Tour de Keski-Aasia, päivät 1-2

  • Miikka Anttonen

Lauantai 28.9.

Aeroflotin pyörät koskettavat kiitorataa pilkkopimeällä lentokentällä. Kello on noin viisi aamulla, aurinko ei ole vielä noussut. Kentällä on vähän valaistusta ja vielä vähemmän lentokenttätyöntekijöitä. Kentän nimi on Manas, nimetty kansallissankarista kertovan 500 000 riviä pitkän runon mukaan. Se on Kirgisian päälentokenttä ja sijaitsee noin 30 kilometriä pääkaupunki Bishkekin ulkopuolella.

Rajamuodollisuudet sujuvat sutjakasti, sillä suomalainen ei tarvitse Kirgisiaan viisumia. Rajavirkailija ainoastaan ihmettelee oudon näköistä passia hetken ja lyö leimat passeihin. Tervetuloa Kirgisiaan, tai kuten paikallisilla on tapana sanoa: Добро пожаловать в Кыргызстан!

Manas Airport.
Manas Airport.

Tie lentokentältä Bishkekiin on suora ja kuoppainen. Auto pomppii holtittomasti nousten välillä puolittain ilmaan. Turvallisuudentunnetta ei lisää venäläisvaikutteinen ajotyyli. Täällä ei myöskään tunneta kaistoja, vaan poukkoillaan puolelta toiselle etsien ohitusrakoja paikoista, joihin länsimaalainen ei uskaltautuisi skootterillakaan. Puolimatkan kohdalla radio löytää signaalin ja soimaan pärähtää paikallinen hittiremix, joka kuulostaa sekoitukselta Aviciita ja turkkilaisvaikutteista joikaavaa laulua.

Taksi pysähtyy kaupungin toiseksi kalleimman hotellin eteen. Hotel Holidayn yövuorossa oleva virkailija toivottaa kahden miehen retkikuntamme tervetulleeksi melko soljuvalla englannilla. Tulemme myöhemmin oppimaan, että täällä sitä puhuu vain murto-osa väestöstä.

Hotelli sijaitsee kartan mukaan keskellä keskustaa, mutta missään ei näy minkäänlaista elämää. Kaikkialla on pilkkopimeää. Syy on katuvalojen puutteessa – niitä on pääkaupungissa ehkä kymmenesosassa teitä, muualla ei juuri missään. Maassa on myös käynnissä sähkönsäästökampanja, jonka mukaisesti sähköt katkaistaan satunnaisista kaupunginosista tietyksi ajaksi iltaisin. Katkoksista ilmoitetaan sentään etukäteen sanomalehdissä.
Koska emme näe mitään, olemme matkustaneet koko yön (lento kulki reittiä Helsinki-Moskova-Bishkek) ja väsymys alkaa hiipiä puseroon, menemme nukkumaan juuri auringon noustessa.

Herätyskello soi neljältä iltapäivällä. Bishkekissä on suunnitelmissa viipyä vain maanantaiaamuun, joten aikaa ei ole hukattavaksi. Pienen turistikierroksen (ks. kuvat alla) jälkeen on aika lähteä tutustumaan paikalliseen kulttuuriin syvällisemmin eli lähteä baariin. Oppaana meillä on suomalainen Bishkekissä asuva Mikael, jonka paikallaolosta kuulin paria päivää ennen matkaa.

Ala-Too-aukio Bishkekin sydämessä. Etualalla oleva katu on ns. pääkatu, mutta autoja ei silti kauheasti näy.
Ala-Too-aukio Bishkekin sydämessä. Etualalla oleva katu on ns. pääkatu, mutta autoja ei silti kauheasti näy.
Kansallissankari Manasin patsas.
Kansallissankari Manasin patsas.
Mikael paikallisessa rahanvaihtopisteessä.
Mikael paikallisessa rahanvaihtopisteessä.
Näkymä keskeisellä paikalla sijaitsevasta Hotel Holidaysta.
Näkymä keskeisellä paikalla sijaitsevasta Hotel Holidaysta.
Taka-alalla pääkatu.
Taka-alalla pääkatu.

Suuntaamme Mikaelin ja tämän paikalliskontakti Djamilan kanssa alkajaisiksi Blonder Bar-nimiseen paikkaan syömään ja maistamaan paikallista olutta. Alkupalaksi saamme paikallista herkkua, Kurut-jogurttipalloja. Ne näyttävät herkullisille valkotoffeepalleroille, mutta maistuvat suolalta ja käyneeltä jogurtilta. Niiden puoliintumisaika on sama kuin uraanin, eli ydinsodan jälkeen maapallolla ovat hengissä vain torakat ja kurut-pallerot.

Kurut. Kuka haluaa tuliaisia, käsi ylös?
Kurut. Kuka haluaa tuliaisia, käsi ylös?

Blonderin ruokalista on lihapainotteinen, kuten paikalliseen ruokakulttuuriin täällä päin maailmaa kuuluu. Etenkin hevosen- ja lampaanliha ovat kovassa huudossa. Paikallinen erikoisuus on nimeltään beshbarnak eli englanniksi five fingers. Se sisältää lampaanpään, nuudeleita ja hevosenlihaa. Kasvissyöjä ei täällä kauaa pysyisi hengissä.

Varsin mehevä lampaanliha-annos.
Varsin mehevä lampaanliha-annos.

Blonder Bar sisältää paitsi varsin hyvälaatuisen ravintolan, myös oman panimon. Sen filtteröity nimikko-olut Blonder, punertava kirsikkaolut sekä itsepantu versio Hoegaardenista uppoavat todella hyvin. Enkä edes ole kovin suuri oluen ystävä. Tuoppien äärellä Mikael kertoo seikkailuistaan Keski-Aasiassa ja kirgisialaisesta kulttuurista. Yksi osa sitä on vaimonryöstö, joka tosin tehtiin vähän aikaa sitten laittomaksi. Vanhan perinteen mukaan mies stalkkaa sopivan oloisia naisia, ja miellyttävän morsianehdokkaan löydettyään suunnittelee ja toteuttaa tämän kidnappauksen. Nainen on miehen edessä voimaton, ja tämä pakotetaan suoraan naimisiin. Ilmeisesti näitä pakkoavioliittoja tapahtuu edelleen, mutta Mikaelin mukaan nykyään vanhaa tapaa sovelletaan lähinnä tapauksissa, joissa naisen vanhemmat eivät suvaitse tulevaa vävypoikaansa. Vaimonryöstön jälkeen appivanhemmilla ei ole nokan koputtamista, koska tytär on "pakotettu" avioon.

Blonder Barista matka jatkuu taksilla (hinta noin 60 senttiä) kohti 12-kerroksisen talon katolla sijaitsevaa Bar 12:ta. Sieltä pitäisi olla kohtalaiset näköalat öiseen Bishkekiin. Valitettavasti ravintolasta menee sähköt juuri, kun olemme menossa sisään ja joudumme peruuttamaan läheiseen ruokaravintolaan. Puolta tuntia myöhemmin tornibaarin sähköt palaavat, ja bileet ovat hetkessä käynnissä. Hissimatkalla toivon, että sähköt eivät katkea uudestaan ainakaan ennen laitteesta poistumista.

Öinen Bishkek.
Öinen Bishkek.
Face control, kuulostaa ikävältä ja on varmasti paikallisille juuri sitä. Turisteilla ei ongelmia päästä sisään mihin tahansa yökerhoon.
Face control, kuulostaa ikävältä ja on varmasti paikallisille juuri sitä. Turisteilla ei ongelmia päästä sisään mihin tahansa yökerhoon.

Bar 12:ssa tarjoillaan paitsi shishaa ja lähes mitä tahansa alkoholia, myös ruokaa sushista alkaen. Se kuuluu paikalliseen yökerhokulttuuriin – hienoimmastakin klubista saa ruokaa koska tahansa. Täällä ei ole mitenkään erikoista vetää pizzaa paikallisessa Tigerissä neljältä aamulla. Itse asiassa Mikael valaisee, että parhaat bileet ovat usein esimerkiksi ketjupizzerioissa.

Bar 12:n tiskillä tilausvuoroni tulee hieman vahingossa, enkä ole ehtinyt miettiä tilausta. Seuraan intuitiota, ja tilaan neljä shottia paikallista vodkaa sekä neljä Long Island Ice Teata. Paikallinen vodka on noin 10 kertaa suomalaista vodkaa halvempaa, mutta maistuu jotenkin pehmeämmälle. Shotin jälkeen ei joudu edes irvistämään. Long Islandeihin ei mahdu jäiden ja eri kirkkaiden lisäksi blandista juuri nimeksikään. Seuraavan aamun orastavan krapulan voi jo aistia hiipivän puseroon.

Mikael, allekirjoittanut ja Brädi Bar 12:ssa petolliset Long Islandit kädessä.
Mikael, allekirjoittanut ja Brädi Bar 12:ssa petolliset Long Islandit kädessä.
Brädin ja Mikaelin ystävän keskustelu Bar 12:n katolla. Aihepiiri: tuntematon.
Brädin ja Mikaelin ystävän keskustelu Bar 12:n katolla. Aihepiiri: tuntematon.

Mikael repeää nauramaan, kun kerron ulkoministeriön matkustustiedotteesta (ks. edellinen postaus) ja erilaisten keskustelufoorumien kauhutarinoista. ”Yhtä turvallista täällä on kuin vaikka Porvoossa”, Mikael valaisee.

Erityisesti erilaisissa oppaissa on varoiteltu kävelemästä puistoissa pimeän jälkeen. Noin viideltä aamulla olemme matkaseuralaiseni Brädin kanssa yksin humaltuneena puistoissa, kumpikin erillisissä, vailla tietoa tarkasta olinpaikasta tai oikein muustakaan. Se, mitä on tapahtunut on edelleen hieman hämärän peitossa, mutta vastaus löytynee jostain seitsemännen ja kahdeksannen Long Island Ice Tean välimaastosta. Jossain vaiheessa olemme siirtyneet Barsuk-nimiseen paikkaan, jonka ulkopuolella on kilometrin mittainen jono. Mikael on kertonut, kuinka baareissa täällä on uskomaton 10:1 naiset-miehet-ratio. ”Hyvännäköisillä naisilla täällä on usein vaikeuksia päästä baariin sisään ollenkaan, koska naisista on niin kovaa ylitarjontaa. Länsimaalaisen näköiset miehet taas pääsevät jonon ohi sisään”. Barsukissa on ollut hieman liian hauskaa, juomaa on tilattu enemmän vadeissa kuin laseissa ja annoskoot ovat olleet eurooppalaisittain jättimäisiä. Ja kaikki on ollut niin naurettavan halpaa, että naurattaa. Sitä, miten päädyimme omille puistovaelluksillemme on vaikea tietää.

”Luulin ensin, että Brädi lähti Djamilan kanssa kotiin, koska he molemmat katosivat johonkin. Sitten Djamila tuli takaisin, mutta Brädiä ei näkynyt. Tämän jälkeen sinä menit tiskille ja tilasit neljä Red Bullia, ja käännyit kannoillasi ennen kuin tilaus tuli perille. Sen jälkeen en nähnyt sinuakaan”, Mikael valaisee seuraavana päivänä. Muistan itse hämärästi olleeni pimeässä puistossa sijaitsevalla lammella kelluvassa muoviveneessä. Brädi taas muistaa olleensa jossakin eri puistossa, josta paikallinen poliisi (joita Lonely Planet väitti turisteja ryöstäviksi ja hakkaaviksi) oli huolehtivaisesti saatellut tämän taksiin. Ryöstöistä ei ollut merkkiäkään, vaikka rikoimme jo ensimmäisenä iltana kaikkia mahdollisia turvallisuusohjeita.

Barsukin baaritiski.
Barsukin baaritiski.
Barsukin tanssilattia.
Barsukin tanssilattia.
Keskustelu, josta yhdelläkään osapuolella ei ole muistikuvia.
Keskustelu, josta yhdelläkään osapuolella ei ole muistikuvia.

Sunnuntai 29.9.

Heräämme vain muutaman tunnin yöunien jälkeen keskipäivällä. Muistikuvien keräilemisen jälkeen suuntaamme ensin maistamaan paikallista kebabia. Suurena kebabin ystävänä odotan mielenkiinnolla elämäni ensimmäistä kirgiisikebabia, eikä Ala-Too-aukion kupeessa sijaitseva Arabia kebab house tuota pettymystä. Tilaamisessa on kielimuurin takia melkoisia ongelmia, mutta lopulta pöytään tuodaan rullakebab ja paikallista mehua. Kebabissa maistuu valkosipuli ja kardemummasta muistuttava makeahko mauste. Liha on yllättäen kanaa.

Maistui huomattavasti paremmalle kuin miltä näyttää.
Maistui huomattavasti paremmalle kuin miltä näyttää.

Kebabin jälkeen on aika suunnata kohti Al-Archan luonnonpuistoa. Tekisi helvetisti mieli mennä hotellille makoilemaan ja potemaan krapulaa, mutta siihen ei ole nyt aikaa. Al-Archa sijaitsee 40 kilometriä Bishkekistä etelään korkeiden vuorten välissä. Koska meillä ei ole aikaa eikä energiaa bussiajeluun, otamme taksin. Kirgisiassa on hyvin vaikea tulla käyttäneeksi suomalaisittain merkittäviä rahasummia, eikä tämä yli 4 tuntiin venyvä ajelu ole mikään poikkeus.

Maasto näyttää tältä heti muutaman kilometrin päässä Bishkekistä. Vastaan tulee lähinnä härkiä, vuohia ja hevosia, autoista ei tietoakaan.
Maasto näyttää tältä heti muutaman kilometrin päässä Bishkekistä. Vastaan tulee lähinnä härkiä, vuohia ja hevosia, autoista ei tietoakaan.

Tie Al-Archaan on jälleen pomppuinen. Matkalla tulee vastaan satunnaisia aaseja, koiria ja härkiä, joita kuskimme väistelee ammattilaisen ottein. Kirgisiassa sattuu liikenneonnettomuuksia vuosittain järisyttäviä määriä, johtuen sekä teiden kunnosta että paikallisesta itsemurhahakuisesta ajokulttuurista. Synkkiä lukemia ei kaunistane se, että turvavöitä täällä ei ole tapana käyttää. Meidänkään taksissamme niitä ei ole edes tarjolla.

Tyypillinen kirgisialainen vastaantulija tieliikenteessä.
Tyypillinen kirgisialainen vastaantulija tieliikenteessä.

Al-Archassa selviää heti kättelyssä, että kiipeämiseksi menee. 3,75 kilometrin mittaiseksi väitetty reitti vesiputoukselle nousee melkein kohtisuoraan ylöspäin kalliota pitkin. Siellä täällä kasvaa luonnonvaraisia goji-marjoja ja piikikkäitä pensaita. Mikael kertoi aiemmin, että tämän viikkokausia kestäneellä ratsastusmatkalla Kirgisian läpi tuli vastaan myös villejä pellollisia kannabista, jota kasvaa täällä luonnonvaraisesti. Siitä ei ole kuitenkaan täällä Al-Archassa merkkiäkään.

Olotila on eilisen jäljiltä vielä verrattain heikko, mutta armoa ei nyt tunneta. Puskemme tärisevin jaloin ylös hapottavinta koskaan kulkemaani patikointipolkua. Välillä pitää ottaa kädetkin avuksi, kun kallion päällä lojuvat irtokivet aiheuttavat kaatumisriskejä. Ja jos tätä rinnettä vierii alas, pysähdys tulee vasta satoja metrejä myöhemmin kanjonin pohjalla. Siitä ei ehjin nahoin selviäisi kukaan.

Tuntia myöhemmin olemme nousseet enemmän kuin keskivertojääkiekkoilija kesäisissä porrasjuoksutreeneissään. Reidet huutavat hoosiannaa, sydän hakkaa ja silmissä on sumeaa. Olemme varmasti kulkeneet yli väitetyt 3,75 kilometriä, mutta vesiputouksesta ei ole tietoakaan. Sen sijaan olemme hiton korkealla. Al-Archan huiput kohoavat 4895 metriin, me olemme arviolta reilussa kahdessa kilometrissä (lähtötaso 1500m merenpinnan yläpuolella). Vastaan on tullut vain pari yksinäistä patikoijaa. On pakko istua kiville hetkeksi ihailemaan maisemia ja tyhjentämään vesipullon rippeet. Vaikka ilma on kirpeän raikasta ja näissä korkeuksissa myös suhteellisen viileää, kivet tuntuvat lämpimiltä. En tiedä kivistä mitään, mutta jotain vulkaanista alkuperää ne vaikuttavat olevan. Näkymät ovat henkeäsalpaavat. Kuvat eivät tee niille oikeutta, mutta yritetään:

Brädi ja lepotauko.
Brädi ja lepotauko.
Sivullekirjoittanut ihmettelmässä maisemia rinteen alapäässä.
Sivullekirjoittanut ihmettelmässä maisemia rinteen alapäässä.
Alla raikasta vuoristovettä tarjoileva joki.
Alla raikasta vuoristovettä tarjoileva joki.
Läkähdyksen partaalla.
Läkähdyksen partaalla.

Ihmeen kaupalla selviämme myös alas ehjin nahoin. Tai no, melkein:

Note to self: Älä tartu kaatuessasi piikkipensaaseen. Brädin käsinäyte.
Note to self: Älä tartu kaatuessasi piikkipensaaseen. Brädin käsinäyte.

Kirjoitettaessa soi Random kirgiisidanceremix

1 kommentti

Aasiafani

7.10.2013 18:40

Hyvää luettavaa, koitahan jaksaa päivitellä. Itsekin olen jo pitkään haaveillut uudemmasta reissusta Aasian, juuri tuon paikallisen hintatason vuoksi.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi