Nainen oli hyvä, Tarkkanen surullinen. Tarkkanen oli hukannut parisuhteen aapisen eikä muistanut enää millään miten se meni.
Reppu oli oksentanut sisältönsä sohvalle estäen hetken mielijohteesta karkaamisen. Tarkkanen syyllisti itsensä ajatuksesta ja tunsi tarvitsevansa paukun, tiesi sen pahimmillaan vain laukaisevan ajatuksen toiminnaksi, vai parhaimmillaan. Mikä se juttu oli? Tarkkanen mietti, ja että vielä oli liian aikaista paukulle.
Monta viikkoa Tarkkasen yläkerran naapuri oli nikkaroinut asunnossaan.
– Hu huu yläkerran naapuri!
Hölmistyneelle naamalle joka ilmestyi parvakkeen kaiteen yli.
– Minä olen kovin miettinyt että mitä sinä oikein rakennat. Tässä on heitelty ajatuksia kaiuttimista kajakkiin, niin että jos saan kysyä..
– Et saa!
– Täh? tai ei mutta niin olisi pitänyt sanoa, ja yläkerran naapurin mitä vaan muuta. Vaikka nikkaroivansa kehtoa tai mitä vaan. Tilanne jäi siihen että Tarkkanen ajatteli yläkerrassa rakennettavan kidutuskammiota, äänieristettyä koppia panttivangille tai jotain pommisysteemiä. Mielikuvitus alkoi laukata hurjaa vauhtia ja Tarkkanen oli jo soittaa kissalanpojat paikalle tarkistamaan tilanteen mutta luopui ajatuksesta. Jokatapauksessa Tarkkanen päätti selvittää salaisuuden hinnalla millä hyvänsä. Aukeaisiko nuori naapuri jos menisi sen ovelle viinalastin kanssa, tai edes ovi?
Tarkkanen pelasi tetristä aina kun piti tyhdentää pää joutaavuuksista ja vain tappaa aikaa, nyt hän oli surullinen luettuaan että sekin oli tosiasiassa aivoja kehittävää. Tarkkanen päätti keksiä itselleen uuden tavan hukata aikaansa. Blogin päivittäminen oli ajatuksista paras, tai huonoin, mutta sen hän päätti toteuttaa. Joihinkin vajaaälyisiin keskusteluihin voisi myös osallistua samalla tiellä.