Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on angsti.

Pakkolomalaisen ahdistus  9

Minä olen ihminen, jota ei ole luotu pysymään paikoillaan. Vaikka olen päällisin puolin patalaiska ja tarvitsen mielellään 10 tunnin yöunet operoidakseni täydellä teholla, inhoan yli kaiken toimettomuutta ja lomailua. Olen kuullut usealta eri ihmiseltä, kuinka olen esimerkiksi rasittavaa rantaseuraa. Kestän enintään 90 minuuttia löhöämistä, ja sitten alan mankumaan pois (lisätään vesiskoottereita ja/tai koralliriuttoja, niin viihdyn rannalla vaikka viikon putkeen). Käsitykseni painajaislomasta on matka Kanarialle, jossa ei tehdä muuta kuin maataan rannalla ja syödään. Jos päädyn joskus menemään naimisiin, häämatkakohde pitää miettiä tarkoin. Kaksi viikkoa rantalomaa jossain "idyllisessä pariskuntien paratiisissa" saattaisi johtaa avioeroon jo ennen Suomeen palaamista. Viidakkoveitsi kädessä pitkin kartoittamattomia polkuja jaksaisin sen sijaan taivaltaa ikuisesti. Kotonakin ahdistun usein helposti, jos ei ole mitään tekemistä (nettipokeri ammattina poistaa tämän ongelman tehokkaasti ja aiheuttaa myös niin lamauttavaa väsymystä, ettei tekemisenpuutetta aina huomaa). Yksittäisen vapaapäivän nyt tarvitsee aina välillä, mutta pidemmän päälle liiallisesta tyhjäntoimittamisesta tulee hulluksi. Nyt olen aika lähellä sitä pistettä.

Tasan viikko sitten taivalsin kohti yksityistä lääkäriasemaa kuulemaan aivoskannaukseni tuloksia. Tunnelmat olivat kaksijakoiset. Jos niistä ei löydy mitään, käytännössä kaikki testit on tehty ja olen edelleen työkyvytön ilman diagnoosia. Jos niistä taas löytyy jotain, se on käytännössä pakosti jotain erittäin vakavaa. Tällä kertaa arpa osui vaihtoehdoista miellyttävämpään, eli aivot olivat hyvinvoivat. Koska kaikki magneettikuvat, neurologiset testit, korva-, silmä- ja yleislääkärien kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, sain diagnoosiksi tyhjän paperin ja kehotuksen levätä seuraavat kolme viikkoa ja vältellä stressitiloja, raskasta työtä ja tietokoneen käyttämistä. Jos tilassa ei tapahdu muutosta, niin sitten takaisin ihmettelemään. Välittömästi uutiset kuultuani alkoi ärsyttämään, että palasin takaisin kaukomailta ennen Belizen-kierrosta. Niissä maisemissa tämä hermoloma onnistuisi hieman helpommin kuin märässä ja harmaassa Suomessa.

Lepokehotuksen lisäksi sain myös lähetteen fysioterapeutille, joka saattaa olla osoittautumassa pelastukseksi. Nyt viikkoa myöhemmin olotilani on parempi kuin aikoihin. Nettipokeria en pysty vielä pelaamaan, sillä tietokoneet aiheuttavat edelleen välitöntä huimausta. Tavallinen elämä onnistuu onneksi lähes normaalisti, enkä kärsi arkitilanteissa huimauksesta juuri lainkaan. Joko kyse on fysioterapian onnistumisesta tai stressitilan laskemisesta negatiiviset tutkimustulokset saatuani, mutta joka tapauksessa elämänilo on vahvasti palautumaan päin. Baarissakin kävin jo viime lauantaina, eikä alkoholi vaikuttanut ainakaan negatiivisesti. Itse asiassa tuli normaalimpi olo kuin aikoihin.

Ongelmalliseksi lääkärin ohjeiden noudattamisessa on osoittautunut... kaikki. Ensinnäkin unirytmini ovat olleet jopa tavallistakin enemmän sekaisin, ja olen herännyt pariin otteeseen klo 23.30. Tänään heräsin kello 13, ja onnittelin itseäni suht järkevistä rytmeistä ennen kuin nukahdin uudestaan heräten puolessavälissä salkkareita. Toiseksi jouduin muuttamaan kolmeksi viikoksi tilapäisasuntoon Herttoniemeen, kun en muutakaan lyhyellä varoitusajalla saanut. Kampin Radisson oli kiva, mutta vähän kalliiksi olisi tullut asua siellä lähes täysi kuukausi. Tilapäisessä asunnossani on vähemmän neliöitä kuin kalliolaisessa opiskelijaboksissa, ja puuttuvista asioista voisi mainita esimerkiksi hellan ja lämmityksen. Asunnossa on noin 15 astetta lämmintä, netti toimii ehkä 20% ajasta ja tilaa on niin vähän, ettei täällä voi tehdä yhtään mitään paitsi katsoa läppäriltä tv-sarjoja kahteen huppariin verhoutuneena peitto korvissa.

Kolmanneksi suurta ahdistusta on aiheuttanut myös huoli toimeentulosta. Vaikka akuuttia rahapulaa ei ole, nyt vähän vanhemmalla iällä olen huomannut miettiväni tulevaisuutta aina vain enemmän. Viisi vuotta sitten en olisi paljon välittänyt, mutta nyt olen 26 ja käytännössä tyhjän päällä. Pokeriammattilaisuus on yksityisyrittämistä, joten sairaslomia ei paljon tunneta. Entä, jos en enää koskaan huimaukseltani pysty pelaamaan nettipokeria? Vähän veikkaan, että Kelalta ei paljon sairaspäivärahoja tippuisi. Viime viikkoina olen ihan tosissani harkinnut muita ammatteja ihan vain varasuunnitelmaksi. Ongelmaksi on osoittautunut se, että en ole kiinnostunut käytännössä mistään muusta kuin pokerista ja kirjoittamisesta. Ja ne taas vaativat yhtä lailla näyttöpäätteen edessä olemista, joka on tällä hetkellä minulle myrkkyä. Tai ehkä voisin tehdä hankmoodyt ja muuttaa brooklyniläiseen ullakkohuoneistoon valmistelemaan esikoisromaaniani viskipullon ja kirjoituskoneen kanssa?

Vaikka pokeriammattilaisuus on periaatteessa hienoa vapaaherran elämää, pahimmillaan se on myös paljon normaalityötä ahdistavampaa. En ole tätä ennen paljon stressaillut mahdollisista työkyvyttömyysjaksoista, koska en ole pystynyt kuvittelemaan paria kuukautta pidemmäksi aikaa rajoittavaa sairautta. Pahin mahdollinen eli hiirikäden murtuminen johtaisi 1-2 kuukauden paussiin, muttei sen pahempaan. Selittämätön tietokonehuimaus onkin sitten huonompi juttu, etenkin kun siihen ei tunnu olevan mitään parannuskeinoa. Joko se menee itsekseen ja fysioterapialla ohi, tai sitten ei. Jos ei mene, niin aika kusessa ollaan pitkällä tähtäimellä. Onneksi tämä nyt iski sentään tähän vuodenaikaan, koska kesä ei ole ihan pahinta aikaa olla sairaslomalla, jossa pystyy tekemään kaikkea muuta paitsi datailemaan sisällä. Voi olla, että allekirjoittaneen voi bongata terassilta ja Kaivohuoneelta vähän liiankin usein tänä kesänä.

Koska olen heräillyt uniltani lähinnä 21-23 aikoihin harmaasta, kylmästä, märästä, tuulisesta ja ennen kaikkea masentavasta Helsingistä, olen yrittänyt ratkaista sekä tylsistymis- että toimeentulo-ongelmia pelaamalla live-pokeria Helsingin kasinolla. Sitä lääkäri ei sentään suoraan kieltänyt. Pelit ovat sujuneet onneksi ihan kohtalaisesti, joten lyhyellä tähtäimellä joutunen heittäytymään live-ammattilaiseksi nettipelaamiskykyjä odotellessa. Siinä olen valitettavasti auttamattomasti niin paljon huonompi kuin nettipeleissä, että oletan ansaitsevani ehkä viidesosan normaaleista tuloista. Kyllä silläkin nyt onneksi ihan kohtalaisesti elää, mutta etenkään minun kulutustavoillani säästöön tuskin jää mitään. Lisäksi live-pelaaminen on huomattavan paljon ahdistavampaa, kun omistajaa vaihtaa konkreettisesti käteinen raha. Nettipeleissä voitot ja tappiot eivät tunnu oikein miltään, koska kaikki rahasummat ovat vain numeroita ruudulla. Olen urallani voittanut ja hävinnyt monta kymmentä viisinumeroista pottia tai turnausvoittoa, jotka eivät juuri ole vaikuttaneet mielialoihin. Livenä olen huomannut hermostuvani 200 euron potin häviämisestä, kun raha on suoraan lompakosta pois. Live-pelaaminen on myös uskomattoman paljon tylsempää ja ankeampaa, ja näin viiden päivän liveammattilaisuuden jälkeen käteni syyhyävät nettipeleihin pahemmin kuin koskaan. Tulen tekemään ensimmäisen yrityksen varmasti heti, jos vähänkin tuntuu siltä että pää voisi kestää rasituksen. On äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että kuukaudessa käyttäisi enemmän kuin tienaa. Niin sitä vain tulee vastuullisemmaksi sitä mukaa kun vanhenee. Enpä olisi koskaan uskonut lähes kaipaavani säännöllistä palkkashekkiä.

Olen myös miettinyt ulkomaille lähtemistä muutamaksi viikoksi toipumislomalle. Toistaiseksi en vain ole löytänyt energiaa, vaan olen edelleen aika täynnä jatkuvaa laukkujen siirtelyä paikasta toiseen. Eurooppaa pidemmälle en millään jaksaisi hetkeen matkustaa, ja Euroopassa ei ole myöskään oikein houkuttelevan lämmintä missään. Tällä viikolla olisi itse asiassa ollut Marbellassa 1100 euron pokeriturnaus, jonka olisin mielelläni mennyt painamaan ja jäänyt sitten paikan päälle lepäilemään pariksi viikoksi. Ikävä kyllä kuulin turnauksesta vasta paria päivää ennen, kun sopivat lennot oli jo myyty loppuun. Ihan pelkän löhöilyn takia en jaksa johonkin Kanarialle lähteä, ja turnauskalenteri näyttää ärsyttävän tyhjältä lähiviikkoina lämpimien maiden suhteen. Paitsi tietenkin vappuna, jolloin olisi todella pehmeitä pelejä tarjolla monessa paikassa ympäri Eurooppaa. Mutta vappua ei voi jättää väliin, ikinä. Touko-kesäkuun vaihteeseen buukkasin kymmenen päivää Portugalissa pelireissulla, mutta muuten reissusuunnitelmat ovat auki ja taitavat pysyäkin ainakin vapun yli.

Nyt jos koskaan olisi kyllä todella hyvä sauma kevään tulolle. En tiedä kummasta tulen masentuneemmaksi, hyisessä sateessa kävelemisestä vai neljän seinän sisällä istumisesta. Miten tässä kaupungissa ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä paitsi ryyppäämistä ja kuntosalilla käymistä? Jotain ei-stressaavaa pitäisi nimittäin varmaan kohta keksiä, jos aikoo tästä joskus toipua. Olisi edes nalkuttava tyttöystävä kuvioissa, niin voisin olla kerrankin esimerkillinen poikaystävä ja paikalla jatkuvasti ilman silmäpusseja ja 60 tunnin univelkoja. Kavereistakin 80 prosenttia on joko jossain reissussa tai muuten estyneitä siihen aikaan päivästä, kun itse olisin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Pahuksen normaalit ihmiset ja normaalien ihmisten unirytmit.

Ensimmäisestä viikostani Helsingissä yli puoleen vuoteen ovat jääneet päällimmäisinä mieleen kokonainen tuotantokausi Keeping up with the Kardashiansia jääkylmässä yksiössä peiton alla katsottuna ja pitkiä iltoja hämyisellä kasinolla. Nyt ollaan aika kaukana Meksikon auringonvalosta, merikilpikonnista ja huolettomasta elämästä.

PS. Kuvat ovat joltain thaikkureissulta vuosien takaa eivätkä liity kirjoitukseen mitenkään. Vaihtoehtona oli ottaa täältä luukusta irc-galleriatyylisiä wc-peilikuvia. Se kaatui siihen, että vessassani ei ole edes peiliä.


Gringolämmöt  11

Viimeaikaiset merkintäni ovat olleet itselleni epätyypilliseen tapaan suorastaan yltiöpositiivisia. Olen jo ihmetellyt, että koskahan pääsisin taas normaaliin, kyynisempään olotilaani jonkun epäonnisen tapahtuman myötä. Nyt pääsen vihdoin lopettamaan hehkutuspostaukset ja palaamaan angstien tielle.

Kolme kuukautta selvisin ilman pahempia ongelmia, mutta nyt ne vihdoin iskivät. Gringolämmöt. Viime kuukausina varsin paljon jenkkien kanssa henganneena olen todennut, että stereotypia mukavuudenhaluisista ja pilalle hemmotelluista jenkeistä pitää usein paikkansa. Varsin monella nousee kupla otsaan pienimmästäkin ongelmasta, mitä matkustaessa tulee vastaan. Itseäni pidän kohtalaisen avarakatseisena matkustajana, ja kaikki vuosien varrella tapahtunut pöpeliköissä rämpiminen ja bungaloweissa nukkuminen on johtanut melko hyvään vastustuskykyyn gringolämpöjen ottamista kohtaan. Jos bussit eivät kulje ajallaan, ruoasta löytyy sattumia, lattialla lyllertää liskoja ja torakoita tai ylipäätään melkein mikä tahansa elämässä ei kohtaa länsimaalaisia standardeja, niin eihän siitä nyt voi kukaan järkevä ihminen suuttua. Erilaisia kokemuksia vartenhan tässä matkalla ollaan. Monesti parhaat reissut ovat olleet juuri sellaisia, kun veneestä hajoaa moottori puolivälissä saarihyppelyä tai juna on hyytynyt random-pellolle keskelle ei mitään.

Viime päivinä Meksiko on kuitenkin koetellut allekirjoittaneenkin hermoja kovalla kädellä. Kaikki alkoi viime lauantaina, kun tähän asti hyvin toiminut netti hyytyi kesken kaiken. Olin onneksi juuri lopettanut pelisessioni, joten taloudellisia tappioita ei tullut. Sunnuntaina se sitten katkesi jo kesken session aiheuttaen muutaman satasen syöksyt, mutta palautui onneksi kuitenkin kriittisellä hetkellä pelastaen suurimman osan tilanteesta. Maanantaina ja tiistaina netti oli katki suurimman osan päivästä. Eilen se toimi aamulla normaalisti, joten käynnistin normaalin pelisession ja ostin reilulla neljällä tonnilla sisään pokeriturnauksiin. Tämän jälkeen netti katkesi aivan kriittisimmällä hetkellä, niin minulta kuin käytännössä koko kaupungilta. Juoksin kaverilta toiselle, ja kenelläkään se ei toiminut. Vettä tuli kuin esterin perseestä, ja läppäri kädessä lainehtivia katuja juokseminen ei mennyt tällä kertaa kategoriaan "hauskat kommellukset". Kun lopulta pääsin kaverilleni Felixille, jonka netti jopa toimi jotenkuten, oli jo aivan liian myöhäistä. Neljä tonnia kankkulan kaivoon.

Tämäkin nyt sinänsä olisi vielä jollain tavalla ihan ok. Mikä minulle sai lämmöt aikaan on vuokratoimisto, josta tämänhetkinen kämppä on. Olen käynyt siellä joka päivä valittamassa, ja aina sieltä yritetään jotenkin vierittää syy allekirjoittaneen niskoille. En kuulemma osaa yhdistää läppäriäni nettiin ja niin edelleen. Tänään vuokraemäntä sanoi, että ei viitsi auttaa koska emme jatka vuokrasopimustamme. Auttamishalukkuus kuulemma kasvaisi suuresti, jos jäisimme toiseksi kuukaudeksi. Olen myös käynyt päivittäin kitisemässä nettifirma Cablemasin toimistossa, jossa taas luvataan perinteistä mañanaa päivästä toiseen. Toistaiseksi kukaan ei ole vielä tehnyt mitään ongelman korjaamiseksi.

Samaan aikaan kun olen pyöritellyt peukaloitani ja ihmetellyt, että koskahan tässä pääsee taas tekemään töitä, on PDC:ssä ollut myös todella surkeat säät. Okei, Suomen sääennusteita katsottuani en kai voi valittaa, mutta vähän vaikea täälläkään on loputtomassa rankkasateessa kauheasti tehdä mitään. PDC on sen verran pieni paikka, että huonon sään aikaan koko kaupunki kuolee. Nuo hetket olen tähän asti täyttänyt pokeria pelaten, ja elämä on ollut erinomaisesti balanssissa lomailun ja pelaamisen välissä. Mutta nyt kun en ole voinut sen kummemmin lomailla kuin pelatakaan, on kupla ollut allekirjoittaneenkin otsassa käytännössä non-stopina. Olen käynyt neljä kertaa hieronnassa, neljä kertaa salilla ja katsonut noin 60 jaksoa tv-sarjoja lievittääkseni tylsyyttä.

Nettiongelmien vaivatessa olen yrittänyt samanaikaisesti hommata kämppää, koska nykyisestä loppuu vuokrasopimus kymmenen päivän päästä ja sitä emme helvetissä ole uusimassa. Sekin olisi vähän helpompaa jos voisi käyttää nettiä ja mailata asunnonvälittäjille, mutta nyt olen joutunut juoksemaan ympäri kaupunkia (loputtomassa rankkasateessa) välittäjältä toiselle ja esittelystä seuraavaan. Pari päivää sitten löysin vihdoin sopivan kämpän, josta allekirjoitimme jo paperit ja sovimme hinnaksi 20 000 pesoa (noin 1100 euroa) kuussa isosta kolmiosta merinäköalalla. Olin jo suht kickseissä, ja ajattelin että eiköhän nämä loput 10 päivää kestä vaikka netti ei toimisikaan.

No, vuorokautta myöhemmin välittäjä sitten ilmoitti, että on ilmennyt väärinkäsitys ja hinta onkin 27 000 pesoa. Ilmeisesti olin ollut niin tyytyväinen ja innokas sopimusta tehdessä, että välittäjä näki sopivan källisauman. Vaikka ylimääräiset 300 euroa kahdella jaettuna nyt eivät juuri talouteeni vaikuta, niin en vain kertakaikkiaan pysty tukemaan källääjävälittäjiä. Sanoin maksavani joko sovitut 20 000, tai kaupat puretaan. Välittäjä sanoi että no worries, puretaan sitten, uusi asukas löytyi jo joka maksaa mielellään tuon 27 000. Tämä siis sen jälkeen, kun nimet ovat jo paperissa, mutta ala tässä nyt sitten haastamaan ketään oikeuteen.

Yllämainitun episodin jälkeen taas en ole onnistunut löytämään oikein mitään järkevää. Kaikki kämpät ovat niin ylihintaisia, ettei luonne anna periksi maksaa, kun 98% kaupungista on taas loppuunmyyty ja lopuilta yritetään nyhtää tuhkatkin pesästä. Ja koska edellämainittu, erittäin epäluotettava Cablemas on ainoa kaupungissa operoiva nettifirma, alkaa Playa del Carmeniin jääminen tuntua päivä päivältä huonommalta vaihtoehdolta. Myönnän, kohta viikon pilvessä olleella auringolla saattaa olla osansa asiaan.

Vaikka täällä on loistavat kaverit ja yleisesti ottaen todella hauskaa, haluanko todella maksaa Suomen hintoja kämpästä vain todetakseni, että netti katkeaa joka toinen päivä enkä taaskaan pysty edes harjoittamaan ammattiani? Vaikka juuri nämä lausahdukset ärsyttävät itseäni muiden sanomina enemmän kuin mikään, niin pakko se on sanoa. Helvetti, että vituttaa se, ettei netti toimi kuten vaikkapa Suomessa eikä kiinteistönvälittäjiin voi luottaa. Gringolämmöt.

Tällä hetkellä harkitsen ihan tosissani jatkavani matkaa johonkin muualle 10. päivä, kun vuokrasopimus loppuu. Ainoa ongelma on se, etten tiedä mihin oikein menisin. Joka paikassa on suunnilleen yhtä paljon ongelmia kuin PDC:hen jäämisessäkin.

Yhdysvallat: Olisin jo New Yorkissa, mutta koko maassa on nettipokeribanni ja pelaaminen mahdotonta.

Kanada: Mielenkiintoinen maa, ja tunnen myös ihmisiä sekä Torontosta että Vancouverista. Ainoa ongelma on kylmyys, sillä ilmasto on melkein Suomen tasolla. Haluanko todella mennä takaisin kylmyyteen talvenpakenemismatkallani?

Väli-Amerikan ja Karibian maat: Hienoja paikkoja varmasti kaikki, ja haluaisin todella kiertää jokaisen näistä maista. Ikävä kyllä en tunne yhdestäkään juuri ketään muutamaa Costa Ricassa asuvaa kaveria lukuunottamatta, ja tämän kategorian maissa netti lienee oletusarvoisesti vieläkin epävakaampi.

Eurooppa: Liian eurooppalainen. Palataan asiaan toukokuussa.

Etelä-Amerikka: Esimerkiksi Brasilia olisi todella potentiaalinen veto, jos vain tuntisin jonkun jostain. Lisäksi vuoden 2014 MM-kisojen ajaksi villan vuokraamisesta on jo ollut puhetta, joten en oikein tiedä haluanko juuri nyt lähteä yksin johonkin random-kämppään pelaamaan. Jos saisin jonkun lähtemään messiin, niin lähtisin luultavasti aika nopeasti.

Australia: Tänne olen halunnut koko ajan palata, mutta ongelmana on loputtoman pitkä lento (ja toinen vastaava aikanaan Suomeen) ja kalleus. Lennotkin maksavat jo törkeästi, ja ausseissa on muutenkin kallista.

Aasia: Suurimmassa osassa maista nettipokeri on blokattu. En ole aivan kartalla kaikkien Kaakkois-Aasian maiden lainsäädännöistä, mutta käsittääkseni pokeria saa pelata netissä lähinnä Thaimaasta ja sen parista lähinaapurista. Nämä taas alkavat ensinnäkin olemaan vähän liian nähtyjä, ja toiseksi omannevat jokseenkin samat nettiongelmat kuin täälläkin. Bangkokissa netti toimii yleensä tarpeeksi hyvin, mutta kaoottinen saastehelvetti alkaa ahdistamaan jo parin päivän jälkeen. Saarilla taas olisi muuten tekemistä, mutta nettiyhteydet ovat kokemukseni mukaan poikkeuksetta perseestä.

Okei, myönnetään, kai tämä kaikki menee aika lailla first world problems-kategoriaan. Pahoittelut. Taneli Hämäläinen kirjoittaa tällä hetkellä niin hienoja kolumneja oikeista ongelmista kuten huume- ja seksiturismista, etten edes yritä haastaa vaan jatkan omaan napaani tuijottamista. Jotain tässä pitäisi kuitenkin keksiä. Jos PDC:n kiinteistönvälitys- ja internet-palvelut eivät nosta päätään radikaalisti lähipäivinä, ostanen lennot johonkin muualle. Mihin, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Perinteinen tikanheitto silmät kiinni karttapalloon saattaa olla lopulta helpoin ratkaisu.


Vuosi 2012: Eihän se nyt ihan putkeen mennyt  15

Minulla on jo vuosikausia ollut tapana erinäisissä pokeriblogeissani laittaa vuoden lopussa aina kulunut vuosi pakettiin ja ruotia pelisuorituksiani, tuloksiani ja muuta elämää. Jos kykeneväisyyteni itsekritiikkiin ei olisi kasvanut radikaalisti viime aikoina, tänä vuonna vastaava postaus jäisi kyllä tekemättä. Vuotta 2011 voisi pitää läpimurtovuotenani, ja muutenkin koko vuosi oli jälkeenpäin ajatellen melkein naurettavan onnellista aikaa. Vuoden paketointi oli siis suoranainen ilo. Näin kirjoitin (englanniksi) vuosi takaperin: http://www.cardrunners.com/blog/chuck_bass/2011-what-a-year

Tästä vuodesta kirjoittaminen taas on huomattavan paljon vaikeampaa. Koko vuosi on ollut oikeastaan alusta loppuun yhtä turbulenssia, ja tulokset ovat olleet huonompia kuin koskaan aikaisemmin urallani. Vuodesta 2012 tuli jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan kokevani; tappiovuosi pokerissa.

Ensimmäiset pari kuukautta elämä oli muuten mallillaan, mutta kriittisestikin tarkasteltuna lähinnä huonon onnen avustamana hävisin netissä noin $50000. Vitutti kuin pientä oravaa, joten lähdin melkein kolmeksi viikoksi hermolomalle Miamiin ja Curacaoon.

Loman jälkeen muutin pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa yhteen, mikä oli varmasti vuoden typerimpiä ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että minua ei ole luotu asumaan yhdessä kumppanin kanssa, ja olin salaisesti vähän skeptinen muuton suhteen. Toisaalta ajattelin, että joskus se oletettavasti on kuitenkin edessä, joten sama kokeilla sitten jo nyt. Tyttöystävä oli kuitenkin kaikilla mittareilla loistava, enkä voinut kuvitella kovin helposti sopivampaakaan asuinkumppania löytäväni.

Keväällä reissasin aika paljon kiertämässä live-turnauksia (häviten tietysti), ja Suomessa oli muuttohässäkkää, Ikeassa juoksemista sun muuta häiritsemässä pelejä. Voitin jonkun verran kun pelasin netissä, mutten saanut sisään kovin miehekkäitä työtunteja. Toukokuun lopussa tein vaikean päätöksen skipata World Series of Poker ja rannekeunelmat puhtaasti siksi, että voisin pelata netissä pehmeitä kesäpelejä. Olen vieläkin sitä mieltä, että tämä oli taloudellisesti erittäin järkevä päätös. Ikävä kyllä odotusarvo ei ihan realisoitunut, sillä koko alkukesän hävisin netissä kuopaten yhteensä 60 tonnia lisää niin järjettömän epäonnisen jakson siivittämänä, etten tiennyt sellaisen olevan edes mahdollista. Heinäkuussa tuurit alkoivat sitten vihdoin kääntymään, ja sain kahdessa viikossa rouhittua koko kuopan umpeen. Tässä vaiheessa olisi ehkä voinut hengähtää ja pitää pientä lomaa. Sen sijaan päätin jatkaa pelaamista, sillä fiilis omasta pelistä oli todella hyvä.

Kesä-heinäkuu ja pieni swingi.

Heinäkuun lopusta alkoi kuitenkin sitten yksi tähänastisen elämäni synkimmistä jaksoista. Ensinnäkin aloin taas häviämään juuri, kun sain alkukesän tappiot kurottua umpeen. Toiseksi alkoi tulemaan päivä päivältä enemmän selväksi, ettei yhdessäasumisemme oikein koskaan lähtenyt kunnolla rullamaan. En osannut kuitenkaan myöskään korjata tilannetta, joten päädyin katsomaan oman parisuhteeni rappeutumista ikään kuin sivustaseuraajan roolista. Näissä synkeissä mielentiloissa ei todellakaan pitäisi pelata korkeiden panosten pokeria, mutta en osannut olla pelaamattakaan. Tämän angstisen parikuukautisen aikana hävisin netissä uudet 70 tonnia ja parisuhteen päälle. Pokeriammattilaisille on hyvin ominaista kylmähermoisuus ja kyky sulkea kaikki muu ulkopuolelle, ja siihen minäkin olen aina ennen pystynyt. Tuon jakson ajalta minun on kuitenkin pakko myöntää, etten yksinkertaisesti ollut tarpeeksi vahva sen kummemmin pitämään taukoa kuin pelaamaan parasta peliänikään. Sen sijaan tilttasin jatkuvasti, paiskoin hiirtä seinään ja reagoin pienenpieniinkin epäonnisiin hetkiin kuin pikkulapsi. Ja kalliiksihan se tuli. Tästä en voi syyttää kuin itseäni.

Syyskuussa alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan positiivisia asioita. Kävin reissaamassa Maltalla ja Lontoossa (tosin hävisin toki live-turnauksiin), ja oli kaikenlaisia juhlia ja pääsin nauttimaan sinkkuna olemisen positiivisista puolista. Netissäkin aloin pikkuhiljaa taas voittamaan. Lokakuun alussa muutin sitten Meksikoon, ja siitä asti elämäni onkin varsin tarkkaan dokumentoitu tässä blogissa. Nyt kun eroangstit on selätetty, olen itse asiassa pelannut lähelle parasta pokeriani koskaan ja myös voittanut netissä oikeastaan koko ajan lokakuusta lähtien. Jouluna voitin pyhien aikana urani toisen Triple Crownin. Ikävä kyllä live-pokeriin häviäminen on viivästyttänyt taloudellisen tilanteen korjautumista, mutta tunne omasta pelistä on tällä hetkellä niin hyvä, etten näe seuraavan vuoden kohdalla kovin suuria uhkakuvia päin helvettiä menneestä vuodesta huolimatta. Ja varmistaakseni lentävän lähdön aion nyt pelata seuraavat pari kuukautta lähes joka päivä ja elää muutenkin suht terveellisesti ranta- ja salielämästä nauttien. Uskon, että tuloksia tulee. Ja parempi olisi tullakin. Koko uran statistiikka nettiturnauksista näyttää edelleen sentään $263000 vihreää, mutta olen kuitenkin aivan liian vanha ottamaan tarpeettomia tappiovuosia ja polttamaan rahaa. Ensi vuonna aion olla fiksumpi ja tienata kunnolla.

Pelit Meksikossa so far, puuttuu +kymppitonnin joulupelit.

Olen myös yleensä aina listannut vuoden lopussa tv-sarjoja ja musiikkia, joista nautin eniten kuluneen vuoden aikana.

[varoitus: seuraavat kolme kappaletta sisältävät marginaalisia spoilereita Breaking Badin kausista 3-5 ja Homelandin kausista 1-2]

Tv-sarjoista voisi mainita ainakin sen, että suurimman osan vuodesta joka sunnuntai oli aina melkoinen F5:n rämpytys käynnissä aamuyöllä sunnuntaiturnausten jälkeen. Ensin kolme kuukautta Game of Thronesia, sitten samalla ohjelmapaikalla Breaking Badin viitoskausi ja sen perään juuri tauolle mennyt Homelandin kakkoskausi.

En ole mikään fantasiadiggari joten Game of Thronesista minulla ei ole sen syvällisempää sanottavaa, mutta toki HBO osaa asiansa ja kulloisenkin jakson parissa vietetty tunti on ollut poikkeuksetta hyvää viihdettä. Breaking Badista minulla oli paha kutina, että taso tulee melkein väkisin laskemaan, sillä kolmos- ja neloskausien ilotulitusta on yksinkertaisesti liian vaikea matchata. Mielestäni olin oikeassa, sillä minusta tämä viimeisen kauden alkupuolisko oli huonointa Breaking Badia koskaan. Toki sarja on edelleen loistava, mutta käsikirjoittamisen taso on yksinkertaisesti lopahtanut ja kiinnostavia henkilöitä putoillut pois liikaa. Parasta sarjassa on tietenkin se, että kenelläkään ei ole mitään helvetinkään käryä, miten tuo soppa tulee päättymään. Yleensä sitä aina suunnilleen tietää miten tv-sarjat loppuvat, koska jenkit tykkäävät onnellisista lopuista. Suosikkisarjoista oikeastaan vain Twin Peaks ja The Wire tarjosivat samanlaiset sweatit loppuun asti kuin Breaking Bad nyt. Henkilökohtaisesti veikkaan, että Walt on koko ajan ollut tarinan pahis ja lopusta ei tule kovin kaunista katsottavaa.

Tämän vuoden tv-sarjoista kaikkein eniten vuotta 2012 on minulle kuvastanut Homeland. Se kuulostaa paperilla karmealta, sillä eihän noita jenkkien patrioottisarjoja nyt voi kukaan jaksaa seurata, ja itsekin hyppäsin mukaan todella jälkijunassa. Käytännössä annoin Homelandille mahdollisuuden vasta sitten, kun noin 50 ihmistä oli sitä minulle suositellut. Ja käsittämätöntä kyllä, sarja on loistava. Se ei ehkä tule ikinä olemaan The Wire tai edes Breaking Bad, mutta yhdenkään tv-sarjan ääressä en viettänyt tänä vuonna yhtä sykähdyttäviä hetkiä. Väitän myös, että Homelandin pääosakaksikko on jo tähän mennessä tehnyt kaikkien alan palkintojen arvoiset suoritukset. Aina vähän omituisena näyttelijänä pitämäni Claire Danes on niin häkellyttävän hyvä, etten vieläkään ole täysin varma onko hän tosielämässäkin todella sekaisin vai vain uskomattoman hyvä näyttelijä. Juuri päättyneellä sarjan kakkoskaudella vauhti oli paikoin hengästyttävä, ja odotin kirjoittajien vetävän homman överiksi hetkellä millä hyvänsä. Vaikka kauden loppua kohden tuli pari heikompaa jaksoa, niin jotenkin käsittämättömästi kirjoittajat saivat kuitenkin pidettyä langat käsissään alusta loppuun. Viime viikon finaalijaksoa katsoessa unohdin melkein hengittää. Ensi vuoden elokuu ei voi tulla liian nopeasti.

Musiikkipuolella vuosi oli mielestäni aavistuksen köyhä. Tänä vuonna julkaistuista levyistä soittimessa soivat eniten:

Kendrick Lamar: Good kid, mAAd city - Vuoden paras levy tuli aivan vuoden lopussa. Ei voi kyllästyä.

M83: Hurry Up, We're Dreaming - Soundtrack niin lämpimiin kesäöihin, salille kuin pokerisession taustalle. Vuoden eniten kuuntelemani levy.

Drake: Take Care - En haluaisi pitää Drakesta. Kaveri, jonka koko tuotanto on käytännössä valittamista siitä, kuinka rahaa, menestystä ja naisia on aivan liikaa kuulostaa paperilla hirveältä. En voi kuitenkaan itselleni mitään, vaan diggaan todella paljon molemmista Draken tuotoksista. Take Care on vieläpä näistä parempi.

Frank Ocean: Channel Orange - Antaisin Frank Oceanille kaikki mahdolliset vuoden tulokas-, vuoden ääni-, vuoden persoona- jne. palkinnot. Ikävä kyllä kauan odotetusta ensilevystä en voi sanoa paria erinomaista kappaletta (etupäässä Pyramids ja Thinking About You) lukuunottamatta pitäväni. Se vain menee aivan liikaa r&b:n suuntaan omasta musiikkimaustani. Tykkäsin omakustannebiiseistä (Novacane, Songs For Women) paljon enemmän kuin lähes mistään Channel Orangen kappaleista. Ikävä kyllä.

Lana Del Rey: Born To Die - Ikävän epätasainen levy, joka pitää kuitenkin sisällään ehkä vuoden parhaan kappaleen (Video Games) ja monta hienoa hetkeä. Frank Oceanin ohella vuoden kiinnostavin persoona.

Vuonna 2012 aloin myös blogittamaan täällä Cityssä. On ollut mukava huomata, että ainakin jotkut ovat jaksaneet lukea väsyneen pokeristin jorinoita. Kiitos siis molemmille lukijoilleni.

Parempaa vuotta 2013 tasapuolisesti kaikille!


Adios, Rosarito  1

Aamu Rosaritossa valkenee yhtä sumuisena kuin kaikki muutkin aamut. Ennen kymmentä herätessä ei näe nenäänsä pidemmälle. Puoli yhdentoista aikaan sumu on jo hieman hälventynyt. Yhdeltätoista aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

(kuvat otettu samasta paikasta noin puolen tunnin välein)

Vuokrasopimus Rosaritossa päättyy muutaman päivän päästä. Alunperin ajattelimme, että jäämme tänne loppuvuodeksi. Kuukauden asumisen jälkeen kaikki ovat kypsiä lähtemään. Syy ei ole ruokamyrkytystacoissa, ärsyttävissä kauppiaissa, pätkivässä netissä tai vihaisissa kulkukoirissa. Tai ehkä vähän niissäkin. Pääasiallinen syy on kuitenkin se, että Rosaritossa on niin hiton kuollutta.

Vajaa kuukausi täällä meni nopeasti ja pelitkin sujuivat hyvin. Neljän hengen huonekuntamme jäi kollektiivisesti noin 60 000 dollaria voitolle peleistä Rosaritossa. Itse louhin aika tarkkaan kolmasosan tuosta. Pelitunteja kertyi kolmeen viikkoon tilastointiohjelman mukaan 165, joten melko ahkerakin olin. Muun elämän kanssa olikin sitten vähän niin ja näin. Täällä aidatussa yksityisparatiisissa on kyllä ollut kiva chillailla. En ole varmasti koskaan elämässäni viettänyt niin paljon aikaa makuuasennossa kuin täällä. Kymmenen tunnin yöunet joka yö, löhöilyä altaalla, löhöilyä riippumatossa, löhöilyä sohvalla läppäri kädessä pelaten. Olo oli koko ajan varsin löysä.

Loputon laiskottelu ei kuitenkaan sovi minulle. Kaipaan vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, ja kolme kämppistä vailla kosketusta ulkomaailmaan ei aina ihan riitä. Rosaritossa on vain se ongelma, että tekemistä tai ihmisiä ei kerta kaikkiaan ole. Minulle on vieläkin hieman epäselvää, mitä Rosaritolle on tapahtunut, mutta kovin hyvin tällä paikalla ei kyllä mene. Aidattu asuinpaikkamme tuntuu välillä enemmän vankilalta. Portista ei pysty menemään ulos, ellei 24 tuntia vuorokaudessa paikalla oleva vartija paina nappia. Heti portin ulkopuolella odottaa toisenlainen todellisuus. Roskia, joita kukaan ei kerää, ränsistyneitä hökkeleitä, käsittämättömiä savityökauppoja joissa ei käy ketään. Kirkkaasti suurimman diskon ulkopuolella on haalistuneita mainoksia vuoden 2006 kesäkonsertista.

Muurin takana asuinpaikkamme La Jolla Del Marin tornit.

Portti, jonka takana odottaa oikea Rosarito...

...kuten keramiikkakauppa, jonka katossa on reikä ja jossa kukaan ei käy.

Downtown.

Pääranta vailla turisteja.

Tarkoitukseni ei millään tavalla ole valittaa köyhyydestä. En ole niin naiivi, että kuvittelisin koko maailman olevan yhtä hyvinvointiyhteiskuntaa. Päinvastoin, sellaistahan minä tällä reissulla pakenen. Kaikki vain tuntuu jotenkin paljon musertavammalta, kun kaupungissa ei ole minkäänlaista yhteisöä tai elämää. Monesti vaikuttaa siltä, että kaikkien mukavien pikkukojujen toimeentulo on meidän harteillamme, koska ketään muita potentiaalisia asiakkaita ei koskaan tule vastaan. On vaikea nauttia olostaan, kun syyllisyydentunne seuraa kaikkialle.

Autioita ja kunnostamattomia katuja kävellessä tuntuu, kuin Rosarito olisi unohdettu kehittyvän maailman ulkopuolelle ja asukkaat kaikonneet naapuriin Tijuanaan. Jäljelle jäi vain autio ranta, viimeisiä turisteja loputtomasti ahdistelevat kauppiaat ja kämpän ulkopuolella päivittäin pyörivä sydäntäsärkevä kolmijalkainen kulkukoira. Monissa köyhissä maissa on tullut kierrettyä, ja usein ne aidoimmat ja onnellisimmat ihmiset ovat löytyneet kaikkein alhaisimman bruttokansantuotteen maista. En epäile, etteikö Meksikokin olisi pullollaan mainiota paikkoja. Enkä edes väitä, etteikö Rosaritokin voisi olla jollekin juuri se juttu. Mutta minulle se ei ollut, eikä kyllä kämppiksillenikään. Siispä on aika suunnata eteenpäin.

Joe The Pron vaimo Gloria tulee hakemaan SUV-mastuurillaan viideltä iltapäivällä. Päivä on kulunut kämppää siivoten ja pyykkiä pesten. Kun neljä nuorta miestä asuu isossa kämpässä pelaten päivät pitkät pokeria, on väistämätöntä että näky muistuttaa ennemmin tai myöhemmin kaatopaikkaa. Heräsimme kaikki myös yhtä myöhään eli pari tuntia ennen lähtöä tajuamaan, ettei kenelläkään ole puhtaita vaatteita. Pyykkikone ja kuivausrumpu lauloivat melkoisella teholla viimeiset tunnit.

Matkalla rajalle Tijuanaan Gloria kertoo itsestään ja elämästään. Hän on kotoisin Ohiosta, samasta kaupungista kuin Charles Manson. He ovat melkein samanikäisiäkin. Gloria ei kuitenkaan koskaan tavannut Mansonia, koska hän syntyi amish-yhteisöön. Tarina ei kerro yksityiskohtia, mutta jotenkin hän päätyi naimisiin meksikolaisen ex-nyrkkeilijän kanssa, joka tuomittiin vankilaan Kaliforniassa (käsittääkseni osallisuudesta paritusrenkaaseen, joskin tätä Gloria ei suoraan sano). Glorialla on monia hauskoja tarinoita visiiteistä vankilaan. Kun Joe vapautui, hänet potkittiin välittömästi pois Yhdysvalloista ilman paluulippua. Tämän takia kuskimme tänään on siis Gloria. Joen istuttua tuomionsa pariskunta muutti Rosaritoon, unohdettuun kaupunkiin, jossa Joe pyörittää taksi-imperiumia ja luultavasti jotain muutakin. Siitä en halua tietää, tein vain päätelmäni yläosattomista siivoojista joita Joelta kuulemma voi tilata.

Ajamme Tijuanan slummien läpi. "Täällä asuu lähinnä narkomaaneja", Gloria kertoo ja napsauttaa ovien lukitusnappia liikennevaloissa. Jono rajalla on pitkä ja loputon. Aurinko on jo laskenut. Pimenevässä illassa autojen välissä vaeltaa äitejä vauvat sylissä kerjäämässä rahaa. "Heidän miehensä juovat kaikki rahat, mitä äidit saavat kerättyä", Gloria valaisee. Katselen tummennettujen lasien takaa arviolta kahdeksanvuotiasta langanlaihaa pikkupoikaa, joka kerjää rahaa pahviseen kahvikuppiin. Vähän matkan päässä näkyy jalaton mies kerjäämässä. Kohtaamme jonossa epäilyttäviä vakuutusmyyjiä, suoraan laukusta Xanaxia ja Viagraa myyvän kulkukauppiaan ja väkisin ikkunat dollarin korvausta vastaan pesevän pikkupojan. Gloria kertoo, kuinka viimeksi yksin rajaa ylittäessään hän jonotti yli neljä tuntia. Tällaisia tukoksia varten paikalla pyörii yrittäjiä, jotka ajavat autoa eteenpäin vessakäynnin ajan pientä korvausta vastaan. Jostain pauhaa äänekästä musiikkia, tiellä on satoja jumissa olevia autoja ja vielä enemmän kaupustelijoita, ilma on täynnä saasteita ja pölyä.

Pääsemme rajan yli vajaassa parissa tunnissa. Kuulemma hyvin maanantai-illaksi. Gloria heittää meidät San Diegoon ja Enterprise-autovuokraamoon, kuittaa satasen palkkionsa ja kurvaa takaisin kohti Meksikoa. Ystäväni Bryan ja Shane vuokraavat auton, jolla he aikovat ajaa koko yön kohti Arizonaa ja jotain teknofestivaalia. Melkein lähden sinne itsekin, mutta päätän viime hetkellä ottaa sen sijaan huomisaamuksi lennon Las Vegasiin. Ehdin pelata siellä muutaman live-turnauksen viikonloppuna sillä aikaa, kun ystäväni bilettävät aavikolla. Työ ennen huvia. Minulla on iso betsi toisen suomalaisen pokerinpelaajan, Joni "unelmavävy" Jouhkimaisen kanssa vuosien 2012-2013 liveturnausrahastuksista, ja olen niin pahalla takamatkalla että on pakko alkaa painamaan liveäkin isolla volyymillä. Maanantaina kokoonnumme porukalla, kun World Series Of Pokerin finaalipöytä alkaa. Meillä on kaksi kaveria finaalipöydässä taistelemassa reilun 8 miljoonan ykköspalkinnosta. Toinen heistä, Greg Merson, voitti jo kesällä sivuturnauksen ja reilun miljoonan. Tuon jälkeen hänen peliensä rahoittaja käytti 25 000 dollaria bileisiin Tryst-yökerhossa Vegasissa. Tästä voi laskea, miten iso ilta tiistaina turnauksen päättyessä saattaa olla tulossa. Ja jos se ei riitä, niin keskiviikkona on Halloween, Kaskade, Avicii, deadmau5 ja täysin sekaisin oleva kaupunki. Melkoinen kontrasti edelliskuukauteen.

Koska suunnitteluni oli itselleni perinteiseen tapaan hieman vajavaista, kirjoitan tätä 30 taalan motellista moottoritien varresta jostain San Diegon ulkopuolelta. Minun pitää herätä neljän tunnin päästä lennolle, enkä kerta kaikkiaan raaskinut käyttää sataa taalaa oikeaan hotelliin näin lyhyttä visiittiä varten. Olen ollut samanlaisessa paikassa kerran ennenkin, vuoden 2009 kesällä Los Angelesissa. Tuolloin lähdin Vegasiin ja World Series of Pokeriin paksun lompakon kanssa täynnä unelmia. Turnaussarjan lopussa olin niin poikki, ettei ollut enää varaa kunnon hotelliin. Olin buukannut paluulennon Losista, kun lähtiessä ajattelin meneväni sinne pariksi yöksi hengailemaan ennen paluuta. Paikan päälle päästessäni ei sitten ollutkaan enää varaa edes taksiin, vaan piti kulkea pitkin moottoritietä nähdäkseen edes jotain. Nykyään taloudenhoitoni on sentään kehittynyt edes vähän noista ajoista, vaikka en näköjään vieläkään osaa päättää ennen kuin pari tuntia ennen määräaikaa mihin olen ylipäätään menossa.

PS. Innostuin ja buukkasin lennot sun muut seuraavan kuukauden taipaleelle. Las Vegasin jälkeen tiedossa on muun muassa visiitti keskellä metsää sijaitsevaan intiaanikasinoon pelamaan World Poker Finalsia, pari yötä Isossa Omenassa, pari viikkoa Playa Del Carmenissa ja kymmenen päivää hyisessä Montrealissa. Seuraavan kerran asetun pidemmäksi aikaa aloilleni joulukuussa Cabossa.