Meri on mielentila

  • samukissa

Jo vain: olen tyypillinen helsinkiläinen. Se selvisi tänään, kun luin kaupunkimme infolehdykkää. Se kertoi Kansallismuseon teettämästä tutkimuksesta joka kartoitti hesalaisten lempipaikat.
Ykkösenä oli meri. Ja kaiketi tulos tarkoitti myös meren rantoja. Niillehän helsinkiläiset hakeutuvat. Sen huomasin sunnuntainakin päivälenkillä. Ihmisiä tulee tuohon rantabulevardillemme kävelemään sankoin joukoin.
Ei haitannut, vaikka pakkasta oli seitsemän astetta ja avoin meri hohkasi vielä kylmää kosteutta. Ei, kiva siinä oli katsella harmaan meren laineiden liplatusta, jonka lomassa muutama sorsa uiskenteli. Veneet sentään ovat jo poissa laituritolpilta.
Mereen kiintyminen on hyvin luontevaa helsinkiläiselle, koska pohjoista lukuun ottamatta meri tulee vastaan joka kolkalla kaupungissa, kunhan vaan tarpeeksi pitkälle menee. Tämä pieni niemi kun on meren ympäröimä.
Kun meri on minunkin asuntoani lähellä ja ikään kuin aina läsnä, sitä pitää itsestään selvänä. Sen arvon huomaa sitten ulkomailla, kun on paikkakunnalla jossa merta ei ole niin sanotusti käden ulottuvilla. Merta kaipaa.
Viime talvena minun piti pyytää tuttavaani ajamaan meren rannalle, vaikka biitsi kiinni olikin. Sainhan sentään nähdä merta ja kävellä hietikolla sekä siemailla kupposen kahvia rantakahvilassa paikallisten kanssa.
Kaksi kertaa myös otin taksin ja kävin omin nokkineni kuvaamassa veden äärellä. Siellä tuntui hyvältä.
Olen joskus kirjoittanut, että järven rannalla koen olevani henkisesti rajoittavassa tilassa mutta meren äärellä olo on aava rannaton: siis ajatus voi lentää mihin äärettömyyksiin vaan.
Tätä juttua blogeihini lisätessäni ikkunani alla lainehtiikin sitten Atlantti.

Kirjoitettaessa soi Atlantin pauhu ikkunan alla

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus