Yläasteaikaiset kevätjuhlat. Ensin vähän yhteislaulua, sitten muutama bändiryhmän esitys, reksin puhe, ja lopuksi runonlausuntaa. Bändille pystyi antamaan anteeksi monetkin mokat. Rockpoikien taidoilla ei ole (koskaan) niin väliä, asenne ja tukan pituus ratkaisevat. Samoin reksin jorinat ymmärsi: jannuhan oli muutenkin niin kuiva, ettei puhekaan voinut kovin mielenkiintoinen olla. Mutta se runonlausunta...OMG! Punaposkinen ErilainenNuori tepasteli varpaisillaan keskelle salia, ja vetäisi einoleinot. Intensiivinen katse, liiaan korostettu artikulaatio ja nolot ilmeet...Teini-Karoliinaa alkoi naurattaa.
Olen äikänmaikka. Tässä vaiheessa minun tulisi luultavasti kertoa myös se, että olen kasvanut kypsäksi kulttuurin ystäväksi, joka nykyisin todellakin nauttii runouden kuuntelemisesta. Mutta guess what? Minusta on edelleenkin aivan sairaan noloa, jos joku alkaa lausua runoja ääneen. Siis todella LAUSUMAAN, ei vaan lukemaan suoraan kirjasta. Se vielä menee... (Tässä vaiheessa ei siis toteuteta sitä jokaisen kouluesitelmän teesiä: ”Katso yleisöön!”)
Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan runoja. Riimillisiä ja ei. Suomalaisia, ja ei. Muutamat säkeet kertovat usein enemmän kuin satasivuiset proosatekstit, ja se jos mikä, on taitavaa kirjallisuutta.
Kertokaa, miksi runonlausunta on niin järkyttävän noloa? Tämähän olisi ihan sama, kuin rakastaisi teatteriesityksen käsikirjoitusta, mutta ei voisi katsoa itse esitystä. Tai jos voisi kuunnella biisit levyltä, mutta keikka tuottaisi tuskaa. Sehän olisi ihan sairasta! Kaikessa muussa live-esitys on Se Juttu...Miksi ei siis runoudessa?