Miikka Anttonen

Helsinkiläinen journalisti, kirjailija, pokeriammattilainen ja maailmanmatkaaja, joka on henkiseltä iältään sakkolihaa. Nauttii salaa enemmän Roskapankin happy hourista kuin jatkobileistä Cannesissa.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on valokuvat.

Vaikeaa elämää Karibialla, osa 2  4

Tiistai 4.12.

Edellisiltana aamuseitsemään venähtäneet juhlat ovat johtaneet hieman alavireiseen habitukseen, mutta saan ihmeen kaupalla revittyä itseni ylös jo yhdeltätoista. Päätämme lähteä huonekaverini kanssa tutustumaan saaren pääkaupunkiin, Philipsburgiin. Parinkymmenen minuutin taksimatka kulkee pitkin korkeaa rinnettä, josta kelpaa ihastella turkoosia vettä. Emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan painelemme suoraan PADI:n sukelluskauppaan kysymään parhaita snorklausspotteja täällä päin saarta. Seuraavat tunnit menevätkin vedessä Little Bayssä ihmetellen helikopterihylkyä, merisiilejä ja muuta vedenalaista elämää. Philipsburg jää tällä erää näkemättä. Illalla pelaan 440 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa.

Keskiviikko 5.12.

Katsomme Tripadvisorista saaren parhaaksi äänestetyn rannan ja suuntaamme Mullet Bayhin viettämään leppoisaa rantapäivää, räpylät kainalossa tietenkin. Ranta on täynnä pöhöttyneitä jenkkituristeja ja muutenkin kirkkaasti huonoin, mitä olen Karibialla nähnyt. Teen mental noten olla uskomatta edellämainittua sivustoa tulevaisuudessa. Löhöämme silti tuoleissa muutaman tunnin. Illalla pelaan 550 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa. Päätän skipata rantabileet ja mennä aikaisin nukkumaan. Uneni häiriintyvät, kun huonekaverini puskee kolmessa promillessa sisään aamukuudelta ja esittelee innoissaan omasta lompakostaan löytämiään Hollannin Antillien Guldeneita. Iloa ei himmennä edes se, että eurot ja dollarit ovat kadonneet johonkin.

Torstai 6.12.

Suomen itsenäisyyspäivä. Sää ei ihan vastaa joulukuista Helsinkiä, eikä rantabaarista saa karjalanpaistiakaan. Onneksi on kuitenkin järjestäjäfirman (jota en ikävä kyllä saa tässä lakiteknisistä syistä nimetä, pahoittelut sinne) vip manager, joka on bookannut saarelle matkanneille reilulle kymmenelle suomalaispelaajalle oman katamaraanin päiväksi miehistöineen.

Heti kättelyssä pitkän linjan Unibet Open-veteraani ja radiopersoona Jussi Heikelä pistää laivan kajareista soimaan edellisiltana tätä tapahtumaa varten kasatun playlistin erilaisista Suomi-klassikoista. Seuraavien tuntien aikana Karibianmerellä pauhaavat muun muassa JVG, Maamme-laulu, Tapio Rautavaara, Eppu Normaali, Den Glider In ja muut rallit. Katamaraanissa on tietenkin open bar, jonka baarimikko avaa sanoilla "we have a wide variety of Caribbean specialties; white rum, dark rum, aged rum and more rum". Kun palaamme satamaan, ihmiset ottavat meistä rannalla valokuvia. Ilmeisesti täällä päin ei ole totuttu punakoihin suomalaisiin, jotka tanssivat laivan kannella ja laulavat helvetin kovaa ja epävireisesti uraanin halkeamisesta.

Perjantai 7.12.

Käyn aamupäivästä tsekkaamassa Philipsburgin yksin. Kaupunki koostuu turistinäkökulmasta kahdesta kadusta, Front Streetistä ja Back Streetistä. Front Street on täynnä reggaeta soittavia ravintoloita ja baareja, edessä on uimaranta ja huvijahteja. Back street taas pursuaa kalliita koru- ja laukkukauppoja. Ostan pakollisen Guavaberry-rommipullon baarikaappiini.

Tänään on myös turnauksen finaalipäivä. Siellä ei pelaa yhtään suomalaista. Kukaan ei ole tästä erityisen harmistunut, sillä illalla on pelifirman järjestämät päätösbileet saaren isoimmassa yökerhossa. Päätän kuitenkin pelata ensin vielä yhden sivuturnauksen. Aion pitää melko pitkän tauon live-pokerista erittäin surkean viimeaikaisen menestykseni saattelemana, ja ohjelman viimeinen turnaus, perjantai-illan Pot Limit Omaha rebuy sopii tämänkertaisen urani lopettamiseen oikein hyvin. Ensinnäkin se on pelimuoto, jota en osaa pelata. Toiseksi voin ottaa turnausta pelatessa hieman pohjia illan bileitä varten. Moni muukin on samoilla linjoilla, sillä finaalipöydässä meitä on lopulta kolme kännistä itävaltalaista ja kaksi suomalaista. Kun meitä on jäljellä enää kolme, kello lähentelee jo keskiyötä, ja kaikilla on kiire bileisiin. Päätämme jakaa rahat tasan, eli 3280 dollaria per naama. Sen jälkeen arvomme tuloslistoihin merkittävän nimellisen voittajan. Arpa osuu tällä kertaa minuun. Hyvin tyypillistä, että ensin häviän 130 000 dollaria live-pokeriin kun pelaan hyvällä valmistautumisella, peliä missä minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnon edge ja selvin päin. Sitten kun päätän lopettaa live-kuoppaamisen pelaamalla laitamyötäisessä peliä, jota en edes osaa, voitan koko turnauksen. Ehkä tämä opettaa minulle jotain oikeanlaisesta valmistautumisesta sitten, kun päätän joskus palata vihreän veran äärelle.

Lauantai 8.12.

Suurin osa pokerinpelaajista lentää tänään aamulennolla pois. Minullakin on aamulento takaisin Meksikoon, sillä kämpän Playa Del Carmenissa pitäisi olla muuttovalmiina. Ikävä kyllä olen saanut pari päivää sitten Meksikon-kämppiksiltäni viestin, että asuntomme on mennyt alta kriittisellä hetkellä. Uutta kämppää etsitään parhaillaan, mutta tällä haavaa kaupungissa ei ole tarjolla muuta majoitusta kuin hotelleja. Päätän skipata lennon ja jäädä saarelle vielä pariksi päiväksi. Orastava krapula ja nestehukka helpottaa päätöksentekoa entisestään. Sen sijaan, että tuskailisin Miamissa turvatarkastuksessa, makoilenkin Baio Rougella, jossa on lisäksemme noin kolme ihmistä. Pöllyissä oleva pienen rantabaarin rastapäinen työntekijä väsää kahdella ja puolella taalalla meille parhaat smoothiet, joita olen koskaan maistanut.

Sunnuntai 9.12.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koska en sattuneesta syystä ole Playa Del Carmenissa, voin lähteä venematkalle St. Bartsille, viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle paratiisisaarelle. Tämä on ensimmäinen kerta, kun muistan koskaan havainneeni Karibialla navakkaa tuulta. Avokantinen vene heittelee tuulessa puolelta toiselle kovassa aallokossa niin pahasti, että odotan sen hörppäävän vettä hetkellä millä hyvänsä. Pelko osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi ja pääsemme tunnissa perille, litimärkinä kannelle roiskuneesta vedestä mutta yhtenä kappaleena.

Laiva heittää meidät saaren keskustaan Gustaviaan. Kadun nimi on Kungsgatan ja salossa on Ruotsin lippuja. Hetken ihmettelyn jälkeen selviää, että olemme vanhassa Ruotsin siirtomaassa, joka tosin nykyään kuuluu Ranskalle. Saarella on alle 4000 asukasta, ja paikan puhelinluettelo koostuu etupäässä rikkaista julkkiksista piilopirtteineen. St. Bartsilla ei ole kansainväliset mitat täyttävää lentokenttää, eikä tänne muutenkaan pääse kovin helposti. Koko Gustavia on aivan autio, tiet ovat autioita, rannat ovat autioita. Yhtään turistia ei näy missään. Meillä on vain päivä aikaa, ja alkuperäisen taksisuunnitelman sijaan päädymme vuokraamaan skootterit. Tämä osoittautuu koko reissun parhaaksi ratkaisuksi.

Minulla ei ole koskaan ollut suurempaa tarvetta omistaa autoa, enkä haaveile käyttäväni pokerivoittojani Ferrareihin. Kaksipyöräisiin minulla on sen sijaan aina ollut jonkinlainen fetissi. Minulla ei ole sen kummemmin ajo- kuin mopokorttiakaan, mutta onneksi useimmissa Aasian paikoissa ja esimerkiksi Meksikossa ei paljon kysellä niiden perään vaan skootterin saa vuokrattua helposti pelkällä passilla. Olen jo pitemmän aikaa suunnitellut parin viikon moottoripyöräretkeä jossain Thaimaa-Kambodza-Laos-Vietnam-akselilla, mutta tällä haavaa pelkkä 60 kilometriä tunnissa kulkeva skootterikin auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin. Ainoana ongelmana on sen vuokraaminen, sillä täällä ökysaarella vuokraamot eivät varmasti halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Meillä käy kaikkien aikojen tuurit, kun menemme vanhan pariskunnan pitämään vuokraamoon, jossa päivystävä viisikymppinen nainen (jonka päivän ainoat asiakkaat epäilemättä olemme) erehtyy epähuomiossa kysymään korttia vain kaveriltani mutta antaa meille kuitenkin kaksi pyörää. Ulkopuolella yritän hoputtaa kaveriani lähtemään pihasta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin myyjä huomaa virheensä. Ihmettelen vähän, kun joudun opettamaan kädestä pitäen miten ajopeli laitetaan päälle. Myöhemmin selviää, että kaverini ei ole koskaan edes ajanut kaksipyöräisellä, muttei viitsinyt mainita asiasta. Onneksi skootteri on aika helppo vempain ajaa ja päivästä selvitään parilla pakoputken aiheuttamalla palovammalla ja naarmuuntuneella peilillä.

Toivottavasti en tee tässä nyt karhunpalvelusta St. Bartsille, mutta en kerta kaikkiaan malta jättää asiaa sanomattakaan. Saari on aivan kirkkaasti hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt, ja reissattua on tullut kohtalaisen paljon. Kiersimme pyörillä koko saaren, söimme lounasta ravintolassa metrin päässä rantavedestä, uimme hillittömissä aalloissa lähes autiolla surffausrannalla ja snorklasimme vesissä, joissa seuranamme oli pelkkiä kotiloita. Ihan sama mihin suuntaan meni, kaikkialla oli pieniä suojaisia poukamia ja autioita rantoja. Nyt tiedän, missä haluan joskus viettää mahdollisen tulevan honeymoonini. Teilläkään ei tullut juuri ketään vastaan, vaan skoottereilla sai painaa niin kovaa kun moottorista lähti ilman törmäysvaaraa. Saarella on 300 metriä korkeuseroja, joten parin kilometrin välein tuli vastaan aivan järjettömiä näköalapaikkoja. Verbaalinen lahjakkuuteni ei riitä tekemään oikeutta St. Bartsille, joten annetaan kuvien puhua:

Lähdimme saarelta vasta auringon jo laskettua ja tuulen yllyttyä entisestään. Vähän tuli äitiä ikävä, kun vene kallisteli sysimustalla merellä ilman, että missään suunnassa näkyi valoja. En muista milloin olisin viimeksi pelännyt yhtä paljon kuin tuolla loputtomalta tuntuvalla matkalla, jonka ajan puristin kaidetta rystyset valkoisena ja rukoilin, että laiva kestää joka suunnasta pauhaavat itse alusta korkeammat aallot.

Tätä kirjoitan lentokoneesta matkalla kohti Playa Del Carmenia. Kämppää ei ole vieläkään, joten otin kolmeksi yöksi hotellin. Palaan asiaan, kunhan kämppä on (toivottavasti) löytynyt.


Montreal ja kallis palohälytys  9

Painelin New Yorkista kymmeneksi päiväksi Playa del Carmeniin, Meksikon itärannikolle. Pääasiallisena motiivina oli selvittää, olisiko PDC:stä pitempiaikaiseksi tukikohdaksi ja etsiä kämppä. Olin jo vuorokauden jälkeen täysin vakuuttunut, että Playa del Carmen on jokseenkin täydellinen ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin, joita Rosaritossa asuminen toi mukanaan. Kolmen päivän jälkeen olimme jo bookanneet kolmen makuuhuoneen asunnon ystävieni Bryanin ja Alexin kanssa joulukuun alusta eteenpäin.

Olen yleensä aina inhonnut liian turistipitoisia kaupunkeja ja vältellyt niitä reissuillani. Jotenkin sitä kaukana kotoa ollessaan yrittää mieluummin päästä paikalliseen kulttuuriin sisään kuin tulla kohdelluksi turistina. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että koska tarkoituksena on parkkeerata johonkin pidemmäksi aikaa, on oikeastaan ihan mukavaa jos asiat toimivat ja kaupungista löytyy elämääkin. Voimme silti tehdä uudesta tukikohdasta pistoiskuja "oikeaan" Meksikoon, mutta satunnaisena päivänä ei ole pahitteeksi että netti toimii ja palvelut löytyvät vierestä.

Playa del Carmen on juuri sopivan kokoinen tarkoituksiini. Se on niin pieni, että kaupungin päästä päähän voi kävellä reilussa tunnissa eikä takseja tarvitse käyttää. Se on kuitenkin myös niin iso, että tekeminen ei lopu kesken. Kämppämme sijaitsee 20 metriä rannasta, viereisessä korttelissa on loistava kuntosali ja kolme kilometriä pitkä, erilaisia kauppoja, ravintoloita ja yökerhoja pursuava pääkatu alkaa 50 metrin päästä. Olemme juuri sen verran syrjässä hulinasta, että voin pelata rauhassa aina kun haluan, mutta kaikki on niin lähellä että tekemistä riittää.

Kun sain kämppäasiat hoidettua, minulle jäi viikko aikaa tehdä mitä halusin. Käytin sen etupäässä rannalla löhöämiseen, pelaamiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen. PDC:ssä asuu 40-50 pokerinpelaajaa, joista entuudestaan tunsin ehkä 10. Pari pitkän kaavan mukaista iltaa rantabaareissa ja nyt lähes kaikki ovatkin jo kuin vanhoja tuttuja. Meno itäpuolella on myös huomattavan erilaista kuin Rosaritossa, kun kaupungissa on joka ilta bileet ja konkreettista tekemistä löytyy huomattavasti enemmän. Otin itse kuitenkin vielä suht rauhallisesti, sillä ehdin tehdä kaikenlaista Playassa myöhemminkin ja kalliin jenkkikierroksen jälkeen teki mieli myös pelata nettipokeria. Taisin pelata kymmenen päivän aikana neljä sessiota, joista kolme loppui netin katkeamiseen lievästi tappiolla. Neljännellä kerralla menin parin uuden ystäväni kämppään pelaamaan paremman netin toivossa ja voitin leppoisat $25000 yhdessä illassa, mitä ei kovin usein tapahdu. PDC:stä jäi siis kaikenkaikkiaan erittäin hyvät fiilikset.

Tätä kirjoitan Montrealista, Kanadasta. Ulkona on oletettavasti suunnilleen yhtä kylmä kuin Suomessa. Olen ollut täällä viime viikon torstaista, eli viikko tuli juuri täyteen. Tämä on ensimmäinen kertani Kanadassa, ja Montreal on niin iso paikka että kaikenlaista tekemistä varmasti riittäisi. Perinteiseen tyyliin poistuin kuitenkin hotellista muualle kuin kasinolle ensimmäisen kerran sunnuntaina, ja silloinkin palohälytyksen pakottamana.

Torstaina lentoni laskeutui niin myöhään, etten jaksanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan. Perjantaina teki suunnattomasti mieli pelata, joten tilasin huonepalvelusta aamupalaa ja aloitin pelaamaan ennen kuin kävin edes suihkussa. Tilasin jossain vaiheessa myös lounaan ja illallisen, ja yhtäkkiä olikin jo niin myöhäistä että oli aika mennä taas nukkumaan. Lauantaina ajattelin, että voisin tehdä jonkinlaisen turistikierroksen, mutta pelihimot olivat taas liian suuret ja päivästä muodostui toisinto perjantaista. Sunnuntaina nyt ei ollut puhettakaan siitä, ettäkö voisi tehdä jotain muuta kuin pelata, koska silloin on isoimmat viikottaiset nettiturnaukset. Heräsin poikkeuksellisesti jo aamukahdeksalta pelaamaan niitä ja painoin menemään 15 tuntia putkeen. Yhdeltätoista illalla olin erittäin hyvissä asemissa neljässä eri turnauksessa, joissa kaikissa voittaja saisi jotain 25000 ja 70 000 dollarin väliltä. Sitten 17. kerroksen huoneessani alkoi korvia särkevä ujellus.

Tajusin melkein heti, että kyseessä on palohälytys, vaikka henkilökunta tekikin parhaansa hämäämisekseni soittamalla evakuointiohjenauhaa ainoastaan ranskaksi. Pelit olivat kuitenkin uskomattoman hyvissä asetelmissa, ja sulkemalla tietokoneen sanoisin hyvästit potentiaalisille jättivoitoille. Jotenkin en jaksanut uskoa, että kyseessä olisi oikea tulipalo, eikä ikkunastakaan näkynyt sen kummemmin liekkejä kuin savuakaan. Ajattelin, että jatkan pelaamista vähän aikaa ja toivon, että ujellus loppuu ja henkilökunta ilmoittaa väärästä hälytyksestä. Minuuttien kuluttua ja ujelluksen kovennuttua totesin, että pakko kai tässä on lähteä. Otin läppärin syliin, laitoin hupparin päälle ja ryntäsin 17 kerrosta alas paloportaita rukoillen, että wi-fi toimii myös alakerrassa.

Paloportaat toivat minut hotellin taakse lastausrampille, josta juoksin korttelin ympäri hotellin sisäänkäynnille. Ei merkkiäkään savusta tai tulipalosta, mutta henkilökunta kieltäytyi päästämästä minua takaisin sisään. Parkkeerasin etuoven viereen ja yritin räpeltää langatonta nettiä päälle kohmeisin sormin (ulkona 5 astetta pakkasta). Se toimi kohtalaisesti, ja tunsin japanilaisturistien ihmettelevät katseet istuessani maassa risti-istunnossa läppäri sylissä nappeja himokkaasti painellen samalla, kun muut panikoivat tulipalosta ja huoneeseen jääneistä tavaroistaan.

(Sivuhuomio: Kanadalaiset hälytysajoneuvot kuulostavat muuten ihan jonkinlaisilta Party Buseilta. Kun kuulin ambulanssin ensimmäisen kerran hotellin ikkunasta, olin aivan varma että ulkona on täynnä kännisiä pub crawl-turisteja oleva avokattoinen bussi. Sireenistä lähtevä ääni on jonkinlainen yhdistelmä vuvuzelaa ja iloista "woooooooooooo!"-huutoa. Ehkä äänen on tarkoitus piristää kyyditettäviä?)

Palohälytys osoittautui vähemmän yllättäen vääräksi hälytykseksi, mutta ihmiset päästettiin takaisin sisään vasta 45 minuuttia myöhemmin. Tässä vaiheessa sormeni olivat jo kangistuneet jääpuikoiksi, keskittymiseni tiessään ja suurin osa turnauksista päättyneet ennenaikaiseen putoamiseen. Kun pääsin lopulta takaisin huoneeseeni, olin mukana enää kahdessa turnauksessa, jotka nekin menivät harakoille. Lopputuloksena kuitenkin kymppitonnin voittosunnuntai joten en kai voi valittaa, mutta epäilen silti palohälytyksen maksaneen minulle noin toisen mokoman.

Maanantaina totesin, että palohälytys oli luultavasti korkeampien voimien tapa ilmoittaa, että olisi aika tehdä jotain muutakin kuin pelata nettipokeria. Viimeiset neljä päivää ovatkin menneet Montrealiin tutustuen, kasinolla pelaten ja kaupunkiin pitkin viikkoa rantautuneiden kavereiden kanssa pyöriessä. Live-turnauksista ei ole tuttuun tyyliin tullut muuta kuin pitkä miinus. En tiedä, miten monta vuotta ihmisen pitää hakata päätään seinään live-pokerin pelaamisen suhteen ennen kuin voi todeta, että kyseessä on vain kallis harrastus. Oma ratkiriemukas kuusinumeroinen kuoppani niihin karkeloihin ei ainakaan kauheasti naurata, mutta niin vain olen taas huomenna menossa pelaamaan $3500 World Poker Tourin pääturnausta. Turnauksessa on vielä ns. re-entry-mahdollisuus, eli pelaaja voi pudotessaan ostaa kerran uudestaan sisään. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että noin 99 kertaa sadasta seuraavat kaksi päivää maksavat minulle 7000 taalaa. Pääturnauksen alkamisessa on toisaalta myös se hyvä puoli, että se tuo kaupunkiin suuren joukon tuttuja pokerinpelaajia. Epäilisin tuntevani heistä etukäteen lähemmäs sata, joten rientoja yöelämässä riittää varmasti koko viikonlopun. Näin ollen turnaus on oikeastaan win/win-tilanne: joko pääsee jatkoon tai baariin. Viime aikoina jälkimmäinen on tosin realisoitunut kohdallani jo ensimmäisen pelipäivän jälkeen vähän liian usein. Onneksi olen kohta taas Playa del Carmenin lämmössä pelaamassa nettipokeria, jossa sentään tiedän pelaamaan aloittaessani yleensä voittavani.

Parit räpsykuvat todisteeksi siitä, että olen tehnyt sentään jotain muutakin kuin pelannut pokeria:

Jostain syystä Kanadassa on joka kadunkulmassa 90-lukulaisia puhelinkoppeja. Bell on täällä kova juttu, ja ihmiset tosiaan myös käyttävät näitä koppeja soittelemiseen. Ilmeisesti kännykät eivät ole vielä rantautuneet tänne asti.

Toveri keskuspuistossa.

Kaupungissa on jouluostosrumba jo kovasti meneillään. Vastoin yleistä mielipidettä olen itse aina pitänyt jouluostoksilla pyörimisestä ja ihmismassojen keskellä shoppailemisesta. Loputtomasta joulukoristeiden ja alennusmyyntien määrästä tulee jopa vähän haikea fiilis, koska tänä vuonna tuskin pääsen ostamaan lahjoja kenellekään ja joulukin menee hiekkarannalla Meksikossa. Melkoinen kontrasti pariin edelliseen, tyttöystävä kainalossa vietettyyn perinteisempään joulunviettoon. Onneksi joulusta on vain viikko uuteen vuoteen ja siihen, kun David Guetta soittaa takapihallamme PDC:ssä, mikä taas oletettavasti voittaa Suomen ja loskan keskellä vietetyt vuodenvaihteet.

Kiipesin downtownin vieressä nököttävän Mount Royalin päälle. Kyseessä ei ole pelkkä näköalapaikka vaan massiivinen puisto/ulkoilualue.

Illan hämärtyessä kävelin satunnaista, valaisematonta tietä jossain puiston uumenissa. Yllättäen vastaan tuli noin 30-metrinen kirkkaasti valaistu risti, joka vain yksinkertaisesti seisoi keskellä metsää ilman, että sen yhteydessä oli kirkkoa, muistomerkkiä tai mitään muutakaan.

Pohkeiden huutaessa hoosiannaa ja laskeutuessani takaisin kohti kaupunkia aurinko oli jo laskenut. Voiko olla rentouttavampaa maisempaa kuin kirkkaasti valaistu suurkaupunki korkeine rakennuksineen iltamyöhällä?

Loppukevennykseksi hotellisiivoojan yllätys viimeisenä päivänä Playa del Carmenissa. Pyyhkeitä eivät muistaneet vaihtaa tai roskiksia tyhjentää, mutta tällä saa kyllä kaiken anteeksi.