Tällä Ruotsissa – ja nopeasti muuallakin maailmassa – tämän viikon kirjallinen lööppiaihe on ollut [B]Stieg Larssonin[/B] perikunnan (isän ja veljen) tarjous maksaa edesmenneen dekkarikirjailijan avovaimo [B]Eva Gabrielssonille[/B] 20 miljoonaa kruunua. Onko tarjous jalomielinen vai ylimielinen? Tekijänoikeuskorvauksista kasatut summat eivät ole julkista tietoa, mutta ammattilaisarvioiden perusteella Larssonin herrat ovat toistaiseksi netonneet noin 130 miljoonaa kruunua – summa, joka ei sisällä elokuvaoikeuksista saatuja tuloja. Rahasammio myös kasvaa koko ajan, koska [I]Millenium-trilogiasta[/I] on esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa ehditty vasta toiseen kirjaan. Viime vuonna Stieg Larsson oli maailman toisiksi myydyin kirjailija. Kun ne royaltyt rapsahtavat tilille, heikompaa saattaisi hirvittää.
Gabrielsson ei ole saanut vielä mitään, sillä hän ilmoitti välittömästi elämänkumppaninsa kuoleman jälkeen hakevansa tarvittaessa rahoja juridisin keinoin – jolloin perikunnan mielestä tuntui järkevimmältä olla antamatta hänelle mitään: eihän kukaan vapaaehtoisesti ryhdy rahoittamaan oikeusjuttuja jossa itse on vastapuolena. Tai näin perikunta asian ilmaisi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut sopia asiasta kitsailematta ja välttää oikeusjuttu kokonaan.
Minusta tuntuu aika ilmeiseltä, ettei poliitisesti radikaali Larsson, joka kuoli äkilliseen infarktiin ehtimättä saada selville minkälaisen maailmanlaajuisen dekkari-ilmiön oli luonut, yrittänyt aktiivisesti estää avovaimoaan perimästä jättämällä hänen statuksensa yli kolmikymmenvuotisen suhteen ajaksi formalisoimatta. Larsson ei vaan uskonut avioliittoon. Hyvänen aika, kirjojen sankari Blomqvist, jossa on Larssonin tuttujen mukaan paljon omaelämänkerrallisia piirteitä, elää V-muotoisessa polysuhteessa naimisissa olevan naisen kanssa! Eikä testamentin tekemisessä tietenkään ole kauheasti mieltä ellei omista juuri mitään. Rahat tulivat myöhemmin, kirjojen ilmestyttyä, kirjailijan kuoleman jälkeen.
“Olisimme voineet sanoa 100 tai 200 miljoonaa, näitä mielikuvitussummia on kaikenlaisia. Nyt piti vaan sanoa joku numero,” Erland-isä selvensi tarjoustaan [I]Expressenille[/I]. Ja ylimielisen puolelle se minusta kalahtaa.
Antifasistien EXPO-järjestö, jonka perustajajäsenenä Larsson teki journalistisen elämäntyönsä, on saanut perikunnalta toimintaansa suuren apurahan – viisi miljoonaa kruunua. Gabrielssonin mielestä tämäkään ei riitä. Perhe ei hänestä tiedä yhtä hyvin kuin leski (sovitaan, että sanaa saa tällä vuosituhannella soveltaa myös avovaimoihin, okei?) mihin Larsson itse olisi nappulaa investoinut. Tämäkin lienee totta. Ennen kaikkea perheenjäsenille ei välttämättä olisi päätynyt juuri mitään.
Larsson valitsi vaikean ja vaarallisen elämän, koska häntä ajoi sama aatteen palo, joka hehkuaa monisanaisten ja rönsyilevien Millenium-romaanien rivien välistä. Minusta on mukava kuvitella, että hän olisi sallinut itselleen välivuoden paratiisisaarella ja ostanut isälleen urheiluauton. Mutta todennäköisesti hän olisi jakanut rahat poliittisten vakaumustensa mukaisesesti maailman tarvitseville. Vuonna 1977, ennen matkaansa Etiopiaan kouluttamaan EPLF-gerilloja, Larsson kirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen vähäinen omaisuutensa tulisi lahjoittaa Uumajan kommunistien nuorisoliitolle. Testamentti ei ole enää validi, mutta antaa jonkinlaista osviittaa siitä minkälaisen aatteen palon kanssa ollaan tekemisissä.
Herrat Larsson eivät omien sanojensa mukaan ole juurikaan koskeneet rahoihin. He miettivät, mitä Stieg olisi halunnut. Arvelisin, että Stieg olisi halunnut, että perhe ja leski olisivat hyvissä väleissä. Gabrielsson itse sanookin, ettei hae oikeudesta rahoja, vaan oikeutta hallinnoida niitä Larssonin toiveiden mukaisesti. Tästä huolimatta, perintövaikeilussa leski on yhtälailla osallisena, ja niin kauan kuin konflikti on kesken, hyväntekeväisyyteen ja aktivismiin Larssonin omaisuudesta ei investoida juuri mitään.