USKO – TULIN HULLUKSI, TULLAKSENI JÄRKIINI

  • Kimmo Rasila
Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen on löytää elämässään usko hyvään, kun jatkuvasti jokapuolella toteaa maailman olevan täynnä pahaa. Lisäksi kun taustalla kyseisellä ihmisellä on vuosikymmenten ajan vallalla ollut täydellinen itsekkyys ja itsekeskeisyys, minkä ajamana on tullut tehdyksi yhden ihmiselämän verran pahaa itselle ja ympärillä eläville ihmisille.
Anteeksianto. Siinä ratkaisu. Kokolailla merkityksetön sana, sikäli jos sitä ajattelee pelkästään vain sanana. Toisaalta kun on elämässään tottunut pyytelemään pahimmillaan anteeksi omaa olemassaoloaan, ei itselleen anteeksi antaminen todellakaan ole helppoa. Puhumattakaan siitä kun kyse sinällään ei ole suoritteesta, saati asiasta minkä järjellä ratkaisee.

Järki. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi oma elämäni on ollut jatkuvaa taistelua asioissa. Lähinnä siitä syystä, kun jo kokolailla pienenä ihmisen alkuna tottui pettymään ihmisiin sekä heidän lupauksiinsa, kasvoi ajattelemaan siten että itse on itsekseen selvittävä elämästä. Omalla järkeilyllään. Päälimäisenä ajatuksena se, että aina kun toteaa olevansa ongelmissa, ensimmäisenä noussut ajatus kuuluu: ”Itse olen ongelmani aiheuttanut, itse on ongelmani kyettävä ratkaisemaan.”

Eipä siis ihme, että elämän oli tarjoiltava loputon määrä vastoinkäymisiä, jotta tuo kaikki vääränlainen ylpeys on lopulta murrettu. Hassua juuri nyt miettien on todeta se, että jo reilu vuosikymmen sitten totesin olevani totaalisen polvillani elämäni edessä, tai paremminkin sen raunioilla. Todeten konkreettisesti sen ettei oma järki enää riittänyt selittämään elämässä tuolloin tapahtuneita asioita. Luovutin. Antauduin. Lakaten taistelemasta kaikkia ja kaikkea vastaan. Opetellen kiduttavan hitaasti uskomaan kaiken kaoottisuuden keskellä siihen, että kaiken taustalla silti olisi jokin hyvä voima.

Elämä alkoikin rakentua tuolloin kokonaan uusiksi. Mutta mitä sitten tapahtuikaan.
Juuri nyt totean taas kerran olevani eräällä tavoin polvillani. Elämäni edessä. Joutuen taas kerran myöntämään tuon jo lapsuudessa löytyneen selvitytymiskeinon johdattaneen minut taas harhaan. Järkeily on nimittäin siinä viheliäinen asia, että se sokeuttaa ihmisen luulottelemaan niin että itse on kykenevä omalla järjellään ratkomaan mitä erilaisimmat elämisen ongelmat. Yksin.

Olen äärettömän kiitollinen siitä että aikanaan juoksin pakomatkani erilaisten riippuvuuksien kanssa niin totaalisen loppuun, ettei enää mitkään elämässä vallalla olevat ongelmat saa ajattelemaan siten että esimerkiksi päihteet, saati uhkapelaaminen olisivat ratkaisu. Rehellisyyden nimissä on todettava nimittäin niin, et viime vuosina tarjoillut elämisen ongelmat ovat olleet sitä luokkaa että mikäli olisi kyennyt noissa asioissa itselleen valehtelemaan esimerkiksi päihteiden helpottavan sisäistä tuskaa edes hitusen, olisi varmasti jo monta kertaa ollut enemmän kuin riittävästi ”syytä” vetää pää täyteen. Minun kohdallani kun tuo pään täyteen vetäminen ei onneksi ole vaihtoehto. Satun nimittäin tietämään sen auttamatta merkitsevän kohdallani kuolemaa, enkä minä sentään aivan heti niin epätoivoinen ole, vaikka kuinka epätoivoinen hetkittäin kokisin olevani.

12 vuotta sitten hautasin ensin isäni ja vuosi tuosta parhaan ystäväni. Molemmat menivät lopulta päihteisiin. Tuolloin päätin että olen valmis mihin tahansa, ettei itselleni kävisi samoin. Tuolla matkalla järkeistin itseni hulluuteen, etsiessäni elämääni uskoa, joka ei olisi sinällään sidoksissa mihinkään tiettyyn (lakihenkiseen) uskoon, saati kovin yleisesti näissä esiintyvään toisten ihmisten tuomitsemiseen. Tulin uskoon, tulematta uskovaiseksi. Oppien uskomaan siihen että kaiken kaoottisuuden taustalla vaikuttaa jokin hyvä. Asia jota minä en koskaan tule omalla järjelläni ymmärtämään. Järki vaikeni lopulta. Sydämen hyväksyessä asian. Koin sisäisen rauhan, ymmärtäen sen olevan sen tärkeimmän asian omassa maallisessa vaelluksessani. Niin kauan nimittäin kun minulla on tuo luottamus hyvään, ja sen suoma rauha sisälläni, kestää tunteideni myrsytä, eikä minun silti lähimainkaan niin suurella volyymilla tarvitse lähteä reaogimaan noihin mylläköihin.

Lopuksi toteankin taas kerran kohdanneeni eräänlaisen havahtumisen elämässäni. Olen taas kerran käyttänyt loppuun kaiken sen avun elämässäni mitä ihmisellä on ratkaista ongelmiaan järjellisesti ymmärtäen. Seuraavaksi vuorossa on nöyrtyminen hyväksymään se, ettei ihminen välttämättä koskaan omalla erinomaisuudellaan tule ratkaisemaan tiettyjä ongelmia vaikka kuinka yrittäisi. Kyse onkin suostumisesta ottamaan vastaan sellaista apua jota ei todellakaan järjellä ymmärretä. Apua jonka vain sydämellään hyväksyy todeksi.
Tulin siis taas kerran hulluksi, tullakseni järkiini. :)

Kirjoitettaessa soi Samuli Edelmann: Ei mitään hätää

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus