Vegas-bileistä Connecticutin pöpelikköön

  • Miikka Anttonen

Tiistai 30.10.

Olemme rantautuneet Rioon seuraamaan WSOP:n pääturnauksen finaalipöytää heti sen alkaessa. Mukana on enää kolme pelaajaa, ja parhaissa asemissa on kaverimme Greg Merson. Olemme kaikki pukeutuneet identtisiin kannatuspaitoihin, jossa lukee isolla "#WENEEDIT!" Aina kun Greg voittaa potin, huudamme taustalta "We need it". Meteli kasvaa ekspontentiaalisesti sitä mukaa, kun haemme lisää ja lisää Budweiseria. Meitä on lavan takana reilut 30 Team Mersoniin kuuluvaa. Joukossa on pokerikavereita vuosien takaa, sijoittajia, perheenjäseniä. Ainakin neljällä ystävälläni on parin prosentin osuus Gregistä. Sen sai ostettua kolmellasadalla, ja se on nyt tuottamassa yli 160 000 dollaria takaisin. Ei hullumpi sijoitus. Kaikki olettavat Gregin harjaavan turnauksen nopeahkosti, sillä molemmat vastustajat ovat selvästi heikompia.

Greg kohtaa takaiskuja eikä voittaja ratkea. Haemme lisää Budia. Peli jatkuu ja jatkuu. Aamuneljältä on jo selvää, että kyseinen finaalipöytä on WSOP:n yli 40-vuotisen historian pisin. Lähemmäs parinkymmenen Budin jälkeen tunnelma katsomossa alkaa muuttua väsyneeksi. Päätämme lähteä hetkeksi estradilta ja mennä käymään kaverini Andyn huoneessa. Katselemme ESPN:n lähetystä finaalipöydästä, joka tulee 15 minuutin viiveellä. Näemme omat punertavat kasvomme hurraamassa. Näen, kuinka Andyn silmäluomet alkavat painua. 11 tuntia intensiivistä reilaamista ja vielä intensiivisempää Budweiserin litkimistä on tehnyt tehtävänsä. Andyn huoneen sohva tuntuu petollisen mukavalta.

Havahdun aamukymmeneltä siihen, että jättikokoisista ikkunoista sisään paistava aurinko grillaa ihoani. Minulla on uskomaton jano, mutta minibaarista on juotu kaikki ei-alkoholipitoinen. Syöksyn vessaan ja litkin juomakelvotonta vettä hanasta kuin koira kuumana kesäpäivänä. Olo hulppean illan ja lyhyiden yöunien jälkeen on varsin sekava. Katselen sängyllä retkottavaa Andyä ja ESPN:n jenkkifutisohjelmaa hetken. Sitten se iskeytyy tajuntaani - ai niin, se finaalipöytä! Kuka edes voitti?

Yritän soittaa kavereilleni, mutta puhelimeni ei toimi. Otan hissin aulaan ja yritän kysyä työntekijöiltä, mutta kukaan ei tiedä. En keksi muutakaan, joten otan taksin omalle hotellilleni ja tarkastan asian netistä. Uskollista fanitusta. Finaali on ratkennut Gregin eduksi vasta kahdeksalta aamulla. Koko porukka on nukkumassa ja juhlat siirretty seuraavalle illalle. Painan itsekin pään tyynyyn.

Keskiviikko 31.10.

Herään neljältä intoa täynnä. Tänään on ohjelmassa sekä juuri reilut 8 miljoonaa voittaneen kaverin voitonjuhlat että Halloween, yksi vuoden isoimpia iltoja Vegasissa.

Ilta alkaa Rion reilut 20 000 dollaria yöltä maksavasta Palazzo-sviitistä, joka annetaan aina kahdeksi päiväksi tuoreelle maailmanmestarille käyttöön. Tätä sviittiä ei voi varsinaisesti nimittää huoneeksi eikä edes huoneistoksi, vaan pikemminkin palatsiksi. Jacuzzeja ja yksityisiä uima-altaita nyt löytyy muistakin paikoista, mutta harvemmin hotellihuoneen kylkiäisenä tulee esimerkiksi omaa parturi-kampaamoa.

Voitonmaljat kilistellään pienehkön, 30-40 hengen seurueen voimin. Sviitissä ei tapahdu mitään kauhean ihmeellistä, sillä kaikki odottavat jo rantautumista Marquee-klubille ja Kaskaden Halloween-keikalle. Kuukausi sitten en ollut kuullutkaan koko Kaskadesta, mutta kämppisteni aivopesu elektronisen musiikin suuntaan on tehnyt tehtävänsä ja olen jopa hieman innoissani. Halloween on omiaan lisäämään innostustani, sillä jenkkitradition mukaisesti tytöt pukeutuvat Halloweenina mahdollisimman minimaalisiin vaatteisiin. Las Vegasissa tämä vielä korostuu. Ja meillä taas on Gregin varaamina pari $5000 illalta maksavaa vip-pöytää parhailta mahdollisilta paikoilta. Ilmassa on lupausta huikeasta illasta.

Avauduin muutama entry takaperin siitä, kuinka en ole baareissa tanssivaa tyyppiä ja kuinka naisten iskeminen baareista on siten vaikeaa. En tiedä, onko tähän tullut varsinaista muutosta, mutta tämä ilta on vähintään poikkeus säännössä. En ole koskaan tanssinut yhtä paljon, rohkeasti ja innokkaasti kuin juuri nyt, tai nauttinut yhtä paljon olostani yökerhossa. Ehkä asiaan liittyy jotenkin se, että kaikki yökerhon tytöt haluavat puskea aitioihimme joita normaalisti varailevat lähinnä Hollywood-tähdet, ja meitä myös kohdellaan samoin.

Las Vegasista sanotaan aina, että sinne on äärimmäisen helppo kadottaa itsensä. Olen nähnyt tätä paljon itsekin. Kaikkein eniten se purkautuu havaintojeni mukaan siten, että varatut miehet juoksevat vieraissa. Vaikka kukaan sitä tuskin etukäteen suunnittelee, Vegasissa on aivan liian helppo suistua väärille teille (sori jos pilasin jonkun pokeriystäväni mahdollisuudet päästä ensi kesän reissulle). En ole itse koskaan aiemmin ollut Vegasissa sinkkuna (ja olen aina ollut kiltisti, toim. huom), enkä ole oikein edes ennen tajunnut mistä olen jäänyt paitsi.

Kaiken tanssimisen, kirkkaanpunaisen huulipunan ja millimetrin etäisyydelle työntyvien tyttöjen keskellä ajattelen, kuinka mikään tässä ei ole millään tavalla minua. Minun elämääni ei ole aikoihin kuulunut painaa tonneja illassa baariin, tanssia neljä tuntia kestävän keikan alusta loppuun otsa hiessä tai vastata itseruskettavassa voiteessa kylpeneen barbin lähentely-yrityksiin. Mutta juuri nyt, tänä käsittämättömänä iltana tässä käsittämättömässä kaupungissa, kun olen pukeutunut järjettömään elektroniseen ja musiikin tahtiin sykkivään Halloween-asuun ja Kaskade soittaa neljättä tuntiaan strobovalojen välkkyessä, tähän kaikkeen hukuttautuminen tuntuu jollain tavalla oikealta. Katsoessani ympärilleni näen, kuinka jokaikisellä ystävistäni on tyttö kainalossa. Tuskin kukaan heistä tietää, että 90 prosenttia meistä on vain tavallisia pokerinpelaajia epätavallisissa bileissä. Suljen silmäni ja unohdan viimeisetkin estoni tanssimisen ja kaiken muunkin suhteen. Vegasiin voi kadottaa itsensä myös positiivisessa mielessä.

Torstai 1.11.

Luovin itseni takaisin hotellilleni hetkeä ennen check-outia. Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun olisi pitänyt lähteä lentokentälle jo ajat sitten. Sen sijaan tulen tuntia ennen lennon lähtöä huoneeseen, jossa kaikki tavarat ovat hujan hajan enkä löydä edes passiani. Saan itseni taksiin 15 minuuttia myöhemmin, ja toivoa lennolle ehtimisestä on. Olen siis matkalla Connecticutiin pelaamaan $3500 sisäänoston World Poker Finalsia, joka alkaa seuraavana päivänä. Yritän ilmoittaa myöhästymisestäni matkaseurueelleni eli Bryanille ja Andylle, joista kumpikaan ei vastaa puhelimeen. "Varmaan turvatarkastuksessa", ajattelen itsekseni.

