Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on uhkapeli.

Maailman onnekkain mies  20

Olin viime lauantaina Mascotissa vanhan ystäväni kanssa parantamassa maailmaa. Ystäväni oli ollut juuri tapaamassa vanhempiaan, ja puheeksi oli tullut pokerinpelaamiseni ja jatkuvat kasinovierailuni. Vanhempien näkemyksen mukaan olin kuulemma uhkapeliriippuvainen, ja voitolliset tuloksetkin selittyvät ainoastaan tuurilla. Tämä on varsin yleinen näkemys asiaan vihkiytymättömien keskuudessa, joten oikaistaanpa muutamia harhakäsityksiä.

Tyypillisesti kaikessa uhkapelissä voitolle jää vain järjestävä taho, eli "talo". Jos otetaan esimerkiksi kauppojen kassoilla seisovat peliautomaatit, niiden pelaaminen voitollisesti on täysin mahdotonta. Sama koskee vaikkapa rulettia, blackjackia ja muita kasinopelejä. Toki jos kysyt keneltä tahansa automaattia rämpyttävältä mummolta tuloksista, vastaus on aina "kyllä minä olen vähän voitolla, tai ainakin omillani". Tämä on uhkapeliaddiktiota pahimmillaan. Kaiken uhkapelintarjoamisen perusidea on luonnollisesti tehdä voittoa. Mikään kasino ei yritä lahjoittaa rahaa pelaajilleen tarjoamalla sille epäsuotuisia pelejä. Uhkapelien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että pelaajille osuu välillä myös voittoja. Siksihän niitä pelataan.

Jos ajatellaan esimerkiksi tyypillistä hedelmäpeliä, sellaisen palautusprosentti on noin 90:n luokkaa. Jokainen euron pyöräytys palauttaa siis pitkässä juoksussa takaisin 90 senttiä, mutta yksittäisellä kerralla lopputulos voi olla mitä vain nollan ja sadan euron päävoiton väliltä. Jos pelaajat tajuaisivat maksavansa 10 senttiä jokaisella napinpainalluksella, pelejä ei varmasti kovin moni pelaisi. Tätä pelaamisen hintaa kutsutaan rakeksi.

Miksi pokerinpelaaminen on sitten erilaista? On totta, että siinäkin maksetaan rakea. Järjestävä taho, eli kasino tai nettipeleissä jokin uhkapelejä tarjoava sivusto, ottaa siinäkin siivun jokaisesta voitosta (tyypillisesti jotain kolmen ja viiden prosentin väliltä). Juju onkin siinä, että pokeria pelataan muita ihmisiä vastaan. Et tule koskaan voittamaan pitkässä juoksussa peliautomaattia, rulettipyörää tai blackjack-jakajaa, koska kaikki nuo pelit ovat matemaattisesti mahdottomia peitota. Mutta entä toinen ihmismieli? Niin kauan, kun vastapelurisi on niin paljon huonompi että voittomarginaalisi on suurempi kuin rake, pystyt tekemään puhdasta voittoa. Jos kaksi täysin samantasoista pelaajaa pelaa vastakkain, tuolloin voitolle ei tosiaan jää kuin talo. Pokeriammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä onkin peliseuran valinta, eli vältellä kovia vastustajia ja viedä rahat amatööreiltä.

Pokerissakin tuurielementti on vahvasti läsnä. Amatööri voi helposti voittaa viikkotolkulla tajuamatta, että on itse asiassa häviävä pelaaja. Maailman huonoin pelaaja voi peitota yksittäisessä jaossa maailman parhaan. Jos pelaisin nyt yhden jaon haasteottelun juuri säännöt oppinutta amatööriä vastaan, voitonmahdollisuuteni olisivat vain karvan yli 50 prosenttia. Kymmenessä jaossa jäisin voitolle ehkä 55% ajasta, sadan jaon jälkeen noin seitsemän kertaa kymmenestä. Monesti hävitessä ärsyttää vastustajan hyvä tuuri. Se sama tuuri on kuitenkin myös se, joka tuo huonoja pelaajia peleihin loputtomasti. (Nopean vilkaisun mukaan maailman suurimmalla pokerisivustolla pelaa tälläkin sekunnilla 100 000 ihmistä, vaikka on vuorokauden hiljaisin aika. Eri pelisivustoja on yli 500, voitollisia pelaajia ehkä 5%. Laske siitä.)

Mistä kaikki raha sitten tulee? Kun ammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle ei jää kuin talo. Käytännössä kaikki raha tulee heikoilta pelaajilta. Pokeri on hauska harrastus, ja häviävät pelaajatkin nauttivat pelaamisesta. Nämä ovat myös samaa ihmisryhmää, jotka pokerimenestyksestä kysyttäessä kertovat olevansa "vähän voitolla tai ainakin omillaan".

