katsoin taas amélien. itkin.
en oikeen tiedä, mitä itkin.
itkinkö pahaa oloani vai elokuvan takia.
elokuva on upea ja paranee kerta kerralta.
yann tiersenin musiikki on niin mukaansatempaavaa.
ja niin ranskalaista.
eilen valehtelin h:lle. se soitti ja kysy lähdenkö jouseen.
en luvannu lähteä. h kysyin onko kaikki hyvin. olinko itkeny.
kuulostin kuulemma siltä.
sanoin etten ollu. vaikka oikeasti olin.
en jaksanut alkaa selittämään samaa virttä siitä, kuinka pahalta tuntuu ja niin edelleen.
”…Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi
kielletty nauru ja rakkaus
joku yksinäinen lapsuus
Ja samako hiljaisuus piiritti
vai kuulitko sävelmän jonkin
kevätpäivän loistossa
yllä kuolevan kaupungin
Annoitko saman lupauksen
vallassa saman näyn
korkealta ja raskaana
satavan uhman ja kaipauksen
Karkasitko kuten sovittiin
tänne kauas, tähän paikkaan
tyhjän kirkon torni hauras
juna tuoko sinua
On suihkulähde kuivunut
ja oksat sen yllä kuolleet
onko henkesi tulessa vielä
ja tulemme yhtä liekkiä, liekkiä…”
(cmx – hautalinnut)