Päivä gringona, osa 1

  • Miikka Anttonen

Maanantai 7.10, kello 08:30

Herään ilman herätyskelloa. Näin aikaisin en ole herännyt sitten kouluvuosieni, ainakaan vapaaehtoisesti. Täällä olen mennyt joka ilta nukkumaan 22-23 välillä ja herännyt kahdeksan aikoihin. Pelit pyörähtävät käyntiin joka päivä yhdeksältä ja kestävät menestyksestä riippuen noin kuuteen tai seitsemään. Sen jälkeen ehtii vetää vatsan täyteen tacoja ja chillata porealtaassa ennen kuin on taas aika nukkua.

Päätän mennä juoksulenkille rannalle, jota siis saavat käyttää vain tornitalomme eli La Jolla Del Marin asukkaat. Kävelen rappuset alas, ulkona on jo yli 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa korkeammalta kuin Suomessa keskikesällä. Riisun t-paitani kuumuuden takia. Rannalla ei ole ketään muuta kuin minä. Kaistaleemme on viitisensataa metriä pitkä, ja asetan kunnianhimoiseksi tavoitteeksi juosta sen kahdesti päästä päähän. Pääsen noin 150 metrin päähän lähtöpisteestä, kun huomaan etten olekaan yksin. Jostain pusikosta luokseni juoksee ruskea bokseri, joka on selvästi kulkukoira. Pidän koirista, mutta tiedän ettei kulkukoiria pidä rapsutella vaikka mieli tekisi, joten jatkan hölkkäämistä yrittäen olla katsomatta koiraa. Tunnen, kuinka se seuraa minua. Ehkä se raukka kaipaa vain seuraa tai luulee että minulla on ruokaa, ajattelen. Sitten koira alkaa haukkumaan, pahaenteisesti ja kovaa. En uskalla pysähtyä, joten jatkan vieläkin juoksemista. Vaikka rakastan yli kaiken koiria, niin olen myös aavistuksen pelännyt niitä siitä asti kun yläastekaverini luonnevikainen lapinkoira puri minua sairaalareissun arvoisesti vuosia sitten. Pulssini alkaa nousta. Koira juoksee eteeni, ikään kuin ottaakseen katsekontaktia, ja alkaa murisemaan paikallaan. Pysähdyn. En tiedä, mitä helvettiä olen tehnyt sen suututtaakseni, mutta vihainen se selvästi on. Koira ei liiku, minä en liiku. Pattitilanne. Päätän ratkaista sen kääntymällä hitaasti takaisin ja kävelemällä pois. Hetken luulen jo onnistuneeni, kunnes koira tulee perään ja haukkuu taas pahaenteisesti. Se ei tule suoraan kohti purrakseen, mutta nyt olen jo oikeasti peloissani. Koira kiertää minua kuin hai laivaa. Huomaan, että sitä on purtu pariinkin paikkaan pahannäköisesti. Tajuan, että kädessäni oleva t-paita on punainen, ja assosioin sen mielessäni vihaisiin härkiin. En keksi muutakaan, joten heitän paidan koiralle ja juoksen samanaikaisesti veteen. Koira hämääntyy ja alkaa repimään paitaa. Se on riekaileina parissa sekunnissa, minä rintaan asti Tyynenmeren aallokossa. Sinne koira ei seuraa. Pulikoin hitaasti kohti portaikkoa, sata metriä varsin kovassa ranta-aallokossa. Koira katselee minua aikansa, kyllästyy ja juoksee pois. Kun reitti on selvä, juoksen portaat takaisin ylös La Jolla Del Marin turvaan ja suljen portin perässäni. Kuulen myöhemmin, että sama koira on hyökännyt myös kämppikseni kimppuun aamujuoksulla. Se siitä yksityisrannasta.

Kello 09:55

Keskuudessamme on herännyt ajatus vapaapäivän pitämisestä. Kukaan ei ole jaksanut alkaa pelaamaan, ja nyt eletään viimeisiä hetkiä rekisteröityä isoihin turnauksiin. Päätämme yksin tuumin lähteä parin kilometrin päähän Rosariton keskustaan, varsinaiselle päärannalle.

Luen aamupalaa syödessäni paikallista sanomalehteä, Baja Newsiä. Toiseksi suurin uutinen käsittelee Rosaritossa asuvia pokerinpelaajia. Kaikki täällä tuntuvat tietävän meistä. Taksikuskit, burrito-kioskin myyjät, vartijat. Kaikki haluavat tietää, mitä ihmettä joukko pokerinpelaajia tekee täällä tuppukylässä. (Vastaus: kaikki muut ovat täällä, koska pokerinpelaaminen netissä on nykyisin kiellettyä USA:sta käsin lainsäädännön takia. Minä olen täällä, koska... no, ei mennä tällä kertaa siihen.)

Kello 11:00

Parkkeeraamme vuokratun menopelimme kadulle keskelle Rosariton keskustaa, joka muodostuu lähinnä yhdestä kadusta. Kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Kaupat ovat auki, mutta niissä ei käy ketään. Pankkikonttorit ammottavat tyhjyyttään. Meksikolaiset viisikymppiset naiset pitävät taco-kojujaan joka nurkassa, mutta kenelläkään ei ole yhtään asiakasta. Ulkona on melkein 30 astetta lämmintä ja pilvetön taivas, niin kuin täällä Baja Californiassa nyt käytännössä aina on. Silti täällä ei käy ketään. Vain muutaman kilometrin päässä möllöttää Tijuana, monista college-leffoista tuttu paheiden pesä. Puoli tuntia etelään, niin vastaan tulee Ensenada, luksusristeilijöiden suuri etappisatama ja 300 000 asukkaan kaupunki. Puoli tuntia (ja pitkällinen rajatarkastus) pohjoiseen, niin ollaan San Diegossa, Yhdysvalloissa. Mutta juuri täällä, virallisesti 65 000 asukkaan Rosaritossa, ei ole ristin sielua missään. Eikä ole ollut minään muunakaan päivänä.

Kävelemme kohti rantaa. Se on noin viisi kilometriä pitkä, täynnä valkoista hiekkaa, siisti, surffaamiseen ihanteellinen ja kaikin puolin täydellinen. Rannan sisäänkäynnillä päivystävät sombreropäiset korukauppiaat ja muut helppoheikit. Olemme jotakuinkin ainoat turistit, joten kaikki huomio kohdistuu meihin. Ahdistelu on hetkellisesti lähes yhtä häiritsevää kuin aamuinen koiraepisodi. Ystävällinen "ei" kuitenkin riittää, ja parin minuutin päästä olemme vapaita. Kävelemme vesirajaan. Siellä tällä näkyy yksittäisiä ihmisiä, mutta ranta on käytännössä tyhjä. Olemme niin keskellä Rosaritoa kuin ihminen vain voi olla, melkein keskipäivällä, ja sen kummemmin pääkadulla kuin rannallakaan ei ole ketään. En tiedä uskoisinko wikipedian ilmoittamaa väkilukua tälle paikalle, vaikka siitä otettaisiin yksi nolla pois.

Vasemmalla näkyy hieno kalifornialaistyylinen laituri, joita esimerkiksi Los Angelesin alueella löytyy jokaiselta rannalta. Muistan, kuin teininä katsoin O.C:tä televisiosta ja ihailin sarjan tapahtumapaikalla sijaitsevaa laituria (nostalgiasyistä kävin katsastamassa paikan vuosia myöhemmin ensimmäisen Las Vegasin-reissuni yhteydessä). Haluan mennä laiturille, ihan vain fiilistelläkseni, mutta päätämme tehdä sen myöhemmin. Sen sijaan päätämme kävellä oikealla horisontissa näkyvän mustan läntin luokse. Se saattaa olla optinen harha, aallonmurtaja tai jonkinlainen rakennus. Ei sen väliä.

Kello 12:15

Olemme kävelleet yli tunnin. Upottava hiekka tuntuu pohkeissa, polttava aurinko selässä. Musta läntti on realisoitunut jonkinlaiseksi tehtaaksi. Sieltä lasketaan suoraan mereen jätevettä. Käännymme takaisin. Vastaan tulee taas pari kulkukoiraa, mutta tällä kertaa leppoisia tapauksia. Toinen vaikuttaa sokealta. Se nuuhkaisee persettäni kerran ja jatkaa matkaa. Antaisin ruokaa jos olisi. Sorry, buddy. Katselen vasemmalla puolella olevaa asutusta. Vieri vieressä hulppeita luksustaloja ja karmeita röttelöitä, joista saattaa puuttua ikkunoita tai puolet katosta. Ystäväni Shane valaisee, että Meksikossa ei tunneta käsitettä "zoning". En tiedä mitä se on suomeksikaan, mutta joka tapauksessa täällä on täysin normaalia, että luksusvillan naapurissa saattaa olla kodittomien asuttama hylätty betonibunkkeri.

Pysähdymme puolessavälissä paluumatkaa ja hyppäämme veteen. Jätämme tavarat rannalle, koska missään ei yksinkertaisesti ole ketään. Jos joku aikoisi varastaa tavaramme, näkisimme yrityksen jo sadan metrin päästä. Vesi on juuri sopivan raikasta, aallot massiivisia. Täällä olisi hyvä surffata. Menemme uintiretken jälkeen löhöilemään aurinkoon ja pohtimaan syvällisiä.

Osavaltio, jossa asumme on Arellano Felix Organisationin, tuttavallisemmin mm. Traffic-elokuvasta tunnetun Tijuana-kartellin vallan alla. Huumeet eivät näy katukuvassa mitenkään. Googlauksen perusteella noin 80% Meksikon alueesta on jonkun kartellin vallan alla, meille sattui käytännössä leppoisin mahdollinen. Aggressiivisia ovat lähinnä idässä vaikuttava Los Zetas ja sen pahimmat kilpakumppanit (en tosin havainnut merkkiäkään kartelleista myöskään siellä vieraillessani). Sen jälkeen, kun presidentti Felipe Calderón julisti sodan huumekartelleja vastaan vuonna 2006, yhteenotoissa on kuollut yli 50 000 ihmistä. Palkkamurhat ja ammuskelut ovat arkipäivää, mutta turistien elämään ne eivät vaikuta mitenkään. On niin kartellien kuin hallituksenkin intresseissä, että turismi kukoistaa ja ihmiset haluavat tulla Meksikoon jatkossakin. Olo autiossa Rosaritossa iltamyöhään kävellessä tuntuukin jopa turvallisemmalta kuin Helsingissä. Olen koiraepisodin lisäksi pelästynyt täällä tasan kerran, kun liikennevaloissa viereiselle kaistalle pysähtyi lava-auto täynnä konekiväärit kädessä istuvia miehiä. He osoittautuivat kuitenkin Meksikon armeijan ilmeisen ampumavalmiiksi sotilaiksi. En uskaltanut ottaa kuvaa.

Kirjoitettaessa soi Grizzly Bear - While You Wait For The Others

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi