Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on mystic.

Mystic Pizza  1

Lauantai 2.11.

Havahdun aamuyhdeksältä äänekkääseen koputteluun ovella. Olen nukkunut ehkä seitsemän tuntia, ja tällä univelkojen määrällä se ei riitä mihinkään. Teeskentelen, etten kuule koputusta. Se ei kuitenkaan lakkaa, joten vääntäydyn väkisin ylös. Ovella odottaa sama mummeli joka yöllä ohjasi minut huoneeseeni. "Rise and shine!". Hän tiedustelee, josko haluaisin aamupalaa. Sanon, että haluaisin mieluummin nukkua. Saan osakseni paheksuvan katseen ja mutinaa siitä, kuinka täällä päin ei ole totuttu nukkumaan myöhään. Tunnen itseni enemmän jonkinlaisen maatilan kuin hotellin vieraaksi.

Nukun pari tuntia lisää ja vääntäydyn aulaan tilaamaan taksia yhdentoista jälkeen, turnauksen jatkuessa kahdeltatoista. Taksin tilaaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä aksenttini tuntuu menevän pahasti ristiin connecticutilaisen vastaavan kanssa. Tai ehkä mummeli ei vain kuule mitään. Keskustelu menee suunnilleen näin:

"Hey, could you call me a cab please?"
(kauhistuu) "a cop?
"No, a cab."
"A COP? WHAT'S WRONG, DEAR?"
No, a cab, a taxi, you know."
"You want to rent a car?"

Kirjoitan lopulta aikeeni paperille. "Oh, you mean a caaaaaaaaabbb", mummeli sanoo paksuimmalla koskaan kuulemallani aksentilla. Lähin taksi on kuulemma parinkymmenen kilometrin päässä, joten sen tulemisessa kestää.

Taksi saapuu majatalolle pariakymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Toivon sydämestäni, että kuski pystyy ajamaan vähän nopeammin päivänvalossa. Ja pystyyhän hän. Reitti Foxwoodsiin on kauniimpi kuin osasin odottaakaan. Koko matka on yhtä punertavansävyisten vaahteroiden reunustamaa harvaa metsää, joka on kuin suoraan kanadalaisesta luontodokumentista.

Etsin itseni kakkospäivän paikka-arvontalistasta. Olen pöydässä numero yksi. Arvaan jo, mitä se tarkoittaa. Yleensä ykköspöytä on aina niin sanottu tv-pöytä. Paikasta ja turnauksesta riippuen tv-pöytä yleensä joko streamataan nettiin tai tuotetaan tv-produktiona oikeaan televisioon. Telkkarissa pelaaminen on toki ihan siistiä, mutta miinuspuolena on aina se, että tv-pöytiin laitetaan aina myös kovimmat tai kiinnostavimmat pelaajat. Joissain turnauksissa tv-pöydät saattavat olla pehmeitä, kun niihin istutetaan paikallisia julkkiksia. Mashantucketissa sellaisia tuskin juuri on, joten epäilen pöydästäni löytyvän suurimman osan tänne eksyneistä hyvistä pelaajista. Se on todella hyvä kysymys, miksi minut on tähän pöytään laitettu. Hyvin vahvasti epäilen, että turnauksen järjestäjät ovat koskaan kuulleet minusta sanaakaan, etenkin kun kaikki live-tuloksenikin ovat toiselta puolelta Atlanttia. Toisaalta osallistujalistassa tuskin on lisäkseni yhtään ei-pohjoisamerikkalaista, joten ehkä he halusivat parrasvaloihin kiintiöulkomaalaisen.

Epäilykseni osuvat oikeaan. Pöydässä pelaa viisi muuta pelaajaa, jotka selvästi tietävät mitä tekevät, joukossaan livepokerilegenda Todd Terry. Pelasimme Toddin kanssa samassa pöydässä viimeksi viikko takaperin Vegasissa, mutta en ehtinyt hänen kanssaan juuri kolistella ennen putoamistani. Muista jäljellä olevista noin kahdestasadasta pelaajasta veikkaan löytyvän hyviä pelaajia yhteensä noin toiset viisi.

Tunnelma pöydässä on varsin leppoisa, mutta peli kymmentä pykälää kovempaa kuin edellisenä päivänä. Toisaalta olen nyt myös levänneempi, ja pelaan huomattavasti eilistä paremmin. Hyvät pelaajat putoavat viereltäni yksi kerrallaan, Todd heistä ensimmäisenä. Eivät tosin minun toimestani, vaan paikallisten sankareiden joiden käsittämättömälle tuurille ei näy loppua. Mehustelen huikean hyvää tilannettani, kun pöydässä on yhtäkkiä taas pelkkiä turistipappoja ja minä, ja voittajalle annettavan dollarisalkun tuoksu hiipii jo nenääni kuin Roope-sedällä konsanaan. Ilo on kuitenkin ennenaikaista. Musta viisiminuuttinen ja kerran käyneet huonot, ja olen jo puoliksi ulkona turnauksesta. Sätkin lopulta 12 tuntia eli melkein seuraavalle yötauolle ja rahasijoille - pieninkin rahasija palauttaa noin $7000 - mutta mikään ei auta. Putoan keskiyöllä ja poistun kasinolta tyhjin käsin. Kävellessäni pois en näe yhtään etäisestikään ammattilaista muistuttavaa pelaajaa turnauksessa jäljellä olevien pelaajien joukossa. Hard Rock Cafe-paidat päällä pelaavilla turisteilla taas on edessään suuria merkkikasoja. Pokeri ei ole aina reilua.

Taksimatka pimeyden halki kohti majataloa ja siellä odottavaa sekavaa mummelia on pitkä ja raskas. Kaksi päivää pelaamista, käsittämättömän vaikea matkareitti ja suuret matkakulut. Käteen jäi pelkkä luu, kuten niin monta kertaa ennenkin. Koskaan tulen tuskin live-turnausten kiertämistä lopettamaan, vaikka tuntemukset tällaisten rupeamien jälkeen taksin kurvaillessa pitkin synkkiä metsäteitä eivät kovin ruusuisia olekaan. Ongelma ei ole niinkään hävityssä rahassa, sillä voitettuihin ja hävittyihin rahasummiin turtuu nopeasti. On vain sanoinkuvaamattoman raskasta matkustaa mantereen halki tai toiseen maanosaan, kuten olen monesti tehnyt, vain poistuakseen tyhjin käsin. Onneksi nettipokeri on keksitty. Jenkeistä käsin sitäkään ei tosin saa pelata, eli en saa edes nopeaa lohdutusta toisin kuin eurooppalaisten live-turnausten jälkeen.

Sunnuntai 3.11.

Havahdun jälleen rise and shine-koputukseen. Olotila on edelleen synkkä, mutta en tiedä johtuuko se enemmän turnauksesta putoamisesta vai siitä, että olen jumissa tuhannen asukkaan kylässä kaukana sivistyksestä. Lentoni Meksikoon lähtee New Yorkista vasta reilun parin vuorokauden päästä. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin siihen asti tai miten pääsisin New Yorkiin. Yritän etsiä vastauksia netistä.

Ennen kuin pääsen edes alkuun, saan ensimmäisen hyvän uutisen muutamaan päivään. New Yorkissa asuva Andy, toinen edellämainituista feidariystävistäni, on laittanut Facebookissa viestin. Sähköt ovat palautuneet Andyn asuntoon paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaani Sandyn jäljiltä, ja paikka on taas asuinkelpoinen. Andy on jo itse matkalla New Yorkiin, joten majapaikka kaupungista löytyy. Seuraavaksi pitäisi selvittää, miten pääsisin itse paikalle ja pois Connecticutin syövereistä. Mummeli kertoo, että normaalisti New Yorkiin kulkee juna, mutta Sandyn jälkimainingeissa junia on peruttu. Päätän etsiä juna-aseman ja kysyä suoraan sieltä.

Asemarakennus on niin pieni, että kuljen sen ohi ja kävelen hyvän matkaa eteenpäin manaten virheellistä karttaa. Paikalle viimein löydettyäni hyvät uutiset onneksi jatkuvat. New Yorkin Penn Stationille kulkevista junista ainakin osa on toiminnassa myös tänään. Seuraava yhteys lähtee kuuden tunnin päästä ja saapuu New Yorkiin iltakahdeksalta. Päätän jättää tavarat majataloon ja lähteä kierrokselle Mysticiin. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että löydän enää koskaan itseäni tästäkään paikasta, joten parempi kiertää nyt kun on mahdollisuus.

Mystic osoittautuu yhdeksi viehättävimmistä pikkukylistä, joissa olen käynyt. Saatan tosin olla hieman syksyisen väriloiston sokaisema huomioiden, että edellisen kuukauden olen katsellut käytännössä pelkkää aavikkoa ja merta. Varsinaista tekemistä ei juuri ole, mutta kävelen ympäriinsä pikkukaupunkitunnelmaa sisäänhengittäen. Kaupunkia halkoo nostosilta, joka on toinen Mysticin kahdesta matkailuvaltista. Kesäisin täällä saattaa kuulemma olla tuntien autojonoja, koska nostosiltaa pidetään ylhäällä puolikin tuntia kerrallaan ja valtatie kulkee suoraan Mysticin halki. Ei kovin käytännöllistä, mutta mukavan nostalgista. Pikkukaupat, kahvilat ja kymmenen asiakaspaikan ravintolat sijaitsevat pienissä puumökeissä. Nämä samat pikkubisnekset ovat ilmiselvästi olleet pystyssä jo vuosikymmeniä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Mieleni lepää rauhallisissa maisemissa ja edellisten päivien vastoinkäymiset ovat kuin muisto vain.

(kuvassa maitovalas akvaariossa vähän Mysticin ulkopuolella, jonne ehdin myös)

Mysticin toinen nähtävyys ei kuulosta ensikuulemalta kovin ihmeelliseltä. Se on pizzeria nimeltä Mystic Pizza. Sekä wikitravel että pienen limonadikioskin myyjä kuitenkin vakuuttivat minulle, että minun on ehdottomasti syötävä lounaani siellä. En ole suuri pizzan ystävä, mutta astun kuitenkin sisään.

Paikan päällä minulle selviää, että Mystic Pizza on seissyt samalla paikalla jo lähes 40 vuotta. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, paitsi ruoan lienee pakko olla melko hyvää. Mystic Pizzan tekee kuuluisaksi se, että joskus 80-luvulla eräs Hollywood-käsikirjoittaja vieraili sattumalta ravintolassa ja inspiroitui paikasta niin, että päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 1988 päivänvalon näki Donald Petrien ohjaama, paikan päällä kuvattu elokuva nimeltä Mystic Pizza, jonka pääosaa esitti... Julia Roberts! http://www.imdb.com/title/tt0095690/

Pizzassakaan ei ole valittamista, mutta muutaman tunnin päästä olen onneksi jo AmTrakin kyydissä matkalla kohti oletettavasti vielä makoisampia sliceja. Vaikka pikkukaupungeissa on välillä hauska käydä, ahdistun niistä todella nopeasti. Tätä ahdistusta on omiaan lievittämään seuraava kohde eli New York, erilaisten kulttuurien sulatusuuni ja loputtomien haaveiden symboli. Siitä lisää seuraavassa merkinnässä.


Pokeria intiaanien mailla  7

Perjantai 2.11.

Havahdun kuolemalta haisevassa motellissani herätyskellon soittoon aamuyhdeksältä. Olen lähinnä torkkunut epämääräisiä parinkymmenen minuutin jaksoja koko edellisen yön. Kun tähän lisätään valvottu sitä edellinen yö, ei olotila ole ihan kaikista freesein. Väsymystä suurempi ongelma on kuitenkin se, että minulla ei ole tietoa sen kummemmin seuraavan yön majapaikasta kuin siitä, miten pääsisin 150 kilometrin päähän Mashantucketiin.

Olen siis matkalla Foxwoodsiin pelaamaan World Poker Finalsia, mutta tällä hetkellä olen jumissa kuppaisessa motellissa keskellä ei mitään lähellä Hartfordin lentokenttää Connecticutin osavaltiossa. Nyt olisi todella mukavaa, jos netti kerrankin toimisi.

Pusken suoraan motellin aulaan koneen kanssa, sillä kokemukseni mukaan hotellien langattomat toimivat yleensä parhaiten aulassa. Niin nytkin. Googlen etusivu lataa kyllä puoli minuuttia, mutta ainakin saan jotain irti. Haluaisin kovasti katsoa google mapsista missä olen (vähän Bostonista etelään enkä kaukana Kanadan rajasta aivan Koillis-USA:ssa, selviää myöhemmin), mutta se on netille liian rankka tehtävä. Saan sentään puolen tunnin tonkimisella kaksi olennaista mutta masentavaa informaationjyvästä irti: Ensinnäkin täältä ei ole minkäänlaista liikennettä Mashantucketiin päinkään, ja toiseksi kaikki hotellit pelipaikalla ovat täynnä.

Kysyn epäilyttävältä aulatyöntekijältä, paljonko taksi Mashantucketiin maksaisi. Hän veikkaa 200 dollaria, muttei tiedä varmasti. Lisäksi hän sanoo, että taksin tilaamisessa menee puoli tuntia. Mielestäni matka Hartfordin kentältä kesti maksimissaan 15 minuuttia, joten en aivan ymmärrä mistä asti taksit muka tulevat. Näyttää siltä, että edessäni on kallis taksimatka. Sen kanssa voin elää, mutta hotellitilanne on suurempi ongelma. Tänne en missään tapauksessa palaa, sillä Bradley Motel on kirkkaasti kamalin läävä missä olen koskaan nukkunut. En edes pidä itseäni kovin kriittisenä hotellien suhteen - olen backpacker-vuosinani viettänyt monia öitä kaiken maailman hostelleissakin - mutta johonkin raja on vedettävä. Päätän murehtia hotellista myöhemmin ja kurvata kohti kasinoa taksilla kaikkien laukkujeni kanssa. 40 kiloa matkatavaroita ei ole kovin miellyttävä määrä perässä vedettäväksi, mutta minkäs teet.

Matka kohti Foxwoodsin kasinoa on leppoisa, vastaantulijoita ei alun jälkeen juuri ole. Maisema on ensin metsän ympäröimää moottoritietä, sitten aina vain kapeammaksi käyvää mutkittelevaa pikkutietä. Ulkona on kymmenisen astetta lämmintä, vuodenaika näyttää Lapin syksyltä. Lehdet ovat vielä puissa ja vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt värittävät maisemaa joka ilmansuunnassa. Rullaan ikkunaa auki, ja ilma tuoksuu raikkaalta. Tuntuu, kuin kohtaisin kaikki syksyn ihanat puolet (eli kaiken paitsi sateen). Mukavaa vastapainoa Meksikon paahteelle.

Noin puolentoista tunnin jälkeen ja mittarin näyttäessä 220 taalaa näen ison Foxwoods-kyltin. Alla lukee: "Saavuit juuri Pequot-intiaanien omistamalle alueelle. Täällä pätevät intiaanilait". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, sitä en tiedä. Lähimmästä asutuksesta on jo ainakin parikymmentä kilometriä, ja vähän tuntuu siltä että täällä ei ehkä kannata hirveästi rettelöidä. Kaikesta on pääteltävissä, että täällä ongelmat selvitetään jotenkin muuten kuin kutsumalla poliisi paikalle kymmenien kilometrien päästä.

Intiaanikasinot eivät itse asiassa ole USA:n pokeriskenestä tietäville uusi juttu. En ole perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa joskus Reaganin presidenttikaudella valtaväestö ja intiaanit päätyivät jonkinlaiseen sopimukseen, jonka seurauksena intiaaniväestö saa harjoittaa yksinoikeudella uhkapelitoimintaa korvaukseksi hallituksen varastamista maista. Heimopäälliköt olivat kaukaa viisaita, sillä kasinotoiminta tunnetusti tuottaa. Ainakin New Jerseyn, Nevadan ja Floridan osavaltioissa tosin muutkin saavat pyörittää uhkapelejä erikoisluvalla, jonka syistä minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa isoja live-turnauksia on jenkeistä aika vaikea löytää edellämainittujen osavaltioiden ulkopuolelta ilman, että pelaa intiaanikasinoilla. Ja näissä järjestelyt eivät kuulemma ihan aina suju samalla lailla kuin Vegasin loisteessa. Minä olen kuitenkin selvinnyt jo Ranskan live-peleistä, joissa paikalliset sahaavat silmään minkä ehtivät (enkä nyt tarkoita bluffaamista), joten uskon selviäni mistä tahansa.

Saavun kasinolle viittä minuuttia ennen turnauksen alkua. Täällä ei ole käytössä myöhäisrekisteröintiä, joten juoksen laukkuineni tiskille ja lätkäisen 3500 taalaa tiskiin. Saan lipukkeen toiseksi viimeisenä kaikista pelaajista. Sen sijaan, että menisin pelipöytään, lähden etsimään paikkaa laukuilleni. Nousen hissillä tasoa ylöspäin kasinolta pääkerrokseen ja seuraan kohti loppuunmyytyjä hotelleja osoittavia kylttejä.

Parissa minuutissa minulle selviää, että ennakkoluuloni paikan suhteen olivat täysin turhia. Jos matkaa paikkaan nimeltä Mashantucket, joka sijaitsee osoitteessa Middle of nowhere, USA ja jonka sisäänkäynnillä ilmoitetaan että paikassa toimivat omat lait, niitä tosin voidaan ehkä pitää perusteltuina. Ilokseni kuitenkin huomaan, että Foxwoods on paitsi helvetin iso, myös äärimmäisen miellyttävä paikka.

Jos ikkunoista ei näkyisi loputonta havumetsää vailla ristin sielua missään, minulle tulisi ensimmäiseksi mieleen jonkinlainen loistoristeilijä Karibialla. Kompleksi on pari kilometriä suuntaansa pitkä, sisältää kolme (!) kasinoa ja loputtomasti peliautomaatteja, parikymmentä ravintolaa, yökerhoja, kolme hotellia ja niin edelleen. Sitä halkovat isot promenadit, jotka ovat täynnä erilaisia pikkukauppoja ja tax free-myymälöitä. Paikka on aivan täynnä viikonlopputuristeja. Muistan lukeneeni, että Foxwoodsiin tullaan parin tunnin ajomatkan päästä New Yorkista ja Bostonista viikonloppulomalle, vähän samaan tyyliin kuin suomalaiset lähtevät ruotsinlaivalle. Paikka on kasinon lisäksi myös giganttinen viihdekeskus. Tämä lupaa hyvää pelien kannalta. Kun pokeriammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle jää yleensä vain talo. Hyvät pelit vaativat aina satunnaisia hupipelaajia eli "paisteja". Tällaiset paikat, joihin hupipelaajat pyhiinvaeltavat viikonloppulomalle päivätöistään ovat pokeriammattilaisen paratiiseja.

Heivaan laukkuni narikkaan, syön hätäisen nuudelilounaan ja syöksyn innokkaana pelipöytään. Enkä suotta. Seuraavaksi nuorin pelaaja pöydässäni on ehkä 40-vuotias, keski-iän minut mukaanluettuna huidellessa 50 pinnassa. Viiden minuutin jälkeen minulle on selvää, että tämä on heikkotasoisin turnaus missä olen koskaan pelannut. Silmäni tähyävät jo reilun 200 000 dollarin ykköspalkintoa.

Päivä on kuitenkin pitkä ja raskas. Käyn hakemassa tauoilla ns. energy shotteja (täyteen lisäaineita ja ties mitä myrkkyjä pumpattu eräänlainen tiivistetty energiajuoma, joita saa jenkeissä joka kaupasta), mutta meinaan silti nukahtaa pöytään. Aivotoimintani on erittäin vajavaista. Tällä kertaa tosin syy ei ole pelkästään minun. Kiroan vielä kerran mielessäni feidanneet ystäväni. Päivän puolivälissä tajuan jo, että en voi pelata yhtä aggressivisesti kuin yleensä, sillä aggressiivinen pelityyli vaatii henkisiä paukkuja, joita minulla ei tänään ole. Päädyn pelaamaan 13 tunnin päivän abc-pokeria, jollaista voisi opettaa koulutetulle apinallekin. Olen sillä kirkkaasti pöydän paras pelaaja, ja pääsen yötauolle hyvistä asemista. En niin hyvistä, kuin parhaana päivänäni tässä seurassa pääsisin, mutta kuitenkin paremmissa kuin isossa turnauksessa pitkiin aikoihin.

Taiston tauottua kello on jo yksi yöllä. Olen iloinen jatkopaikastani, mutta tietämättömyys seuraavan yön majapaikasta käy aina vain painostavammaksi. Käyn kysymässä kaikkien kolmen hotellin aulasta peruutushuoneita. Niitä ei ole. Lopulta tilanteeni kuultuaan viimeisen hotellin erittäin ystävällinen respaneitokainen soittaa johonkin varaustoimistoon, ja kymmenen minuutin päästä olen jo taksissa matkalla kohteeseeni, jonka nimen ja osoitteen hän kirjoitti paperilapulle. Siinä lukee "Mystic Inn, Mystic, Connecticut".

Ajomatka hotellilleni kestää nelisenkymmentä minuuttia. Tie on kapea, mutkitteleva ja tiheän metsän reunustama. Koko taipaleella ei ole minkäänlaisia katuvaloja, ja kuski joutuu ajamaan suurimman osan matkasta noin neljääkymppiä. Kuski on ensimmäinen intiaanitaustaiselta näyttävä henkilö, johon olen koko Foxwoodsissa törmännyt. Hän ei ole kovin puhelias, mutta kertoo kuitenkin intiaanien asuvan muutaman kilometrin päässä kasinosta reservaatissa. Kasinotoiminnan pyörittämistä varten he ovat palkanneet tavallisia amerikkalasia. Yritän höpöttää jotain satunnaista siitä, kuinka olen kaukaa Suomesta ja niin päin pois keventääkseni painostavaa tunnelmaa. Tai ehkä se on painostava vain päässäni, jossa pyörii ajatus siitä, miten synkkää olisi jos kuskini heivaisi minut ulos tänne säkkipimeän metsän keskelle. Kuski ei vaikuta innostuneelta jutuistani, joten katson parhaimmaksi pitää turpani kiinni.

Lopulta tien päässä näkyy muutamia valoja. Ajamme parin talon ohi. "That's the city centre", kuskini kertoo. Olemme kaupungissa nimeltä Mystic, asukasluku noin tuhat. Hotellini on pieni majatalo, jota pitää kahdeksankymppinen dementoitunut mummeli. Hän ei löydä varaustani kirjasestaan (vaikka hänelle on ilmeisesti soitettu noin 45 minuuttia aiemmin), mutta antaa minulle kuitenkin huoneen. Se on kodikas mutta kuuma. Huomaan, kuinka patteri on aivan tapissa, ja otsalleni puskee hikikarpaloita jo minuutin huoneessaolon jälkeen. Vartin päästä mummeli kipittää ovelleni keppinsä kanssa ja kysyy, onko minulla kylmä. Kaikki tämä tuntuu aivan siltä, kuin olisin saapunut keskelle Twin Peaks-televisiosarjaa.

Mystic Inn päivänvalossa.