Tapaan erilaisia ihmisiä päivittäin ja minulle he jäävät jokainen arvoituksiksi. Tuomarista juomariin – sillä skaalalla. Hyviä kaikki tyynni, omalla tavallaan. Ehkäpä minä itse olen se arvoituksillisin. Sitä usein mietin kun vetäydyn omaan minääni. Kädestä pitäen sanotaan: päivää ja kun ovi sulkeutuu, ei sanota yhtään mitään. Sanattomat sanatkin saattavat sanoa jotain – ja jos niitä haluaa kuunnella on mentävä hyvin kauas pois ihmisistä. Toisista.
Tapasin tänään ihan oikean juomarin. Punoittavat silmät kuin vastapyydetyllä särjellä. Muutenkin ulkomuoto hyvin väsynyt. Ajattelin mielessäni sitä, mikä saa ihmisen tekemään itsestänsä ihmisraunion. Elämä kun pitäisi olla kaikilla hyvää ja antoisaa. Joku jossakin päin maailmaa oli voittanut suuren summan rahaa. Hän oli laitapuolen kulkija. Aitoviereltä. Hänet oli unohdettu, eikä kukaan ollut ojentanut auttavaa kättänsä silloin kun hän asui siltojen alla, vain hänen likaiset haisevat vaatteensa peittona kylmyyttä vastaan. Miten hän nyt – tänään voi?
Minä voin erittäin hyvin, sanovat kaikki kun kysyn. Minä itsekkin usein tulen tuon saman turhauttavan lauseen sanoneeksi, vaikka toisin olisi. Onko niin, että olemme oppineet valehtelemaan omalle itsellemme.
Ehkä olemme kiiltokuvia elämän kansiossa ja sitten kun se kansio avataan – mitä jää jäljelle.