Tässä kohtaa astuu esiin myös moraalikysymys, jota moni pokeriammattilainen tuskin on pohtinut. Erittäin suuri osa ammattilaisten voittorahoista tulee nimittäin eriasteisista peliongelmista kärsiviltä ihmisiltä. Minun on todella vaikea kuvitella, että pokerin kaltaisessa pelissä kovin moni sijoittaisi tunnollisesti samalla lailla harrastukseensa tietyn summan kuussa kuin vaikka futisjoukkueen kenttävuokriin. Kun huonot pelaajat häviävät, he haluavat usein voittaa tappionsa takaisin tallettamalla lisää ja lisää. Kaikista maailman pokerinpelaajista voitollisia on muutama prosentti, eli jokaista menestystarinaa kohden pitäisi mahtua kymmeniä surullisia ihmiskohtaloita. Nurjan puolen tarinoita kuitenkin harvemmin kuulee.

Pelaan itse lähes pelkästään nettipelejä, ja moraalikysymykset on siten helppo laittaa taka-alalle. Nettipokeri on videopelimäisen hektistä ja jännittävää, summat vaihtavat ruudulla omistajaa hurjaa tahtia ja uusia jakoja tulee muutaman sekunnin välein. Ei siinä paljon ehdi miettiä, onko vastustaja mahdollisesti pantannut perintöhopeansa ostaakseen sisään vielä kerran. Nyt viime aikoina olen käynyt useamman kerran myös kasinolla pelaamassa. En ole kaksisesti voitolla (live-pokeri ei ole minun juttuni), ja ne vähät voitot ovat tulleet käytännössä pelkästään hupipelaajilta. Viimeksi toissapäivänä pöytääni istahti humaltuneen oloinen pukumies, joka kertoi hävinneensä jo pari tonnia rulettiin odotellessaan pöytään pääsemistä. Pöydässä hän ei vaivautunut katsomaan korttejaan, vaan panosti pelimerkkinsä sokkona meidän muiden hieroessa käsiämme yhteen. Tällä kaverilla oli luultavasti sen verran syvät taskut, että muutaman tonnin hävimäinen kasinolle kävi ajanvietteestä. Olen monesti kuitenkin nähnyt myös heikkoja pelaajia, jotka yrittävät tosissaan mutta eivät kertakaikkiaan pärjää. He saattavat juosta pankkiautomaatilla hakemassa lisää rahaa useamman kerran illan aikana, koska ylpeys ja pelihimo eivät anna myöten lopettaa parempia pelaajia vastaan. Kun istuu pelipöydässä ilmiselvästi häviävän amatöörin kanssa, jonka elekielestä huokuu pikemminkin tuska kuin huoleton illanvietto, on välillä vähän vaikea nauttia pelaamisesta ja voitetuista rahoista. Silti nuo tunteet on osattava laittaa taka-alalle, tai muuten tässä ammatissa ei ole tulevaisuutta.

Emmekä me ammattilaisetkaan ole immuuneja uhkapeliaddiktiolle. Vaikka pelaisimme 99 prosenttia ajasta hyvää, voittavaa pokeria, kaikille sattuu joskus mielenhäiriöitä. Ja ne saattavat tulla todella kalliiksi. Yleensä nämä liittyvät aina yksittäisen session tappioihin. Kun häviää vaikka pari tonnia pöydässä huonoa onneaan, tekee niin pirusti mieli yrittää hakea tappioita takaisin ruletista tai isommista peleistä. Olen itsekin kärsinyt menneisyydessä näistä ongelmista paljon, enkä ole ainoa. Pari kertaa olen joutunut vetämään kaverini kasinopelien äärestä pois puoliväkisin. Molemmilla kerroilla kaverini oli niin humalassa, että rahaa olisi takuuvarmasti mennyt huomattavasti enemmän kuin varaa olisi ollut. Nämä tilanteet ovat kuitenkin aina vaikeita, koska toisen ammattilaisen päätöksiin puuttuminen asettaa kyseenalaiseksi tämän harkintakyvyn ja siten koko ammattilaisuuden perusteet. Olen useita kymmeniä kertoja tyytynyt vain seuraamaan vierestä tuttuni tilttaamista, koska mielestäni ei ole ollut asiani siihen puuttua.

Pokeri on hyvin pitkälti itsekontrollipeli. Perustaidot oppii nopeasti, ja 10-20 euron tuntipalkkaan riittävät kohtuulliset taidot kertyvät (henkilöstä riippuen) muutaman sadan pelitunnin jälkeen. Mutta se tuntipalkka edellyttää sitä, ettei koskaan tee huonoja, tunnepohjaisia ratkaisuja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku tutkimus siitä, ovatko pokeriammattilaiset enemmän tunnekylmiä kuin muut. En mielestäni itse ole, mutta käytännössä kaikki urallani vastaan tulleet ongelmat ovatkin tulleet tunnepuolelta. Pokerissa rationaalinen ajattelu ja kylmähermoisuus viedään niin pitkälle, että epäilen monen meistä vertautuvan psykopaattisarjamurhaajiin, jotka poistavat uhreiltaan hanniballecterinä ruumiinosia pedanttisen tarkasti silmääkään räpäyttämättä. Täydellinen pokerinpelaaja on tunteeton kone, joka ei hätkähdä mistään eikä varsinkaan suutu koskaan.

Olen jo perusluonteeltani aika lauhkea, mutta yhdestä asiasta minäkin kimmastun helposti. Nimittäin siitä, kun tietämättömät valistavat kuinka häviän ne rahat varmasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mokomaan uhkapeliin. Minulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, jos ihmiset eivät arvosta ammattiani tai pitävät pokerinpelaajia ylipäätään epäilyttävänä joukkona. Uhkapelivetoisten ammattien ympärillä tulee aina olemaan tietty leima, joka juontaa juurensa ihmisten kärsimyksistä. Vaikka maailmassa on miljoonia pokerinpelaajia ja raha tulee minulle vaihtelevasta pelaajapoolista eikä suoraan yksittäisen uhkapeliriippuvaisen kärsimyksistä, hyväksyn mukisematta väitteen siitä, ettei tämä ehkä ihan korkeimman mahdollisen moraalin hommaa ole (tätä voi kukin yrittää kompensoida tavallaan, itse kirjoitan väsynyttä blogia ihmisille viihteeksi ja yritän parhaani mukaan suojella luontoa ja eläimiä). Mutta sitä en hyväksy, että pokerimenestystäni kuvaillaan tuuriksi. Olen kuitenkin pelannut yli kaksi miljoonaa jakoa urallani, ja niitä kuuluisia verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu saavikaupalla. Arvostan jokaista tuntemaani pokeriammattilaista, koska he ovat kyenneet tekemään itselleen ammatin pelistä, jossa vain pienenpienellä prosentilla on siihen rahkeita. Jos kyse olisi pelkästä tuurista, minun on pakko olla maailman onnekkain ihminen.

Ja sopii muuten tulla kokeilemaan onneaan.

PS: Bookkasin pienen kevätretken ensi viikolle. Ainakin neljä maata, kaksi maanosaa, mahdollisimman vähän matkatavaraa, liian paljon live-pokeria ja totuttua enemmän reppureissumeininkiä. Seuraava blogi tulee siis toivottavasti parinkymmenen asteen paremmalta puolen.


Miten pokeriammattilaiseksi tullaan?  23

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, josta saan tasaisin väliajoin kyselyitä niin kommenttiboksissa kuin sähköpostitsekin. Haluan heti alkuun painottaa, että en mitenkään pyri hankkimaan uusia pelaajia pokerin pariin tällä kirjoituksella. En myöskään yritä ajaa ketään pois, vaan kirjoitan neutraalisti rehellisen näkemykseni mukaan. Jos joku tämän luettuaan päättää kuitenkin aloittaa pokerin ja päätyy häviämään siihen rahaa, niin vastuu on täysin lukijan. Viisas amerikkalainen ystäväni sanoi kerran, että "poker is a hard way to make an easy living". Tämän paremmin asiaa on vaikea kiteyttää.

Kysyin Suomen johtavalta pokeriauktoriteetilta Aki Pyysingiltä tämän arviota pokerin harrastajamääristä Suomessa. Akin mukaan noin 500 000 suomalaisella on ainakin joskus ollut nettipokeritili, joista tosin valtaosa lienee jo lopettanut harrastuksen. Jossain määrin aktiivisia harrastajapelaajia Aki epäili Suomessa olevan tällä hetkellä 100 000. Ammattilaisia tästä joukosta on noin 500, eli vain yksi tuhannesta kokeilleesta on onnistunut tekemään pelistä itselleen ammatin (opiskelun tai päivätyön ohessa pokeria voitollisesti pelaavia puoliammattilaisia lienee tosin tuhatkunta lisää). Tästä saa toivottavasti jotain perspektiiviä. Mainittakoon vielä, että maailmanlaajuisesti suhdeluku on luultavasti vieläkin huonompi, noin 5000:1. Suurimmalle osalle ihmisistä pokeriammattilaiseksi pyrkiminen on siis äärimmäisen huono ja kallis idea. Mutta entä, jos olet päättänyt yrittää tätä uraa? Miten huipulle oikein noustaan?

Nähdäkseni askelmat menevät jotakuinkin näin:

1) Rakkaus peliä kohtaan. Ennen kuin sen pidemmälle kannattaa edes ajatella, pitää itsestään löytää vilpitön rakkaus pokeria kohtaan. Pokeriammattilaisuudessa ei ole mitään järkeä, jos ei vielä vuosienkin jälkeen saa kicksejä vastustajan nöyryyttämisestä ja pelin nyansseista. Tämän kohdan läpäissevät vielä melkein kaikki kokelaat, sillä hyvin harva pokeria kokeillut on todennut sen tylsäksi peliksi.

2) Halu oppia ja työmoraali. Hiiren naksutteleminen on mukavaa puuhaa, ja nettipokerin pelaaminen on vähän kuin videopeliä pelaisi. Jännittävää ja hauskaa. Hyväksi pokerinpelaajaksi ei kuitenkaan enää nykyään tulla pelkästään pelaamalla. Etenkin alkuvaiheessa jokaisen pitäisi mielestäni opiskella tunti jokaista pelituntia kohden. Katsella opetusvideoita, tehdä laskuja kynän ja paperin kanssa, pyöritellä rangeja apuohjelmilla, käydä läpi käsihistorioita, miettiä pokeriteoriaa kahvikupin ääressä ja niin edelleen. Jokaisen pelistrategia on ikään kuin vuotava laiva jossa on satoja reikiä, jotka eivät katoaa mihinkään vaikka soutaisit miten kovaa. Mutta opiskelemalla ja tekemällä töitä reiät tukkeutuvat yksitellen. Tosin pokeri on siitä pirullinen peli, että kukaan ei tule koskaan pelaamaan aivan täydellistä pokeria. Kun edellisen vuodon korjaa, jostain ilmestyy jo uusi. Siksi oman pelikirjan parissa pitää työskennellä tauotta ja väsymättä. Tälle toiselle askelmalle kaatuu jo yli puolet pelaajista.

3) Nöyryys ja tosiasioiden tunnustaminen. Pokerissa on helppo pitää itseään Jumalan lahjana pelille, koska lajin osittain sattumaan perustuvan luonteen takia jokainen voittaa joskus ja maailman huonoin pelaaja voi yksittäisessä kädessä peitota maailman parhaan. Moni ammattilainen elää vieläkin käsittämättömässä lumemaailmassa, jossa yliarvostetaan omia taitoja ja vastaavasti haukutaan muita pelaajia. Aito kehitys tapahtuu vain kriittisen itsetutkiskelun kautta, jonka taas pitäisi johtaa edellisen kohdan toistamiseen.

4) Nöyryys ja vauhtisokeuden välttäminen. Kusen ei saa antaa nousta päähän. Kuten sanottua, jokainen voittaa tässä pelissä joskus. Vastaavasti lyhyen tähtäimen voitot eivät korreloi mitenkään pelaajan oikean taitotason kanssa. Suurin osa pelaajista kiipeää ylemmäs ja ylemmäs panostasoissa liian nopealla tahdilla voitettuaan pienemmissä peleissä. Sitten vastaan tuleekin oikeasti hyvä pelaaja, ja voitot ovat kadonneet.

5) Kärsivällisyys. Tämä on ehkä kaikkein olennaisin kohta. Pokeriammattilaisuus vaatii lehmän hermoja. Jokaisen ammattilaisen uralle ja miljoonien pelattujen jakojen varrelle mahtuu kymmeniä tuhansia äärimmäisen epäonnekkaita jakoja. Pelaaja panostaa merkkinsä hyvässä johtoasemassa, mutta vastustaja vetäisee pakasta ihmekortin ja voittaa kaikki pelaajan edessä olevat merkit. Välillä vastaan tulee äärimmäisen epätodennäköisiä sattumia, kun vastustajat vetelevät ohi alle yhden prosentin todennäköisyyksillä. Näille käsille ei voi mitään, mutta se, miten niistä selviää määrittää ihmisten pokeriuria enemmän kuin mikään muu. "Tiltti" on pokeritermi ja tarkoittaa huonosta onnesta suuttumista ja rahojen syytämistä liian isoihin peleihin. Kukaan meistä ei ole robotti, ja negatiivisia tunnetiloja on mahdotonta välttää pokerin kaltaisessa pelissä. Mutta ne, jotka pystyvät jatkamaan pelaamista yhtä hyvällä tasolla huonosta tuurista huolimatta tai edes laittamaan koneen kiinni tajutessaan olevansa liian lämmöissä, ovat lähes poikkeuksetta suuria voittajia.

Tätä kohtaa ei vain kertakaikkiaan voi korostaa liikaa. Jokainen tätä lukeva pokeriammattilainen voisi katsoa itseään peiliin ja miettiä, paljonko on itse aikojen saatossa hävinnyt rahaa tiltissä. Jos mietin tätä omalla kohdallani, niin varmuudella olen vuosien saatossa painanut kuusinumeroisen summan kankkulan kaivoon typerän ja lapsellisen tunnereaktion takia. Urani alkuvaiheessa tätä tapahtui koko ajan - talletin jollekin sivustolle esimerkiksi 500 euroa, nostin sen kuukauden kurinalaisella pelaamisella kymppitonniin ja sitten lämpenin jostain typerästä huono-onnisesta sattumasta ja survoin koko kymppitonnin parissa minuutissa menemään. Live and learn. Vielä viiden vuoden ammattilaisuran jälkeenkin tunnistan itsessäni tasaisin väliajoin lämpenemisreaktioita, mutta nykyään osaan sentään hillitä itseäni. Itsekontrolli on ammattilaisen tärkein kyky, tärkeämpi kuin mitkään pelitaidot. Nettipokeri on edelleen pienillä panostasoilla niin pehmeää, että koulutetun apinankin saisi tienaamaan kuukauden intensiivikurssilla mäkkärin tuntipalkan verran. Valtaosalla ihmisistä kantti ei kestä ja rahat katoavat ennemin tai myöhemmin tilttaamisen syövereihin, vaikka parasta peliään pelaamalla mahdollisuudet ammattilaisuuteen olisivatkin olemassa.

6) Sydän ja omistautuminen. Kun aurinko on jo noussut ja huomaat pelanneesi 17 tuntia putkeen, mutta et vain voi lopettaa koska vastustaja pelaa sinua huonommin. Kun olet hävinnyt viikkokausia uskomattoman huonon onnen seurauksena, ja opiskelet obsessiivisesti palataksesi taas voittojen tielle. Kun voitat edellisenä iltana ison nettiturnauksen ja 50 tonnia, mutta pelaat silti seuraavana päivänä kurinalaisesti samojen panosten pelejä kuin aina ennenkin. Kun päätät jäädä kotiin pelaamaan viikonloppuhörhöjä vastaan perjantai-iltana baariin menemisen sijaan. Väsymätön voitontahto ja se, kun mikään muu kuin A-luokan pelisuoritus ei riitä. Tätä kaikkea on sydän ja omistautuminen. Mitä enemmän panostat itseesi, sitä enemmän voitat ja sitä pidemmälle ammattilaisuutesi kantaa.

Kuvakaappaus allekirjoittaneen tyypillisestä sunnuntaisessiosta, joka kestää yleensä reilut 13 tuntia ilman taukoa. Tätä se on, päivästä toiseen. Hyvin kaukana mediaseksikkäistä kasinoista, jamesbondeista ja sikareista. Blurrasin pelisaittien nimet ja logot pois etten saa Suomen liipasinherkältä arpajaislakiviranomaiselta syytettä piilomainonnasta.

7) Taloudenhallinta. Jos pelaaja on onnistunut rakastumaan pokeriin, opiskellut väsymättä, säilyttänyt nöyryytensä, ollut kärsivällinen ja objektiivinen, painanut eteenpäin vaikeina aikoina suurella sydämellä ja löytänyt vielä oman leipälajinsa tietystä pelimuodosta omien vahvuuksiensa kautta, ollaan jo aika hyvällä pohjalla. Kuitenkin yksi tärkeimmistä pokeriammattilaisen koetinkivistä sijaitsee pokeripöytien ulkopuolella, nimittäin taloudenhallinta. Minulle se on aina ollut suurin ongelma. Minulla ei ole suoraan sanottuna mitään hajua esimerkiksi minkään tuotteen hinnasta ruokakaupassa. Ostan aina mitä sattuu katsomalla pakkausta, en hintaa. Vaatekaupassa en jaksa sovittaa vaatteita vaan nappaan hienolta näyttäviä kledjuja, jotka lupaan itselleni palauttaa takaisin jos ne eivät sovi. Ja sitten ne päätyvät käyttämättöminä vaatekaapin perukoille vuosiksi eteenpäin. Monella pokeriystävälläni ei ole tietoa kodinkoneiden tai ulkomaanmatkojen hinnoista. "Mä vaan soitin Giganttiin ja käskin niitä tuomaan isoimman telkkarin mitä löytyy", ja niin edelleen. Kellot, autot, 800 euron hupparit, sviitit, ykkösluokan lennot sun muut kuuluvat vähän liian monen elämään ja ennen kaikkea nielevät liian suuren osan voitoista. Kosteisiin baari-iltoihin lienee itse kukin painanut ison siivun voitoistaan, enkä ole tässä mikään poikkeus (joskin matkalla parempaan suuntaan). Kuitenkin pokerissa tarvitsee itselleen pelikassan, ja jos pelikassasta juodaan voitot kurkusta alas joka kuukausi, ei homma johda pitkällä tähtäimellä muuhun kuin matkakirroosiin. Toki elämästä pitää nauttia ja kovalla työllä hankittujen pokerivoittojen käyttäminen tuntuu hyvältä, mutta ainakin joka toiselle pokeriammattilaiselle jonkinlaisen finanssineuvojan hankkiminen voisi olla hyvä idea.

Huomasitte varmaan jo, että en maininnut sanallakaan strategiavinkkejä. Suurin osa epäonnistuu jo ylläolevissa, mutta oikeiden strategioiden pohtiminen se vasta hankalaa onkin. Kuten sanottua, hard way to make an easy living.

PS. Näin asiapitoista ja pokeripohjaista artikkelia en ole vielä melkein vuoden kestäneellä City-urallani kirjoittanut. Odotan mielenkiinnolla palautetta ja sitä, olenko ensi viikolla vielä palkkalistolla. Jos olen, lupaan palata hieman kevyempien aiheiden maailmaan.

PPS. Tulevan kesän Flow näyttää silmääni melkein liian hyvältä. Tähän mennessä olen aina ollut Flow:n aikaan joko kipeänä, estynyt tai molempia. 2011 näin sentään Kanyen. Tänä vuonna on pakko vetää neljän päivän setti vaikka sitten buranan voimalla.


Onnettomat pelinarkit  8

Kävin viime viikolla pelaamassa pokerin SM-turnauksen. Edellisvuoden 5. sija vaihtui 33. sijaan ja pettymykseen. Sinänsä pokerin tyylisessä lajissa, jossa sattumalla on lyhyessä juoksussa ratkaiseva vaikutus tapahtumiin, on mielestäni hieman typerää ratkaista mestaruuksia yhden turnauksen perusteella. Harvoin yksittäisen turnauksen voittajasta voi sanoa, että kyseessä oli myös paras pelaaja (tämän vuoden voittaja, ystäväni Joonas Helin tosin todella myös ansaitsi tittelinsä). Silti häviäminen kirpaisee aina yhtä paljon. Jos jotain positiivista omasta kisakokemuksestani haluaa hakea, niin keksin siitä sentään aiheen seuraavaan blogiini.

Itse turnausta enemmän itseäni ja puolta pöytäseurueestani kiinnosti taustalla screenillä pyörineet futiksen EM-kisat. Kukaan meistä tuskin on niin vannoutunut jalkapallofani, että Espanjan ja Irlannin välinen kamppailu itsessään olisi ollut tarpeeksi herpaannuttamaan keskittymisen pelipöydästä, vaan kyse oli tietenkin erilaisista matsiin painetuista vedonlyönneistä. Usealla meistä oli tuossakin pelissä kiinni enemmän kuin SM-turnauksen (2100 euron) sisäänostossa.

Minulla on ollut urani aikana ilo tutustua satoihin pokerinpelaajiin. Mututuntumalta väittäisin, että ainakin 80 prosenttia meistä on paatuneita uhkapelaajia. Kun emme ole pelaamassa pokeria, kaipaamme jännitystä ja adrenaliinisyöksyjä niin paljon, että Peluurin tädit suosittaisivat pakkohoitoa. Meidän on yksinkertaisesti pakko saada flipata (pokeritermi joka tarkoittaa kolikonheittoa tai arpomista) koko ajan jostakin.

Tervein muoto alituisesta gamblaystarpeesta on se, että esimerkiksi ravintolassa koko seurueen laskun maksaja ratkaistaan ns. luottokorttiruletilla - kaikki heittävät pöydän keskelle kasaan oman korttinsa, ja tarjoilija valitsee sitten itse kortin, josta laskuttaa (strategiavihje: kannattaa omistaa mahdollisimman tylsän ja harmaan näköinen kortti). Jos olen pokerikaverini kanssa lasillisella jossain, niin edes niiden yksien tuoppien tilaamisen kohdalla ei käy laatuun, että kumpikin maksaisi omansa. Jonkinlainen flippi maksajasta on pakko saada. Toisen maksama juoma maistuu aina paremmalta.

Olen käynyt vuosien saatossa varmasti toistasataa kertaa yökerhossa pokerikaverieni kanssa. Harvassa ovat ne kerrat, kun ohjelma ei ole koostunut lähinnä rahasta flippaamisesta kasvavilla summilla. Joku voisi ehkä luulla, että kun lähdemme baariin, tarkoituksena on jahdata vastakkaisen sukupuolen edustajia ja pitää hauskaa. Niin me ehkä uskottelemme itsellemme tekevämme, mutta todellisuus on vähän liian usein se, että linnoittaudumme rauhaisaan nurkkapöytään, kaivamme korttipakan taskusta ja flippaamme "ihan vaan pari flippiä". Ja sitten tulee yhtäkkiä pilkku, vartilta tuntunut aika on venähtänyt kuuteen tuntiin, joku hieroo käsiään tyytyväisenä ja pari on vailla rahaa taksiin.

Muistan yhdetkin erään pokerialan yrityksen järjestämät bileet, joihin oli tilattu Ruotsista Playboy-lehdessä poseerannut topless-dj. Parikymppinen silikonirinnoilla varustettu mimmi soitti levyjä koko illan tissit paljaana keskellä tanssilattiaa noin sadalle pokerinpelaajalle. Huolestuttavan suurelle osalle tuli seuraavana päivänä järkytyksenä, että tällainenkin ilmestys oli ollut paikalla, sillä koko ilta meni korttipakan kanssa kädet täristen ja pupillit laajentuneina gamblaten.

Ja tämä oli siis se kohtalaisen terve osuus. Flippaaminen muutamista satasista on vielä kohtuullisen harmitonta puuhaa, joskin hieman typerää ajanvietettä, mutta entä sitten kun summat karkaavat käsistä kokonaan? Pari vuotta sitten jollain turnausreissulla olimme porukalla istumassa iltaa, ja pari tunnettua pokeriammattilaista päätti ajankuluksi flipata keskenään. Toinen heistä, tuolloin 18-vuotias vanhempiensa luona asuva nuorimies, oli ottanut reissulle mukaan lähes koko pelikassansa, noin 60 000 euroa. Siinä oli käytännössä hänen koko omaisuutensa, odottamassa hotellihuoneen kassakaapissa. Flippien koko karkasi hieman käsistä, ja paria tuntia myöhemmin nuorimies joutui luovuttamaan kassakaapin avaimen vastapelaajalleen. Veikkaan, että paluulento seuraavana aamuna oli melko hajottava kokemus.

Itse olen yleensä jotenkin onnistunut pitämään jossain määrin järjen päässä vetoasioissa. Kertaalleen hävisin joskus lompakon tyhjäksi ja kellonkin ranteesta, mutta sitä nyt sattuu. Flippitappioita seuraava tuska on aina ollut isompi kuin voittoa seuraava euforiantunne, ja juuri tästä syystä gamblailen ainakin nykyään keskivertokollegaani vähemmän. Mutta on minullakin heikkouteni, ja ne liittyvät nimenomaan tappion tuskassa lopettamiseen.

Vähän liian monta kertaa minullekin on käynyt niin, että olen ensin flipannut jostain mitättömästä asiasta, vaikka 30 euron taksimatkan maksajasta. Se pieni tappio, jolla ei rahallisesti pitäisi olla mitään väliä, on aiheuttanut pakottavan tarpeen päästä omilleen jotta tunnetila stabiloituisi. Vuoden 2010 futiksen MM-kisoissa laitoin ekaan peliin aivan pienen hupipanoksen tv:n katselua elävöittämään, mutta lumipalloefekti pyörähti käyntiin kun betsi ei osunut. Seuraaviin peleihin piti aina laittaa isommalla ja isommalla. Lopulta pumppasin Hollantia mestariksi joka helvetin kierroksen jälkeen - alkulohkon, puolivälierien, välierien. Kun katsoin finaalia tuhannen voltin krapulassa hotellihuoneen lattialla Las Vegasissa toissa heinäkuussa, ei ihan hirveästi naurattanut. Jos Hollanti olisi voittanut, olisin rahastanut lähes tähtitieteellisen summan ainakin omalle pelikassalleni. Nyt hävisin niin isosti, että jouduin pelaamaan loppukesän pokeria otsa hiessä saadakseni voita leivän päälle.

Tänäkin kesänä on jo painettu futisbetsejä harva se päivä. En voi kauheasti väittää lajista ymmärtäväni, mutta jo nyt on todettava, että sisällä on "hieman" isommin rahaa kuin oli tarkoitus. Alunperin suunnittelemani vetokassa on paisunut 20-kertaiseksi ja jäljellä ei ole kuin kasa virtuaalisia kuitteja. Espanjan mestaruutta vastaan, Saksan ja Portugalin mestaruuksien puolesta sekä Gomezia maalikuninkaaksi. Jos finaalin jälkeen soi taas Espanjan kansallislaulu, pääsee täältä suunnalta parkaisu. Toistaiseksi näyttää kyllä ihan hyvältä.

Eräs kysyi minulta hiljattain, miksi haluan pilata elämäni loputtomalla vedonlyönnillä. Minkä takia sen sijaan, että voisin seurata EM-futista sohvalta rauhallisena ja nauttia pelistä on joka pelissä oltava sellaista panokset, että olen tärisevä hermoraunio? Miksi jokainen sosiaalinen kokoontuminen pitää tärvellä sillä, että hauskanpidon sijaan heitetään kolikkoa koko ilta niin, että kenelläkään ei edes ole kivaa?

Kovasti toivoisin, että vastaus olisi jotain muuta kuin adrenaliinisyöksyt ja uhkapeliaddiktio. Mutta eihän se ole. Kun teemme työtämme pelipöydissä, adrenaliini virtaa koko ajan. Olemme onnellisia, koska addiktiotamme ruokitaan. Mutta entä silloin, kun olemme vapaalla? Elämän pokeriin liittymättömistä asioista on välillä tolkuttoman vaikea nauttia, kun kaikesta puuttuu jännitys. Ja juuri siksi katson mieluummin futista betsit sisällä kuin ilman, saadakseni vahvemman kokemuksen.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki pokeriystävänikin ovat säälittäviä narkkeja, jotka eivät voi itselleen mitään. Tuskin tulevat koskaan voimaankaan. Minä ei ainakaan näe, kuinka voisin muuttua. Päässäni on jo uhkaava skenaario siitä, kuinka vuonna 2048 olemme vieläkin Namun terassilla, kukaan ei edes huomaa ohi kulkevaa seksikästä takamusta tai nauti kesäillasta kauniissa kaupunkimaisemassa:

"Korotetaan panoksia!", joku huutaa risupartaansa.

Kaivan taskustani ruttuisen setelin ja nappaan samalla nitron. Pari kertaa liiallisen jännittämisen ja stressaamisen seurauksena ohitusleikattu sydän vetelee viimeisiään.

"Viidensadan flippi, kaikki mukaan! Kuka jakaa?"

Jaan pöytään tärisevin käsin kortteja kaataen samalla karpalovodkat lattialle. Ensimmäisestä kortista lähtien seuraa huutamista ja älämölöä, joka aiheuttaa paheksuntaa muissa asiakkaissa. Joku huutaa riemusta, joku painaa päänsä käsiinsä. Raha on taas vaihtanut omistajaa.

Kello tulee aamuneljä. Kukaan ei tietenkään ole naimisissa, koska eihän tällaisia äijiä kukaan kestä katsella vakituisesti.

"Pitäisikö yrittää bongata naisseuraa jatkoille vaikka taksijonosta?", ystäväni ehdottaa. Asiaa puntaroidaan hetki, kunnes päätämme yksimielisesti mennä mieluummin jatkamaan flippaamista keskenämme.

Koko ukkoretkue suuntaa ruuhkaiseen mäkkäriin, missä jono jumitetaan flippaamalla laskusta tiskillä. Pöydässä joku meistä saa slaagin ja kuolla kupsahtaa. Hautajaisissa puolet kutsutuista heittää kuiskaten kolikkoa takarivissä, kun pappi lausuu kauniita sanoja kuolleen pelurin elämästä.

Tai ehkä me vielä opimme, ja päädymme lopulta ihan kunnon kansalaisiksi. En kyllä löisi vetoa sen puolesta.

PS. Tässä on yksi parhaimmista sivubetsien kohteista, Venetsian lentokentän matkalaukkuhihnaruletti. Venetsia on World Poker Tour-kiertueen ainoa stoppi, jonne on yksinkertaisesti pakko lentää seurassa ihan vain siksi, että voi ottaa maksimaaliset matkalaukkubetsit oikeasta numerosta. Jos matkalaukku sattuu napsahtamaan ennalta päätetylle numerolle, joutuu kaveri maksamaan panoksen 36-kertaisesti takaisin.