyväni itseltäni, enkö minä koskaan opi. Mutta opinhan minä, heti kun vain suostun kohtaamaan itsessäni nuo tunteet. Toinen vaihtoehto kun on yrittää niitä vältellä. Joskus se pahimmillaan onnistuu jopa vuosia, kunnes taas olen tiettyjen samojen asioiden äärellä jälleen kerran.


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Pohdintaa addiktioista.

Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.
Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.