Ilokseni lento on myöhässä, koska Barack Obama on kaupungissa ja jumittanut koko lentokentän. Kun Air Force One on millä tahansa USA:n lentokentällä joko nousemassa tai laskeutumassa, koko muu lentoliikenne pysäytetään ja kiitoradat tyhjennetään. Nopeakin pysähdys saattaa myöhästyttää kymmeniä lentoja. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen Obamaan. Äänestäisin pari päivää myöhemmin pidettävissä vaaleissa, jos voisin. Ehdin koneeseen lopulta helposti. Muistan vasta lähtöportilla, etten ole vieläkään saanut yhteyttä kavereihini. Yritän vielä kerran. Andy vastaa. "Heräsimme Bryanin kanssa juuri täältä Palazzosta", hän kertoo. Tajuan, että kumpikaan heistä ei ole ehtimässä lennolle. Kaiken piti olla järjestetty - Andyn siskon piti tulla hakemaan meidät kentältä ja ajaa meidät 150 kilometrin päähän Mashantucketiin, missä ikinä se sitten onkaan, ja meidän piti yöpyä Andyn vanhempien talossa lähellä kasinoa - eikä minulla siten ole minkäänlaista varasuunnitelmaa. Itse asiassa en edes tiedä, missä helvetissä Mashantucket tai Connecticut on. Astun kuitenkin koneeseen. Ikimuistoisen illan jälkeen elämä tuntuu hauskalta seikkailulta. Kun laskeudun viisi tuntia myöhemmin pimeään Hartfordiin, jossa on viisi astetta lämmintä eikä kukaan lentokentällä ole kuullut paikasta, johon olen menossa eikä minkäänlaisia busseja tai junia kulje hurrikaani Sandyn jäljiltä, seikkailu ei tunnu enää niin hauskalta.

Olen aivan kuolemanväsynyt. Kello on jo 23, eikä minulla ole kunnollista käsitystä olinpaikastani. Kylmyydestä päättelen, että nyt ollaan pohjoisessa. Ihmisten puutteesta voi taas vetää johtopäätöksen, että Bradley Airport ei liene minkään metropolin vieressä. Nämä asiat olisi toki voinut googlettaa etukäteen, mutta go with the flow ja niin edelleen. Otan taksin lähimpään hotelliin. Auto kurvaa aina vain pimeämmille kujille. Päädyn lopulta kammottavaan tienvarsimotelliin, jossa ei ole lisäkseni muita kuin outo respatyöntekijä. Missään ei ole ravintolaa, vaan iltapalavaihtoehtoni rajoittuvat automaatin suklaapatukoihin ja sipseihin. Kiroan sitä, miksen jäänyt Vegasiin kaverieni kanssa. Huoneessani haisee kuolema. Yritän selvittää, miten pääsisin sinne 150 kilometrin päähän huomiseksi keskipäiväksi, mutta netti ei toimi ja aivoni vielä vähemmän. Painan pään tyynyyn.

Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. En ole erityisen säikky, mutta joku tässä motellissa saa niskavillani pystyyn. Paikka on iso ja autio, kuin suoraan Hohto-elokuvasta. Ilmastointiputkista kuuluu epäilyttäviä rapsahduksia. Kaikkein pelottavinta on kuin suoraan oveni takaa kuuluvaa äänekäs kolina, joka kuulostaa aivan siltä kuin oveni ulkopuolella raahattaisiin jonkinlaista luurankoa. Ääni tuntuu tulevan kymmenien senttien päästä, mutta kun katson ovisilmästä käytävässä ei näy ketään. En uskalla avata ovea. Ääni toistuu puolen tunnin välein, ja herään siihen joka ikinen kerta läpi yön. Sekavien painajaisten läpi se tuntuu joka kerta painostavammalta. En tiedä, nukkuisinko yhtään paremmin jos tietäisin sen paljastuvan aamulla jääpalakoneeksi. Luultavasti en, sillä sängyssäni on mustia karvoja ja huoneessa on yhtä kylmä kuin ulkona. Nyt ollaan aika kaukana Las Vegasin loisteesta.

Kirjoitettaessa soi David Bowie - Space Oddity

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi