Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on vastuu.

Vääränlainen vastuu.

Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.
Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?


Vastuu omasta pahoinvoinnista.

Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?
Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.


Vastoinkäymiset - avain muutokseen.  2

Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.
Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.


Vastuun ottaminen omasta elämästä.

Elämän ei tarvitse olla selviytymistaistelu.
Elämän ei tarvitse olla selviytymistaistelu.

Niin kauan kuin elin ulkoistaen vastuun elämästäni jollekin toiselle, minun ei tarvinnut kohdata omien valintojeni seurauksia. Olinhan olosuhteiden uhri. Elämässäni kaltoin kohdeltu.

Tuolla ajatuksella olin saattaa itseni ennenaikaiseen hautaan. Ymmärtämättä että ihan aikuisten oikeasti voisin vaikuttaa siihen millätavoin elämä eteeni tänään avautuu.

Nyt miettien, tätä hetkeä eläessäni, en haluaisi mistään rahasummasta vaihtaa elämääni tuohon totaaliseen vastuunpakoiluun, niin kertakaikkisen raskasta se itselleni, läheisistä puhumattakaan se oli.

Mikä sitten oli se muutoksen aikaansaanut asia? Valehtelematta, en tiedä. Isän kuolema. Lasten huostaanoton uhka. Kyllästyminen vastuuttomuuteen. Tai kenties kaikki nämä yhdessä.

Silti nyt mietittynä yksi käänteentekevä asia oli myös se että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni minut kunnolla mahdollistamisen sijasta pysäytettiin pohtimaan tekojeni seurauksia. Kaikesta tästä johtuen havahduin. Luojan kiitos havahduin, sillä ilman tuota havahtumista, olisin kuollut. Saamatta kokea kaikkea sitä hyvää mitä elämä sittemmin on tarjoillut.

On se tarjoillut myös sitä varjoisampaakin kadunpuolta, mutta havahtuessani ymmärsin, että kaikki tuo mitä aikaisemmin pidin vain minulle kiusalla tarjoiltuna taakkana, on tämän päivän ajatuksissani osa elämää ja sen tarjoamaa mahdollisuutta ihmisenä kasvamiseen.

Nyt kun mietin aikaa jolloin pakoilin kaikkea vastuuta, verraten sitä tämän hetken vastuunottamiseen elämässäni, totean ykskantaan sen että tarjoileepa elämä tänään mitä tahansa, ei se siltikään tämän päivän ajatusmallilla mietittynä yllä lähellekään sitä rääkkiä mitä totaalinen vastuunpakoilu aikanaan elämässäni merkitsi. Sen vuoksi ja juuri siitä syystä, enemmän kuin mielelläni tämän päivän matkan verran omaa vastuutani tänäänkin kannan. Parasta kaikessa, enää sitä ei pitkään pitkään aikaan ole tarvinnut kantaa yksin.

P.s Kirja kirjoittaa itse itseään hitaasti mutta sitäkin varmemmin hetki hetkeltä luettavampaan muotoonsa.