Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tyhjyys.

Pysähtymistä rakkaudettomuuden äärelle.

Luuk. 11:9-11
Luuk. 11:9-11

Tuo ylläoleva raamatun lause aikoinaan toi minulle suunnattomasti, kokiessani äärettömiä pelkotiloja. Toistin mielessäni tuota lausetta, kykenemättä saavuttamaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Olin kaikelta järkeistämiseltäni sekä suunnattomalta väärältä ylpeydeltäni kykenemätön uskomaan yhtikäs mihinkään. Tänään kykenen. Melkoinen helvetti on tullut käytyä tuon asian kanssa, kunnes lopulta olin niin totaalisen loppu järkeistämiseni kanssa, etten enää kyennyt muuhun kuin luopumiseen kaikesta, mikä esti minua uskaltautumasta luottamaan.

MUTTA! Ei usko yksin tee autuaaksi. En nyt tähän hetkeen muista oliko tuo suoraan raamatusta, mutta ei sen väliä, sillä seuraavaksi ajattelin oksentaa hieman sisintäni ulos siinä toivossa että se hieman helpottaisi tätä käsittämättömiin mittasuhteisiin noussutta tuskaani edes hieman.

Rakkaudettomuus. Kuten edellisessä postauksessani jo aihetta hieman sivusin, niin nyt olen oikein kirjaimellisesti jäänyt märehtimään kyseistä tunnetta. Saaden ehkä jo hieman syvällisemmin kiinni siitä. Huomasin nimittäin tälle iltaa jakaessani omia kokemuksiani vertaisteni parissa, puhuvani siitä äärettömästä tyhjyyden tunteesta jonka ajamana olen onnistunut kerta toisensa jälkeen hukkaamaan itseni mitä erilaisimpien pakokeinojen alle. Ymmärtämättä loppupeleissä yhtään mitä oikeasti pakenen. Nyt ymmärrän.

Tuo tunne ja kokemus on kasvanut minuuteeni kiinni vuosikymmenten aikana ja tässä hetkessä yrittäessäni tuota tunnetta lähestyä, se vyöryy ylitseni sellaisella volyymillä, etten meinaa kestää sitä. Siinä samassa kun tuo tunne käy liian voimakkaaksi kohdata, aktivoituu minussa eräänlainen suojamekanismi, joka on varjellut minuuteni herkintä kohtaa ja varjelee yhä. Silti uskon olevani niin lähellä oman itseni totuutta kuin tähän hetkeen minun on mahdollista sukeltaa ja sen vuoksi kahta uhmakkaammin tuota karmaisevaa tunnetta kohti sukellan. Samalla kuitenkin järjen tasolla ymmärtäen että aivan kuten rakkaus tunteena, samoin rakkaudettomuuskin tulee lähelle, kun pysähdyn lakaten yrittämästä sitä saavuttaa.

Olen juossut lähes koko ikäni tavoitellen sisäistä rauhaa. Joskus jollain turvajärjestelyllä saavuttaen sen hetkeksi, kunnes taas kohta havahtunut huomaamaan, että taas menen kuin pakon ajamana johonkin, yrittäen peittää itseltäni tuota ammottavaa tyhjyyttä.

Mitä tämä rakkaudettomuus sitten on? MInulle se on tässä hetkessä kokemus omasta arvottomuudesta, joka on kasvanut kiinni minuuteeni vuosikymmenten saatossa, lukuisten tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Niin tuttu osa tuo tunne on minuudessani, että nautin sairaalla tavalla siitä että taas henkisellä tasolla käyn läpi yhtä äärettömimmistä helveteistäni. Tuntuu hyvälle, kun tuntuu niin saatanan pahalle.

No kuinka tuo tunne sitten käydään läpi? Uskon vahvasti siihen että kohtaamalla menneisyyden haamut, niin tapahtumien kuin tunteidenkin tasolla, jakaen ne joidenkin ihmisten kanssa keskustellen, näistä traumatisoivista tunteista voi kasvaa eroon. Niin tässäkin uskon.

Minulla vain kun esimerkiksi tämä jatkuva prosessointi ja asioista kirjoittaminen on yksi lukuisista pakokeinoista, tarkoittaa se vain sitä että tuosta prosessoinnista on luovuttava. Pysähdyttävä ja hiljennyttävä oman itsensä äärelle. Uskon nimittäin vahvasti myös siihen, ettei ole olemassa ihmistä, saati Jumalaa joka voi minulta poistaa tämän tyhjyyden, vaan minun on pelottomasti ensin se suostuttava itsessäni kohtaamaan. Vasta kohdattuani sen, löydettyäni omasta itsestäni tuo heikko kohta, ja hyväksyttyäni se, voin oppia vastaanottamaan rakkautta niin muilta ihmisiltä kuin Jumalaltakin.

Jos en kykene rakastamaan itseäni, kuinka kukaan muu siihen kykenisi.

Tässä kohtaa yksi kipeimmistä asioista elämässäni on ollut kohdata itsessään se huutava kaipuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Olen notkunut netissä ja somessa, yrittäen kuin epätoivon vimmalla tulla huomatuksi. Lopputuloksena vain totaalinen tyhjyyden kokemus. Olo on kuin olisin vetänyt aineita. Sillä erotuksella että aineiden tai päihteiden sijasta olen huomiohuorannut, myyden itseäni, saamatta lopulta yhtikäs mitään. Hetken helpotus on muuttunut äärettömäksi moraaliseksi krapulatilaksi, jossa itseinho on päällimäisenä tunteena. Tässä kohtaa minua kuitenkin lohduttaa tietoisuus tästä ja sen myötä löytyy myös armollisuus itseään kohtaan. Yritin epätoivon vimmalla kokea olevani olemassa, ymmärtämättä että olen olemassa jo. Siis sama tyhjyyden kokemus vain hieman jalostuneemmassa muodossa.

Tälle iltaa kaikki jytisi kohdilleen. Kaikki järjettömyys muotoutui järjelliselle tasolle ymmärtäessäni kaiken tekemisteni taustalla vaikuttaneen kyvyttömyyteni kokea rakkautta suhteessa itseeni ja sen myötä kyvyttömyyteni vastaanottaa sitä keneltäkään muultakaan.

Nyt varmasti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran päätän jättää tuon huomiohuoraamisen kokonaan ja vasta oikeastaan ensimmäistä kertaa uskon sen tapahtuvan. Mikä sitten aikaisempiin päätöksiini liittyen on muuttunut. Se että nyt tiedostan mikä minua on tuohon järjettömyyteen ollut pakottamassa. Samalla ymmärtäen myös sen, että vastaus tuohon suunnattomaan tyhjyyteeni ja käsittämättömään kaipaukseeni löytyy minusta itsestäni, syvältä sisimmästäni. Ei tuolta ulkomaailmasta, eikä muista ihmisistä. Itsestäni. Kosketuksesta pieneen sisäiseen poikaani. Siihen naskaliin joka koskaan ei ole saanut kokea olevansa rakastettu. Siis minulta itseltäni. Otan siis aikaa, rauhoittuen antamaan tuolle ainutlaatuisen arvokkaalle ihmiselleni aikaa ja huomiota. Ilman pakenemista. Tyhjyyden tunnetta täyttäen.

Rakastakaa itseänne. Tulette yllättymään siitä, kuinka yhtäkkiä toisetkin alkavat rakastaa teitä. Tai jos eivät alakkaan, tiedätte ettei vika ole teissä, vaan näissä toisissa ihmisissä ja siinä että he kokevat samaa tyhjyyttä sisällään. Ymmärtämättä yhtään mistä on kyse. Ollen kyvyttömiä rakastamaan itseään ja sen myötä myös sinua.


Yksinäisyys, rakkaudettomuutta.  3

Kuten luonto, myös ihmisen on kuoltava vanhalle, jotta jotain uutta pääsisi syntymään.
Kuten luonto, myös ihmisen on kuoltava vanhalle, jotta jotain uutta pääsisi syntymään.

Olen kuunnellut Jari Sarasvuon Stronhold -videoita, ja tälle aamua lukenut Ville Tolvasen blogipostauksen yritysten kulttuurista. Jos tarkastellaan tuota Kulttuuri sanaa hieman eri näkökulmasta. Kokeillaas korvata sana Kulttuuri, sanalla Rakkaus. Kun yrityksessä on toimimaton kulttuuri, voisiko se ollakin oikeammin yrityksessä vallitsevaa rakkaudettomuutta?

Olen viime päivät pysähtynyt oman itseni äärelle. Aidosti pysähtyen. Kokien suunnatonta rakkaudettomuuden tunnetta.

Ensin tämä tunne oli murtaa minut. Ehkäpä hyvällä tavalla mursikin. Huomasin nimittäin silmäni avautuvan sille tosiasialle, että olen yhä edelleen epätoivon vimmalla yrittänyt paeta omaa syvintä pelkoani, kohtaamista oman rakkaudettomuuteni kanssa.

Paljon olen viime vuosina itsestäni esiin työstänyt, luulotellen olevani jo monessa kohden melkoisen tasapainoinen ihminen. Silti satunnaisesti yhä heräten ihmettelemään sitä, miksi vaikka koen tasapainoa, sisälläni on olo että elämästäni puuttuu jotakin. Nyt se lopulta avautui minulle. Syvällä sisimmässäni asuva pieni poika on yhä vailla rakkautta ja tuo rakkaudettomuus ajaa minua tekemään mitä erilaisimpia asioita elämässäni, joita järjellä tarkasteltuna ei ole mitään jären hiventäkään, mutta nyt miettien samalla ymmärtäen sen, että kaikki nämä ratkaisut ovat ohjanneet minut tähän hetkeen, oman syvimmän kaipaukseni äärelle.

Mistä tämä suunnaton kaipuu sitten kumpuaa? Sen mitä tässä vuosien aikana tapahtuneella tutkimusmatkallani tätä asiaa olen pääsyt pintapuolisesti raapimaan, meillä ihmisillä on alkukantainen tarve kokea itsensä rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen. Kun sitten elämässä erinäiset tapahtumat kerta toisensa jälkeen ohjaavat meidät vain kokemaan tyydyttämättömiä tarpeita tämän asian kohdalla, kasvamme käsitykseen ettei meitä omana itsenä rakasteta, vaan meidän tulisi olla jotakin aivan muuta.

Nykyisessä maailman menossa tarkasteltuna, joka puolella näkyy tämä sama ilmiö. Ihmiset epätoivon vimmalla yrittävät olla jotakin. Saavuttaa jotakin. Säntäillen kuin päättömänä edestakas, ymmärtämättä yhtään, miksi ja mihin he ovat juoksemassa. Todellisuudessa kaiken tämän taustalla vaikuttaa jokaisessa meissä syntymässä sisäänrakennettu tarve olla rakastettu omana itsenään. Kun tämä tarve ei tule tyydytetyksi, ihminen alkaa pakonomaisesti itse yrittää tyydyttää tuota tarvetta. Mitä kovemmin hän yrittää, siinä onnistumatta, sitä isommaksi tuo tarve vain kasvaa.

Ihminen on järjellisesti fiksi otus. Hän kehittelee mitä ihmeellisimpiä asioita ratkaistakseen tämän huutavan ongelmansa, silti siinä koskaan onnistumatta. Joka puolella näkyy vain ihmisiä jotka kokoajan tekevät jotakin. Jos he hetkeksikin vain pysähtyvät, heidät valtaa samantien suunnaton ahdistus, pelko ja tunne kaiken tarkoituksettomuudesta. Oikeasti, ilman rakkauttahan elämä on tarkoituksetonta. Minä esimerkiksi olen käynyt läpi tapahtumia elämässäni, joita nyt miettiessäni ymmärrän kaiken vain ohjanneen minut tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on totaalinen pysähtyminen itsesä äärelle. Tai toinen vaihtoehto on olemassa, mutta mitä kovemmin yritän jollain tavoin piilottaa tämän syvimmän tarpeeni, sitä ahdistavammaksi oma oloni käy.

Olen tehnyt elämässäni loputtoman määrän käsittämättömiltä tuntuvia ratkaisuja, joita järjellä ajateltuna harva tuskin olisi tehnyt, mutta tässä hetkessä ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon järjettömyyteni, kyetäkseni tässä hetkessä kirjoittamaan siitä kaikesta.

Jos otetaan hieman erilainen tarkastelukulma tähän samaan asiaan, niin jokapuolella näkyy yrityksiä, joissa työskentelee lukematon määrä ihmisiä, yrittäen jatkuvasti kehittää meille jotakin, minkä avulla saisimme vaimennettua tämän sisäisen tyhjyytemme. No ongelma muodostuu siinä, että koska näillä ihmisillä itsellään on tuo sama tarve, kaikki kulminoituu lopulta siihen, että yrityksissä tehdäään loppuunpalamisen uhmalla töitä kellonympäri, tavoitellen kokoajan suurempia asioita, joilla voitaisiin peittää tuo jokaisen meidän sisällä oleva huutava kaipuu rakkauteen. Lopputuloksena syntyy vain yhä enemmän rakkaudettomuutta. Yksinäisyyttä. Syrjäytymistä. Masennusta. Itsemurhia.

Minä en edes yritä ratkaista tätä ongelmaa, muuta kuin omalta osaltani. Päätin lyödä konkreettisesti stopin kaikelle suorittamiselle elämässäni. Pysähtyen aidosti kohtaamaan tämän karmivan tunteen, jonka ajamana koko ikäni olen syöksyillyt päättömästi paikasta toiseen, luulotellen että tuolta toisaalta löytyy se, mitä niin kipeästi kokoajan kaipaan ja haluan. Ei se sieltä löydy. Ei, koska se on minussa itsessäni. Ei ole eikä tule olemaan ihmistä joka voisi täyttää tämän minun perustarpeeni. Ei ennen kuin itse olen valmis kohtaamaan tuon kauhistuttavan tyhjyyden tunteen itsessäni. Olen rakkaudeton.

Oikeastaan olen kiitollinen taas kerran elämälle, ettei se ole antanut minulle niitä siunauksia joita luulin tarvitsevani ollakseni onnellinen. Sillä tänään ymmärrän sen olleen vain harha siitä, että täyttäisin tuolla sen tyhjiön, jota millään korvaushoidoilla ei täytetä. Ihan sama ajanko 50k€ Bemarilla. Onko minulla 350 neliön omakotitalo. 100 neliön kesämökki. Jatkuvia etelänmatkoja. Perhe. Ystävät. Mitä tahansa. Niin kauan kuin en ole valmis pysähtymään itseni ja tuon perustarpeeni äärelle, noilla edellämainituilla asioilla ei ole sen suurempaa painoarvoa suhteessa sisäiseen kaipuuseeni.

Raamatussa sanotaan: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa ja kaikki tämä teille annetaan."

Juuri nyt ymmärrän tuon valtakunnan olevan minussa itsessäni. Sen löytyessä voin käsi sydämellä todeta kohdanneeni oman kipeimmän tyhjyyteni. Rakkaudettomuuteni. Sillä ilman tuota kohtaamista, minä vian haalin epätoivon vimmalla itselleni korvikkeita jotka saavutettuani, menettävät samantien merkityksensä, koska eivät koskaan kykene täyttämään sitä alkuperäistä kaipuutani. Kaipuuta olla rakastettu.

Niin kauan kuin ihmiset eivät tätä hyväkyen ymmärrä. Kestää vaikka minkälaisen Sarasvuon tai Tolvasen julistaa mitä tahansa kulttuurista työpaikoilla tai johtamisessa. Niin kauan kuin me ihmiset emme myönnä itsellemme kokevamme totaalista rakkaudettomuutta, ei mitkään strategiat tai hienot suunnitelmat tuo tähän mitään pysyvää ratkaisua. Juoksemme toisinsanoen karkuun sitä mitä epätoivoisesti samalla yritämme tavoittaa.

Kysymys kuuluukin: "Uskallammeko pysähtyä?"