Tähän aikaan vuodesta naistenlehdissä on loisteliaita kuvia seksikkäistä punaisista alusasuista ja silmämeikkiäkin voi laittaa kuulemma vähän rohkeammin. Jossakin vaiheessa joulukuuta joku lehti keksii ”uuden” idean, jolloin se päättää kertoa vienosta pikkujouluflirtistä ja uusista glögiresepteistä.
Todellisuudessa suomalaisia masentaa joulunaluspimeys. Firman pikkujouluja odotetaan kielipitkällä, siellä päätetään saada kroppa eloon. Kemuissa vedetään Kossua nopeammin kuin lanttulaatikko ehtii imeytyä, ja lopuksi pomon haukkumisen jälkeen siirrytään Mirkun tai Miksun kanssa kopiohuoneeseen intohimoiseen(?) puuhailuun. Aamulla ehkä kaduttaa, mutta lopultahan se oli kuitenkin vain pikkujoulupano. So what?
Netin keskustelupalstoihin uppoutuessa käy ilmi suomalaisen pikkujouluperinteen kieroutuneisuus. Ilmeisesti juuri joulu, perhejuhla, on naamioitu pettämiselle ja sikailulle. ”Suo, kuokka ja Jussi” –asenne vallitsevat rehdissä kansassamme aina tammi-marraskuun, jonka jälkeen joulukuun voi vetää rappion siivittämänä. Ehkä tässä on omaksuttu kristillinen ”ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi” –mentaliteetti, joka mahdollistaa lomaelämän työkauden lopuksi.
Käsitykseni mukaan juuri varatut harrastavat adventin sikapanoja Ja silloin sinkut nauravat näille.
Onko niin, että pikkujouluajan kaamos paljastaa ihmisen todellisen, moniavioisen luonteen?
Vai onko kenties FirmanPikkujoulut muodostunut jo sellaiseksi käsitteeksi, joka saa kilteimmänkin minipossun karkaamaan karsinastaan? Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut ”ehkä voisin antaa kumppanini pettämisen anteeksi, jos kyseessä olisi vain jokin merkityksetön pikkujoulujuttu”. Taitaakin olla niin, että yhteiskunnan pikkujouluasenne antaa siunauksensa syrjähypyille. Sikamaista!