Adios, Rosarito

  • Miikka Anttonen

Aamu Rosaritossa valkenee yhtä sumuisena kuin kaikki muutkin aamut. Ennen kymmentä herätessä ei näe nenäänsä pidemmälle. Puoli yhdentoista aikaan sumu on jo hieman hälventynyt. Yhdeltätoista aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

(kuvat otettu samasta paikasta noin puolen tunnin välein)

Vuokrasopimus Rosaritossa päättyy muutaman päivän päästä. Alunperin ajattelimme, että jäämme tänne loppuvuodeksi. Kuukauden asumisen jälkeen kaikki ovat kypsiä lähtemään. Syy ei ole ruokamyrkytystacoissa, ärsyttävissä kauppiaissa, pätkivässä netissä tai vihaisissa kulkukoirissa. Tai ehkä vähän niissäkin. Pääasiallinen syy on kuitenkin se, että Rosaritossa on niin hiton kuollutta.

Vajaa kuukausi täällä meni nopeasti ja pelitkin sujuivat hyvin. Neljän hengen huonekuntamme jäi kollektiivisesti noin 60 000 dollaria voitolle peleistä Rosaritossa. Itse louhin aika tarkkaan kolmasosan tuosta. Pelitunteja kertyi kolmeen viikkoon tilastointiohjelman mukaan 165, joten melko ahkerakin olin. Muun elämän kanssa olikin sitten vähän niin ja näin. Täällä aidatussa yksityisparatiisissa on kyllä ollut kiva chillailla. En ole varmasti koskaan elämässäni viettänyt niin paljon aikaa makuuasennossa kuin täällä. Kymmenen tunnin yöunet joka yö, löhöilyä altaalla, löhöilyä riippumatossa, löhöilyä sohvalla läppäri kädessä pelaten. Olo oli koko ajan varsin löysä.

Loputon laiskottelu ei kuitenkaan sovi minulle. Kaipaan vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, ja kolme kämppistä vailla kosketusta ulkomaailmaan ei aina ihan riitä. Rosaritossa on vain se ongelma, että tekemistä tai ihmisiä ei kerta kaikkiaan ole. Minulle on vieläkin hieman epäselvää, mitä Rosaritolle on tapahtunut, mutta kovin hyvin tällä paikalla ei kyllä mene. Aidattu asuinpaikkamme tuntuu välillä enemmän vankilalta. Portista ei pysty menemään ulos, ellei 24 tuntia vuorokaudessa paikalla oleva vartija paina nappia. Heti portin ulkopuolella odottaa toisenlainen todellisuus. Roskia, joita kukaan ei kerää, ränsistyneitä hökkeleitä, käsittämättömiä savityökauppoja joissa ei käy ketään. Kirkkaasti suurimman diskon ulkopuolella on haalistuneita mainoksia vuoden 2006 kesäkonsertista.

Muurin takana asuinpaikkamme La Jolla Del Marin tornit.

Portti, jonka takana odottaa oikea Rosarito...

...kuten keramiikkakauppa, jonka katossa on reikä ja jossa kukaan ei käy.

Downtown.

Pääranta vailla turisteja.

Tarkoitukseni ei millään tavalla ole valittaa köyhyydestä. En ole niin naiivi, että kuvittelisin koko maailman olevan yhtä hyvinvointiyhteiskuntaa. Päinvastoin, sellaistahan minä tällä reissulla pakenen. Kaikki vain tuntuu jotenkin paljon musertavammalta, kun kaupungissa ei ole minkäänlaista yhteisöä tai elämää. Monesti vaikuttaa siltä, että kaikkien mukavien pikkukojujen toimeentulo on meidän harteillamme, koska ketään muita potentiaalisia asiakkaita ei koskaan tule vastaan. On vaikea nauttia olostaan, kun syyllisyydentunne seuraa kaikkialle.

Autioita ja kunnostamattomia katuja kävellessä tuntuu, kuin Rosarito olisi unohdettu kehittyvän maailman ulkopuolelle ja asukkaat kaikonneet naapuriin Tijuanaan. Jäljelle jäi vain autio ranta, viimeisiä turisteja loputtomasti ahdistelevat kauppiaat ja kämpän ulkopuolella päivittäin pyörivä sydäntäsärkevä kolmijalkainen kulkukoira. Monissa köyhissä maissa on tullut kierrettyä, ja usein ne aidoimmat ja onnellisimmat ihmiset ovat löytyneet kaikkein alhaisimman bruttokansantuotteen maista. En epäile, etteikö Meksikokin olisi pullollaan mainiota paikkoja. Enkä edes väitä, etteikö Rosaritokin voisi olla jollekin juuri se juttu. Mutta minulle se ei ollut, eikä kyllä kämppiksillenikään. Siispä on aika suunnata eteenpäin.

Joe The Pron vaimo Gloria tulee hakemaan SUV-mastuurillaan viideltä iltapäivällä. Päivä on kulunut kämppää siivoten ja pyykkiä pesten. Kun neljä nuorta miestä asuu isossa kämpässä pelaten päivät pitkät pokeria, on väistämätöntä että näky muistuttaa ennemmin tai myöhemmin kaatopaikkaa. Heräsimme kaikki myös yhtä myöhään eli pari tuntia ennen lähtöä tajuamaan, ettei kenelläkään ole puhtaita vaatteita. Pyykkikone ja kuivausrumpu lauloivat melkoisella teholla viimeiset tunnit.

Matkalla rajalle Tijuanaan Gloria kertoo itsestään ja elämästään. Hän on kotoisin Ohiosta, samasta kaupungista kuin Charles Manson. He ovat melkein samanikäisiäkin. Gloria ei kuitenkaan koskaan tavannut Mansonia, koska hän syntyi amish-yhteisöön. Tarina ei kerro yksityiskohtia, mutta jotenkin hän päätyi naimisiin meksikolaisen ex-nyrkkeilijän kanssa, joka tuomittiin vankilaan Kaliforniassa (käsittääkseni osallisuudesta paritusrenkaaseen, joskin tätä Gloria ei suoraan sano). Glorialla on monia hauskoja tarinoita visiiteistä vankilaan. Kun Joe vapautui, hänet potkittiin välittömästi pois Yhdysvalloista ilman paluulippua. Tämän takia kuskimme tänään on siis Gloria. Joen istuttua tuomionsa pariskunta muutti Rosaritoon, unohdettuun kaupunkiin, jossa Joe pyörittää taksi-imperiumia ja luultavasti jotain muutakin. Siitä en halua tietää, tein vain päätelmäni yläosattomista siivoojista joita Joelta kuulemma voi tilata.

Ajamme Tijuanan slummien läpi. "Täällä asuu lähinnä narkomaaneja", Gloria kertoo ja napsauttaa ovien lukitusnappia liikennevaloissa. Jono rajalla on pitkä ja loputon. Aurinko on jo laskenut. Pimenevässä illassa autojen välissä vaeltaa äitejä vauvat sylissä kerjäämässä rahaa. "Heidän miehensä juovat kaikki rahat, mitä äidit saavat kerättyä", Gloria valaisee. Katselen tummennettujen lasien takaa arviolta kahdeksanvuotiasta langanlaihaa pikkupoikaa, joka kerjää rahaa pahviseen kahvikuppiin. Vähän matkan päässä näkyy jalaton mies kerjäämässä. Kohtaamme jonossa epäilyttäviä vakuutusmyyjiä, suoraan laukusta Xanaxia ja Viagraa myyvän kulkukauppiaan ja väkisin ikkunat dollarin korvausta vastaan pesevän pikkupojan. Gloria kertoo, kuinka viimeksi yksin rajaa ylittäessään hän jonotti yli neljä tuntia. Tällaisia tukoksia varten paikalla pyörii yrittäjiä, jotka ajavat autoa eteenpäin vessakäynnin ajan pientä korvausta vastaan. Jostain pauhaa äänekästä musiikkia, tiellä on satoja jumissa olevia autoja ja vielä enemmän kaupustelijoita, ilma on täynnä saasteita ja pölyä.

Pääsemme rajan yli vajaassa parissa tunnissa. Kuulemma hyvin maanantai-illaksi. Gloria heittää meidät San Diegoon ja Enterprise-autovuokraamoon, kuittaa satasen palkkionsa ja kurvaa takaisin kohti Meksikoa. Ystäväni Bryan ja Shane vuokraavat auton, jolla he aikovat ajaa koko yön kohti Arizonaa ja jotain teknofestivaalia. Melkein lähden sinne itsekin, mutta päätän viime hetkellä ottaa sen sijaan huomisaamuksi lennon Las Vegasiin. Ehdin pelata siellä muutaman live-turnauksen viikonloppuna sillä aikaa, kun ystäväni bilettävät aavikolla. Työ ennen huvia. Minulla on iso betsi toisen suomalaisen pokerinpelaajan, Joni "unelmavävy" Jouhkimaisen kanssa vuosien 2012-2013 liveturnausrahastuksista, ja olen niin pahalla takamatkalla että on pakko alkaa painamaan liveäkin isolla volyymillä. Maanantaina kokoonnumme porukalla, kun World Series Of Pokerin finaalipöytä alkaa. Meillä on kaksi kaveria finaalipöydässä taistelemassa reilun 8 miljoonan ykköspalkinnosta. Toinen heistä, Greg Merson, voitti jo kesällä sivuturnauksen ja reilun miljoonan. Tuon jälkeen hänen peliensä rahoittaja käytti 25 000 dollaria bileisiin Tryst-yökerhossa Vegasissa. Tästä voi laskea, miten iso ilta tiistaina turnauksen päättyessä saattaa olla tulossa. Ja jos se ei riitä, niin keskiviikkona on Halloween, Kaskade, Avicii, deadmau5 ja täysin sekaisin oleva kaupunki. Melkoinen kontrasti edelliskuukauteen.

Koska suunnitteluni oli itselleni perinteiseen tapaan hieman vajavaista, kirjoitan tätä 30 taalan motellista moottoritien varresta jostain San Diegon ulkopuolelta. Minun pitää herätä neljän tunnin päästä lennolle, enkä kerta kaikkiaan raaskinut käyttää sataa taalaa oikeaan hotelliin näin lyhyttä visiittiä varten. Olen ollut samanlaisessa paikassa kerran ennenkin, vuoden 2009 kesällä Los Angelesissa. Tuolloin lähdin Vegasiin ja World Series of Pokeriin paksun lompakon kanssa täynnä unelmia. Turnaussarjan lopussa olin niin poikki, ettei ollut enää varaa kunnon hotelliin. Olin buukannut paluulennon Losista, kun lähtiessä ajattelin meneväni sinne pariksi yöksi hengailemaan ennen paluuta. Paikan päälle päästessäni ei sitten ollutkaan enää varaa edes taksiin, vaan piti kulkea pitkin moottoritietä nähdäkseen edes jotain. Nykyään taloudenhoitoni on sentään kehittynyt edes vähän noista ajoista, vaikka en näköjään vieläkään osaa päättää ennen kuin pari tuntia ennen määräaikaa mihin olen ylipäätään menossa.

PS. Innostuin ja buukkasin lennot sun muut seuraavan kuukauden taipaleelle. Las Vegasin jälkeen tiedossa on muun muassa visiitti keskellä metsää sijaitsevaan intiaanikasinoon pelamaan World Poker Finalsia, pari yötä Isossa Omenassa, pari viikkoa Playa Del Carmenissa ja kymmenen päivää hyisessä Montrealissa. Seuraavan kerran asetun pidemmäksi aikaa aloilleni joulukuussa Cabossa.

Kirjoitettaessa soi Drake - Houstatlantavegas

1 kommentti

Anonyymi

26.10.2012 12:43

wp, gl. kelpaisi ;)

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
7 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi