#yksinäisyystalkoot

  • Kimmo Rasila
Pohdintaa Peurungan poluilla.
Pohdintaa Peurungan poluilla.

Tämän päiväiset kokemukseni saivat minut pysähtymään yksinäisyyden äärelle. Tunne, jonka varmasti jokainen meistä jossain kohtaa elämäänsä tahtomattaankin tulee kohdanneeksi.

Tuo tunne on musertava. Se imee elämästä kaiken. Uskokaa pois, tiedän mistä kirjoitan. Kärsin nimittäin tuosta tunteesta enemmän tai vähemmän ensimmäisen kolmanneksen elämästäni. Viimeiset vuoteni ennen raitistumistani totaalisesti tuon tunteen alle musertuen.

Surulliseksi minut tässä hetkessä tekee se, kun tiedän että tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani loputtoman moni ihminen kuin tahtomattaan murtuu tuon tunteen alle. Tästä surullisena päätin kirjoittaa asiasta, toivottavasti jos ei muuta niin hetken aikaa saaden sinut miettimään sitä mitä sinulta vaatisi päivästäsi se, jos oman itsesi huomioimisen sijasta kiinnittäisit hetkeksi huomiosi johonkin toiseen ihmiseen.

Tänään sain kohdata taas kerran uuden ihmisen. Ihmisen joka viime vuodet oli elänyt totaalisessa tyhjiössä. Ei siis ihme että ensimmäiset minuutit jutellessani hänelle, oli kovin helposti aistittavissa ääretön epäluulo sekä käsittämättömän tuntuinen vastustus, vaikka itseasiassa en tältä ihmiseltä ollut yhtään mitään vailla vaan sensijaan olin hetken aikaa läsnä hänelle oman elämänkokemukseni kanssa.

Jälleen kerran sain todistaa myös sen, mitä ihmiselle joka on totaalisesti menettänyt viimeisetkin jäljellä olevat rippeet luottamuksesta suhteessa toisiin ihmisiin, vaikuttaa se kun joku kohtaa hänet ymmärtäen. Tuomitsematta.

Tämä ihminen olin minä vajaa 10v sitten. Tai siis kykenin samaistumaan kyseiseen ihmiseen siinä määrin, että mietin juttelevani itselleni tuolloin. Niin paljon samankaltaiset kokemukset minulla suhteessa tähän uuteen tuttavuuteeni olivat.

Tuntuu ihmeelliseltä kokea se, kuinka ihminen joka on lähtökohtaisesti tottunut kaikessa pettymään suhteessa toisiin ihmisiin, suhtautuen jo valmiiksi vastentahtoisesti jokaiseen joka häntä yrittää lähestyä, alkaa kuin huomaamattaan raottaa tuota vuosikymmenen ympärilleen rakentamaansa suojamuuria, ollen hetkisen kuluttua kuin toinen ihminen.

Parasta tässä kaikessa on se, kun tiedostan etten minä häntä tuossa kaikessa auta muutoin kuin siinä, että olen hänelle läsnä, ymmärtäen mitä hän ajattelee ja mitä hän on kokenut. Se mitä tuossa hetkessä sitten tapahtuu on lähes maagista. Siis jotakin sellaista mitä minun järjelläni ei ainakaan kyetä selvittämään siten että joku sen ymmärtäisi. Tätä minä tämän hetken elämässäni koen hengellisyytenä. Lähimmäisenrakkautena. Tai millä tahansa sanalla sitä nyt kukin haluaakin kutsuttavan.

Tuon kohtaamisen jälkeen, reilun tunnin matkan ajellessani työpaikalleni, mietin aikaa jolloin itse elin tuota samaa kaiken nielevää tyhjyyttä. Aivan samalla tavoin tuohon tyhjyyteeni murtautui samankokeneen ihmisen aito välittäminen ja osaltaan tuosta johtuen olen yhä tässä. Toisin sanoen minut rakastettiin raittiuteen.

Tähän hetkeen sisältäni kumpuava kiitollisuus saa minussa aikaan sen, että toivoisin osaltani voivani helpottaa mahdollisimman monen ihmisen yksinäisyyden tunnetta. Sinä et ole yksin, vaikka sinusta tällä hetkellä juuri nyt siltä vahvasti tuntuukin. Minä tiedän omasta kokemuksesta sen miltä sinusta tuntuu ja sen vuoksi et enää ole yksin. Se mitä elämä sinulle sitten tästä eteenpäin on varannut, on juuri se seikkailu joka meistä jokaisen tulee itse omalla kohdallaan kokea. Minä en voi tuota seikkailla sinun puolestasi. Mutta usko pois, tietyllä tavoin voin kulkea rinnallasi, sikäli kun minut siihen rinnallesi haluat kulkemaan.

Yrittäkäämme jokainen edes hetken aikaa joka päivä pysähtyä sen asian äärelle, että oikeasti tarvitsemme toisiamme. Emme kukaan selviä kaikesta yksin. Eikä ole tarkoituskaan. Jos nimittäin niin olisi tarkoitettu, tuskin meitä olisi rymäytetty kuutta miljardia yhdelle pienelle pallolle, vaan meidät olisi yksitellen tiputeltu jokainen yksittäin omalle pienelle planeetallemme. Mutta koska näin ei todellakaan ole, on hyvin pitkälti itsestämme kiinni se kuinka paljon yksinäisyyttä ympärillämme olevat ihmiset tänään kokevat. Tuo yksinäisyyden vähentäminen kun ei vähimmilläänkään vaadi kuin sen että edes yhdelle sinulle vielä tuntemattomalle ihmiselle suo hetken ystävällisyyttä, hymyn ja lämpimän tervehdyksen kera. Mitä siitä sitten seuraakaan, saattaa hyvinkin olla jotakin todella ihmeellistä. Uskokaa pois, myös tämän tiedän kokemuksesta.

Unohdetaan siis hetkeksi jatkuvat säntäilyt päättömästi tavoitellen jotakin mitä meillä ei ole. Pysähtyen katselemaan ympärillemme sitä kenen kanssa tässä hetkessä juuri nyt tätä seikkailua olemme jakamassa.

Yksinäisyyttä vastaan. Yhteisöllisyydellä.

Pidetään huolta toisistamme.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus