Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on matkustus.

Karibia ja maailman erikoisin lentokenttä  8

Loppureissu Montrealissa sujui aika lailla käsikirjoituksen mukaan. Ammuin kaksi $3500 hintaista laukausta pääturnaukseen. Ensimmäisellä yrityksellä putosin ennen kuin suurin osa pelaajista oli ehtinyt edes istua alas. Toisella kerralla sätkin sentään kuusi tuntia, mutta lopputulos oli sama. Pelasin tähän päälle vielä kaksi sivuturnausta, myöskin ilman mitään happea. Lisämiinuksena omaan ärsyttävän taitavia kavereita, sillä käytännössä jokainen Montrealissa tuntemani ihminen pääsi jatkoon, mikä eliminoi tehokkaasti illanviettomahdollisuudet niin perjantain kuin lauantainkin osalta.

Sunnuntaina vetäydyin pelaamaan nettipokeria, ja vähemmän yllättäen voitin suurimman osan live-tappioista takaisin yhdellä istumalla. Aloitin pelaamaan aamukahdeksalta ja lopetin 22:30 illalla. Tässä vaiheessa olin melkoisen väsynyt mutta myös nälkäinen, ja päädyin menemään myöhäiselle illalliselle tässä blogissa aiemmin mainitun ystäväni Pratyushin kanssa. Törmäsimme matkalla sattumalta pariin yhteiseen ystäväämme, joiden seurassa taas oli Kanadan kautta aikain menestynein pokerinpelaaja Daniel Negreanu erittäin tukevassa humalatilassa. Yksi asia johti toiseen, ja muutamaa tuntia myöhemmin olin aamukolmelta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä juomassa shotteja täpötäydessä (!!!) yökerhossa. Aiemmin mainituilla kavereillani kävi kaikilla sunnuntain aikana yksitellen huonot pääturnauksessa, ja saimme pikkutunneilla kasaan aivan loistavan korporaation. Pidimme vielä jatkot jonkun hotellihuoneessa, ja pääsin lopulta nukkumaan joskus aamuseitsemältä.

(03:30 otettu ainoa otos illalta. Vasemmalla Pratyush, humaltuneet minä ja Daniel sekä taustalla parin vuoden takainen maailmanmestari Jonathan Duhamel, kanadalainen hänkin.)

Lentoni kohti St. Maartenia lähti tiistaina aamukuudelta. Ensimmäinen osuus eli Montreal-New York sujui moitteettomasti. New Yorkissa omasin neljä tuntia vaihtoaikaa, minkä voisi kuvitella olevan riittävästi jatkolennolle ehtimiseen. Omalla kohdallani neljässä tunnissa oli ainakin yksi liikaa, sillä kolme tuntia väsymystä vastaan taisteltuani onnistuin nukahtamaan istualleni lentoaseman penkille ja missaamaan jatkoyhteyden. Havahduin suunnilleen samalla sekunnilla kun koneen oli määrä nousta ilmaan. Ryntäsin pienoisessa paniikissa American Airlinesin tiskille, mutta mitään ei ollut tehtävissä. New York-Miami missattu, ja suurempana ongelmana myös Miami-St. Maarten.

Tämä oli luullakseni kolmas kerta, kun olen missannut AA:n lennon jenkeissä. En vieläkään tiedä miksi, mutta jostain syystä olen joka kerta saanut uudet lennot ilmaiseksi vaikka joka kerta vika on ollut täysin itsessäni enkä ole sitä myöskään yrittänyt mitenkään kiistää. Niin nytkin. Yksinkertaisesti kysyin, että mitä nyt tehdään, ja virkailija antoi liput seuraaville lennoille. En oikein usko, että tässä mentiin naamakertoimilla, joten ilmeisesti tämä on yleinen käytäntö jenkeissä tai ainakin AA:lla. Ei muuten toimi Euroopassa ainakaan oman kokemukseni mukaan.

Lento Miamiin lähti vielä ihan säädylliseen aikaan iltapäivällä, mutta illan viimeiseen St. Maartenin koneeseen ei ollut toivoa ehtiä. Siispä nukuin yön Miamissa ja boardasin ensimmäisen aamulennon. Tänne 32 asteen helteeseen Princess Julianan kansainväliselle lentokentälle laskeuduin keskiviikkona iltapäivällä. Ja melkoinen laskeutuminen olikin.

Saint Maarten on siis pienenpieni saari Karibialla (ks. kuva yllä). Asukkaita on 40000 hollantilaista ja toinen mokoma ranskalaisia, ja paikka on jaettu kahtia näiden valtioiden kesken. Suurin matkailuvaltti on tietenkin ilmasto ja loputtomat vesiurheilumahdollisuudet, etenkin sukeltajia ja snorklaajia tänne pyhiinvaeltaa pilvin pimein koralliriuttoja, merikilpikonnia, rauskuja ja erilaisia värikkäitä kaloja ihmettelemään. Maanpinnalla olevista nähtävyyksistä erottuu vain yksi, nimittäin edellämainittu lentokenttä.

Princess Julianan lentokenttä on aivan kuuluisan Maho Beachin kupeessa, kiitorata alkaa noin kymmenen metriä lähimmästä auringonpalvojasta. Vietin itsekin ensimmäisen päivän kyseisellä rannalla, ja kieltämättä on aika hauskaa ihmetellä nipin napin pään yli laskeutuvia koneita. Suurin osa on harmittomia pikkukoneita, mutta muutaman kerran päivässä jostain tulee myös täysikokoinen 747 joka sekä pitää älytöntä ääntä että näyttää viimeiseen asti siltä, että on tulossa suoraan päälle (kiitorata on lyhyt, joten suurien koneiden pitää laskeutua ihan kiitoradan kärkeen). Lähtiessään koneet taas puhaltavat rannalle suihkumoottoreistaan sellaisen ilmavirtauksen, että ihmiset lentelevät mereen ja/tai hiekalle. Suurta huvia turistien keskuudessa on pitää lentokentän aidasta kiinni ja lentää sitten metrikaupalla taaksepäin hiekalle tai veteen. Yritin ottaa tästäkin valokuvaa, mutta kuvaaja melkein tukehtui hiekkamyrskyyn ja kamera oli hajota.

Olen täälläkin, yllätys yllätys, pokeriturnausmatkalla. 1650 euron hintainen Unibet Open Grand Final pyörähtää käyntiin ylihuomenna, mikä tarjoaa loistavan tekosyyn lomailemiselle. Oikeasti en tosin oleta voittavani turnauksesta yhtään mitään, mutta erilaisille vesiaktiviteeteille minulla on sen sijaan kovat odotukset. Sanon "odotukset", koska reilun kahden vuorokauden saarella olemisen jälkeen en ole saanut vielä aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä. Keskiviikkona laskeuduin niin myöhään, etten ehtinyt edes rannalle. Torstaina vietin päivän Maho Beachilla koneita ihmettelemässä. Tänään yritin käydä ensimmäisen kerran snorklaamassa, mutta feilasin pahasti taustatutkimuksessa. Paikka, johon ajatin itseni venetaksilla oli varsin kuollut. Koralliriutasta oli tuskin mitään jäljellä, eikä meressä näkynyt sen kummemmin rauskuja kuin merikilpikonniakaan. Koska kaikki kunnolliset snorklaus/sukelluspaikat ovat pitemmän venematkan päässä rannasta ja vaatinevat myös jonkinlaista paikallistuntemusta, epäilen että joudun seuraavalla yrityksellä nielemään järjestettyjä matkoja kohtaan kohdistuvan ärtymykseni ja menemään paikallisen oppaan vetämälle snorklauskierrokselle, joita täältä lähtee päivittäin pilvin pimein kymmenien kilometrien päähän koralliriutoille. Huomenna jätän tosin räpylät hotellille, sillä päätimme yhdessä kolmen saksalaisen ystäväni kanssa vuokrata vesiskootterit ja painella niillä koko saaren ympäri. Aikaa tähän pitäisi mennä 5-6 tuntia.

Täällä ei siis toistaiseksi ole ketään muita tuttuja kuin nämä kolme saksalaista, joiden kanssa olen reissannut monesti ennenkin. Maanantaina tänne pamahtaa sitten toistakymmentä suomalaistakin kyseistä turnausta varten. Epäilemättä ihan virkistävää puhua pitkästä aikaa suomeakin. Vähemmän virkistävää lienee sitten se mojitojen litkiminen, joka tuskin ihan heti loppuu.

Turnaus pelataan Casino Royale-nimisellä pikkukasinolla hotellin vieressä. Kyseinen kasino on hauskimpia paikkoja, missä olen pokeria pelannut. Mitään turvatoimia ei ole, henkkareita ei kysytä ja meno on muutenkin varsin liberaalia. Kuulin Suomen pokeriomatunto Juha Helpiltä, että täällä on vuosien saatossa ryöstetty useita pokerinpelaajia väkivaltaisesti. Tanskalaista kilpaveljeä oli sohaistu veitsellä kurkkuun hengenvaarallisesti, tosin tästä voi ehkä syyttää itseäänkin jos ei anna veistä heiluttavalle ryöstäjälle kultaketjua kaulastaan. Itse en ole havainnut täällä mitään muuta kuin leppoisia auringonpalvojia ja pilviveikkoja, ja tuskin tulen näkemäänkään niin kauan kun en heiluttele setelitukkoja kolmessa promillessa yökerhon edessä.

Olemme majoittuneet Sonesta Resortille Maho Beachin kupeeseen, joka on pitkäaikaisimpia hotelliyrityksiä saarella. Se on varsin tyypillinen hotelli Karibialla: Maksaa helvetisti, virallisesti 4,5 tähteä mutta käytännössä puolet voisi ottaa pois, ulkoilmapuitteet ovat hulppeat omasta rannasta ja rantabaarista uima-altaisiin ja muihin aktiviteetteihin, huoneissa taas ei toimi mikään. Äänieristystä ei ole, eli laskeutuvat koneet herättävät melko tehokkaasti aamukahdeksasta eteenpäin. Netti ei toimi juuri ollenkaan (mitä en tosin odottanutkaan). Ensimmäisenä iltana koko hotellista meni sähköt kolme kertaa niin, että ihmisiä jäi jumiin hisseihin ja koko aula oli pimeänä. Viimeisen sähkökatkon aikana menin nukkumaan, ja heräsin aamuviideltä siihen kun telkkari meni itsestään päälle. Tänään vesi oli poikki kevyet kuusi tuntia kuumimpaan aikaan päivästä, minkä seurauksena kävin meressä aamusuihkussa ja pesin hampaat vesipullon avulla. Mutta kuten kaikkialla muuallakin Karibialla, millään ongelmilla ei ole kauheasti väliä, sillä kukapa tänne tulee hotellissa pyörimään.

PS. Tässä vielä hauska video St. Maarten-laskeutumisesta, alkaa noin kohdassa 00.40: http://www.youtube.com/watch?v=SCIJ0F62og4


Pokerikiertue, osa 2: Lontoo  4

Maltan pokerit sujuivat samalla kaavalla, kuin ne ovat itseltäni live-turnauksissa viimeisen vuoden ajan sujuneet. Pelasin mielestäni erittäin hyvin, sain merkkini sisään parhaalla mahdollisella kädellä huonompaa vastaan. Sen jälkeen ei ollut tehtävissä muuta kuin antaa homma rouva Fortunan käsiin ja toivoa, että kerrankin käteni olisi paras myös maalissa. Sitä se ei ollut, vaan ärsyttävä kreikkalaisvastustaja vetäisi ohi ja voitti sitten koko turnauksen ja 75000 euroa. Itse en saanut edes rahapalkintoa. Ryysyjen ja rikkauksien ero on pokerissa pienempi kuin useimmissa muissa lajeissa.

Pudottuani kättelin vastustajan ja kävelin niin sanotun Walk Of Shamen pois kasinolta. Pöytäni oli perimmäisessä nurkassa, ja tuskastuttavan pitkällä matkalla kohti ulko-ovea näin toistasataa vielä mukana olevaa pelaajaa. Päässä pyörivät tutuksi tulleet vitutuksen ja angstin sävyttämät ajatukset. Olen tosin nähnyt eläessäni jo miljoonia pokerijakoja, eikä oikeastaan mikään pöydissä tapahtuva enää suuresti yllätä tai vaikuta tunteisiin. Totta kai se aina hetken ärsyttää, kun ei saa palkintoa tehdystä työstä ja itseä huonommat kaapivat kuusinumeroisia shekkejä. Oh well.

Kasinolta poistuttuani havaitsin kuitenkin lämpötilan suotuisaksi ja sään aurinkoiseksi, minkä seurauksena murheet unohtuivat hetkessä. Löhöilin loppuiltapäivän altaalla, pelasin illalla pokeria ja mutustelin sushia. Tämä kaava toistuikin sitten joka päivä koko loppureissun ajan. Viimeisenä Maltan-päivänäni oli jo aika levännyt olo, kun tuli kuitattua kuukausien univelat vetämällä 12 tunnin yöunia lähes joka yö.

Levännyt olo katosi muutamaa tuntia ennen lentoa Lontooseen. Olen eläessäni lentänyt varmasti noin 50 eri lentoyhtiöllä, joista oikeastaan yhdestäkään minulla ei ole juuri huonoa sanottavaa. Öljysheikkien Etihad ja Qatar Airways sekä Singapore Airlines ovat omaa luokkaansa, mutta halpalentoyhtiöistä esimerkiksi EasyJet, AirAsia ja JetBlue ovat myös toimineet aina kohdallani hyvin. Ainoan poikkeuksen tyytyväisyyteeni maailman lentoyhtiöitä kohtaan on aina muodostanut RyanAir. Pyrin yleensä välttämään sillä lentämistä kuin ruttoa. Nyt ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä haluamilleni päiville ei yksinkertaisesti saanut muuta Malta-Lontoo-Malta-yhteyttä kuin RyanAirin. Tai no, olisin myös voinut olla yötä Frankfurtin terminaalin penkillä ja tehdä saman kahdella pompulla sekä 20 tunnin välilaskuilla hintaan 1800 euroa. Tätäkin harkitsin hetken aikaa ihan vain, ettei tarvitsisi astua sinikeltaiseen sardiinipurkkiin.

Ongelmat alkoivat tällä kertaa jo ennen kentälle lähtöä. RyanAirilla on tunnetusti politiikka, että matkustajan on printattava oma boarding passinsa tai tästä napsahtaa 60 euron sakko. Tästä hyvin tietoisena menin noin 10 tuntia ennen lentoa hotellin respaan tulostamaan paperilappusta. Tietenkään RyanAirin sivut eivät toimineet. Rämpytin koko yön, mutta check-in-sivu ei suostunut aukeamaan. Lentokentällä minulle kerrottiin, että tämä on oma syyni, sillä olisin voinut printata lipun myös aiemmin ja varautua tällaisiin katkoksiin. 8 tunnin yrittäminen ja valvottu yö ei riittänyt syyksi väistää sakko.

Seuraavaksi alkoi vääntö ylimääräisistä kiloista. Laukkuni painoi 23,5 kiloa, kun painoraja on 15kg. Jokaisesta ylimääräisestä kilosta rapsahtaa 20 euron sakko - per suunta. Tähän toki olisin voinut varautua, mutta vähän vaikea kolmen viikon reissua on suunnitella ottamatta tarpeeksi vaatteita mukaan. Päädyin lopulta purkamaan laukusta alepan kassin täyteen vaatteita, kantamaan isoa näyttöäni kainalossa seuraavat kuusi tuntia ja survomaan repunkin täyteen kenkiä, puseroita ja niin edelleen. Lopullinen paino 17 kiloa ja 40 euron lisäsakko. Tässä vaiheessa napsahti jo 450 euron raja rikki tällekin "halpa"lennolle.

Koneessa ei tietenkään ollut senttiäkään tilaa käsimatkatavaroille, vaan jouduin istumaan koko lennon niin, että jalkatilani on vallattu repun ja kassin toimesta sekä pitämään noin puolet istuinta leveämpää näyttöä sylissäni. En voinut nousta, syödä, lukea enkä tehdä yhtään mitään muutakaan paitsi puristaa näyttöä ja toivoa, ettei se hajoa turbulenssin aikana.

Täällä Lontoossa on sentään kaikki hyvin. Otimme eilen yöelämän haltuun saksalais-englantilais-suomalaisella porukalla. Oppaana meillä oli ystäväni Joejoe (hän ainakin kivenkovaan väittää, että se on hänen syntymänimensä?), joka kuskasi meitä baarista toiseen ympäri SoHoa. Päädyimme muun muassa kellarissa sijaitsevaan heavy metal-baariin, jossa myytiin pelkästään erilaisia shotteja ja San Miguelia. Ainakaan oma pukeutumiseni ei sopinut paikan henkeen erityisen hyvin:

Loppuillaksi päädyimme Roxy-nimiseen paikkaan jossain sivukadulla, joka oli aivan täynnä tanssivia nuoria ihmisiä. Tiskiltä sai 8 punnalla kannuissa tarjoiltuja Long Island Ice Tea-drinkkejä triplana. Tanssiminen ei ole varsinaisesti vahva lajini, mutta löysin myös itseni tanssilattialta jossain vaiheessa iltaa. Suoritustani kommentoitiin sanoilla "you look like you're having an epileptic seizure". Tulipahan taas todettua, miten paljon siistimpää melkein missä vain on bilettää kuin Suomessa, missä meno on jäyhää ja painostavaa. Seurueessamme viihtyi myös puolen iltaa ruotsalaisia tyttöjä, jotka olivat kansallisten tapojen vastaisesti jopa enemmän kännissä kuin suomalaiset miehet. Toinen tytöistä obsessoitui kieltämättä erittäin hienosta baarilippiksestäni (siinä on karhun kuva, sydän ja teksti California Love) ja juoksenteli perässä varastamassa sitä päästäni puolen iltaa. Kysyin, josko saisin ottaa tytöistä kuvan tähän blogiin, koska halusin todistaa että historiallisesti pokerinpelaajien seurueessa oli täysin vapaaehtoisesti siihen liittyneitä tyttöjä. Tytöt suostuivat sillä ehdolla, että saavat pussailla kuvassa.

Jossain vaiheessa iltaa toinen tytöistä kuiskasi minulle jotain, mitä en oikein ymmärtänyt. Hän puhui jotain lähtemisestä ja pavuista (?!?!?). Pyysin kolmesti toistamaan ilman edistystä. Mysteeriksi jäi, oliko se kutsu lähteä hotellille vai jotain muuta. Itselleni tyypilliseen tyyliin vastasin tähän "I want more drinks first" ja poistuin baaritiskille, koska en halunnut jättää hauskaa iltaa kesken. Kun tulin takaisin, tyttö oli kadonnut. Helvetin vaikeaa tämä sinkkuna oleminen. Plussapuolena lippis oli ainakin tallessa.

Pelaan huomenna 1650 euron Unibet Openin, ja lauantai-iltana on ohjelmassa pelaajabileet Lontoon o2-areenan yhteydessä olevassa yökerhossa. Paikkavalinta vaikuttaa ainakin mielenkiintoiselta: http://www.proud2.com/photos.aspx

Pelottavaa tässä on lähinnä se, että lento takaisin Maltalle on sunnuntaina kello 10 aamulla. Sitä ei voi edes missata, koska pelit Maltalla alkavat käytännössä heti kun laskeudun. Pitäisi siis selvitä suoraan bileistä takaisin hotellille (jo tämä osa oli ainakin eilen erittäin vaikeaa), luovia itsensä Lontoosta Stanstediin, päästä läpi turvatarkastuksesta, onnistua vääntämään RyanAirin kanssa lisäkiloista ja selviytyä 3,5 tunnin lennosta näyttö sylissä orastavan krapulan kanssa. Ja tämän jälkeen pelata samoilla silmillä 15 tunnin sessio pokeria. Jatkan raportoimista, jos selviän Maltalle asti.