Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.
Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.
Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.
Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.
Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.
Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.
Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.
Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.
Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.
Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."
Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.