Sosiaalisuus vaikka väkisin

Nykyisin kuuluu olla sosiaalinen. Ja jos ei ole, on kummallinen.
Vaan minä olen joutunut tekemisiin monenkin tällaisen kummallisen ihmisen kanssa. Heistä ei ole pienesti pakottamallakaan kehkeytynyt sosiaalisia. Ei minustakaan.
Asuin taannoin taloyhtiössä, jossa hallitus osti kauniiseen pihapiiriin pöydän ja tuolit kauniita kesäpäiviä varten ja kehotti asukkaita hyödyntämään niitä: kahvittelemaan perheenjäsenten, naapureiden ja vaikka vieraittensakin kanssa. Olemaan sosiaalisia siis. Ajatuksena oli, että talossa asuvat sosiaalistuisivat ja alkaisivat seurustella entistä enemmän toistensa kanssa. Näin syntyisi hyvä henki ja yhtiökokouksissakin asiat menisivät mutkattomasti läpi.
Vaan kuinka kävikään. Pöydät ja tuolit pysyivät enimmäkseen tyhjinä. Kahvikekkereitä pitivät vain hallituksen jäsenet ja muutama heidän kannattajansa.
Samaa pakkopullaa oli tiedossa toisessakin taloyhtiössä. Asukkaille lähettämässään kirjeessä hallitus tiedusteli, millaista yhteistä toimintaa asukkaat haluaisivat. Ajatuksena siis oli ilman muuta, että asukkaat haluaisivat sosiaalisuutta. Vaan ei syntynyt siitäkään projektista mitään.
Sosiaalistumisen pakko on kummallinen ilmiö. Miksi ihmeessä pitäisi ventovieraisiin tutustua enempi kuin haluaa, vaikka he olisivat naapureita. Naapurisuhteet ovat tietty hyvästä vaan silloin ne syntyvät omaehtoisesti ja niiden naapureiden välille, jotka sitä itse haluavat. Ei kukko käskien laula.
Samanlaista pakkososiaalistamista on kaupunginosissa. Asukkaiden pitäisi osallistua talkoisiin ja tutustua toisiinsa, pykätä kylätaloja tms. Ei onnistu sekään, ei pakottamalla.
Ennen kuin ihmiset haluaisivat sosiaalistumista pitäisi oppia sietämään eri tavoin ajattelevia ja tulemaan toimeen myös heidän kanssaan. Nyt sosiaalistajilla on usein ketunhäntä kainalossa kuten omiin näkemyksiin, jopa poliittisiin, suostuttelu.