Kulttuuri

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on performanssi.

Taide tekee märäksi  3

Australialainen taidekollektiivi The Glue Society on rantautunut Pohjoismaihin. Tanskan Århusiin on pystytetty talo, jossa sataa sisällä. Ei kuulosta kummoiselta, mutta katsokaa kuvat. Ne ovat hienoja.

The Glue Society on yksi Australian palkituimpia taideryhmiä. Plakkarissa on Cannesin Titanium-leijona ja Grand Prix, läjä Kultaisia leijonia ja D&Ad Silver Pencil -palkintoja. Ryhmä operoi yleensä Sydneyssa ja New Yorkissa. Viimeksi se esitteli New Yorkissa valtavan pulupatsaan, jonka päälle mies kakki. Mies kakki pulun päälle! Kässäättekö! Siis roolit oli, niinku, käännetty!

No niin. Mutta se talo. Teos on nimeltään I Wish You Hadn’t Asked. Tsekatkaa jos satutte Tanskaan.

Kuvat: Nicolai Lorenzen


Tuoreet naamat  5

Kevät on opinnäytetöiden aikaa. Aalto-yliopiston Masters of Arts -näyttelyssä ovat esillä tuoreet naamat, jotka nyt valmistuvat Taideteollisesta korkeakoulusta. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä nähdään myös Aalto-yliopiston kaupan ja tekniikan alojen maistereiden töitä. Näyttelyn teema on tänä vuonna Redesigning Human
Mitä sitten on luvassa? Ohessa muutama herkkupala.

Aki-Pekka Sinikoski: Finnish Teens
Aki-Pekka Sinikoski: Finnish Teens

Aki-Pekka Sinikosken lopputyön otsikko Finnish Teens sanoo kaiken olennaisen. Suomalaisia teinejä valokuvissa. Liikkiksiä. Syyskuussa teinejä nähdään lisää Valokuvataiteen museossa.

Anu Luhtanen: Taikaviitta 3000 ja kahinan maksimointi - tuulipukumallisto
Anu Luhtanen: Taikaviitta 3000 ja kahinan maksimointi - tuulipukumallisto

”Huono maku on hilpeänvauhko norsu, joka teutaroi hyvän maun posliinikaupassa. Huono maku voi pelastaa meidät skandinaavisen muotoiluperinteen penseänhyhmäiseltä askeesilta.”
Eikö ole ihana julistus? Anu Luhtanen juhlistaa huonoa makua ja vastustaa tylsyyttä tuulipukumallistollaan Taikaviitta 3000 ja kahinan maksimointi.

Yiying Wu: Shanzhai Products in Everyday Life
Yiying Wu: Shanzhai Products in Everyday Life

Yiying Wun työssä Shanzhai Products in Everyday Life tutkitaan kiinalaisia piraattituotteita ja niiden käyttäjiä. Shanzai on kiinaa ja tarkoittaa sunnilleen “copy, fake, counterfeit, grassroots”. Työ on kiinnostava kurkistus piraattivaatteen ostajan mieleen: vaatemerkki on äärimmäisen tärkeä ja sillä halutaan päteä, mutta läsnä on koko ajan pelko nöyryytyksestä jos joku huomaa, että tuote on piraatti.

Stefania Passera: Soita mummolle
Stefania Passera: Soita mummolle

Stefania Passera kehottaa työssään soittamaan mummolle. Kampanjassa käytettiin guerrilla-markkinoinnin tekniikoita ja sosiaalisia medioita. Tarkoitus oli saada ihmiset, no, soittamaan mummoille, ukeille ja muille vanhuksille, jotka usein kärsivät yksinäisyydestä. Soittaa kannattaa omille ja vieraille. Kampanjaan liittyi myös flash mob -tempaus, jossa vanhoille sukulaisille sai soittaa ilmaiseksi. Projekti jatkuu Facebookissa ja osoitteissa soitamummolle.wordpress.com.

Maria Atosuo: Riitelemisen alkemia
Maria Atosuo: Riitelemisen alkemia

Maria Atosuon yhdeksän maalauksen kokoelma Kiltin tytön tukahdutettu viha käsittelee sitä, kuinka vaikeaa kiltin tytön syndroomasta kärsivän naisen on olla ilmaista vihaa ja aggressiota. Pojat, kiltitkin, voivat välillä olla vihaisia, inhottavia ja jopa väkivaltaisia. Tytöiltä ja naisilta se on kielletty.

Elissa Eriksson: Haluan nähdä muutakin
Elissa Eriksson: Haluan nähdä muutakin

Elissa Erikssonin lopputyön yksi osa, Haluan nähdä muutakin, sai paljon huomiota alkuvuodesta. Projektissa vuokrattiin mainostilaa bussi- ja ratikkapysäkeiltä: tarkoitus oli vallata pieni pala mainosten täyttämää kaupunkia takaisin ihmisille ja taiteelle. Mainostilaan ripustettiin juliste, jossa oli teksti ”Haluan nähdä muutakin” sekä kaupunkilaisten ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nähdä pysäkin seinässä mainosten paikalla. Mukaan pääsi osallistumalla mainospaikan vuokran kuluihin.
Erikssonin lopputyön kaksi muuta osaa ovat Kaisaniemen puiston aitaan, junaradalle päin ripustettu valtava teksti ”Tämä on kuitenkin minun kaupunkini” sekä jäälyhdyt, joita rakennettiin muun muassa Rautatieasemalle. Niidenkin idis oli etsiä keinoja, joiden avulla tavallinen ihminen voisi tulla näkyväksi ja jättää jälkensä kotikaupunkiin. Nyt suurin osa kaupungista on kaupallisten yritysten viestien kontrolloimaa.

Hannu Uotila: Suomalaisissa televisiotuotannoissa ilmenevät liiketoimintamahdollisuudet - Lähestymistapana videografia
Hannu Uotila: Suomalaisissa televisiotuotannoissa ilmenevät liiketoimintamahdollisuudet - Lähestymistapana videografia

Hannu Uotilan lopputyö on tiettävästi maailman ensimmäinen kauppatieteiden gradu, joka on tehty videomuodossa. Tekijän mukaan ”raportti muistuttaa jotakin televisiodokumentin ja perinteisen tieteellisen artikkelin väliltä”. Mahtava idea! Toivottavasti muutkin innostuvat tekemään gradunsa videoina. Hmm, voisikohan oman gradun jättää c-kasetilla?
Gradun nimi on Suomalaisissa televisiotuotannoissa ilmenevät liiketoimintamahdollisuudet - Lähestymistapana videografia.

Asli Ufacik: Konttikahvila Kalasatamaan
Asli Ufacik: Konttikahvila Kalasatamaan

Kalasataman konttikahvila on osa hanketta, jolla yritetään elvyttää Kalasatamaa. Asli Ufacik suunnitteli kahvilan kahteen rahtikonttiin. Kahvilaan kuuluu myös terassi. Kalusteet on suunniteltu niin, etteivät ne säikähdä tuulesta, sateesta tai ilkivallasta: esimerkiksi pöydät oli koottu betonisista kaivonrenkaista. Kahvilan istuimet toimivat myös lasten rakennuspalikoina.


Masters of Arts, Redesigning Human
Porkkalankatu 13 G, 00180 Helsinki
Näyttely on auki 12.–29.5.2011
ma–pe 12–20
la–su 12–18


Nälkäinen mies  6

Tällä hetkellä Vaihtolavalla Helsingissä nälkiintyy mies. Hän on Aleksi Klöve, 19-vuotias performanssitaiteilija. Hän aloitti paaston viime perjantaina ja aikoo jatkaa pelkällä vedellä tämän viikon perjantaihin. Kyseessä on teos nimeltä Mitä on Nälkä - Taiteellinen Tutkimus Nälkiintymisestä, jossa Klöve tutkii nälkää kymmenen muun taiteilijan kanssa. Klöve muutti asumaan Vaihtolavalle maanantaina, jolloin myös esitykset pyörähtivät käyntiin.

Kuva teoksesta Mitä on Nälkä - Taiteellinen Tutkimus Nälkiintymisestä. Kuvaaja Yasmine Zein.
Kuva teoksesta Mitä on Nälkä - Taiteellinen Tutkimus Nälkiintymisestä. Kuvaaja Yasmine Zein.

”Lähestymme esityksissä nälkää ja sen ympärillä olevaa elämää erilaisin asetelmin. Olen itse kaikissa esityksissä mukana. Kirjavaan työryhmään kuuluu opiskelijoita ja nuoria ammattilaisia kuvataiteen, teatterin, tanssin ja musiikin saralta”, Klöve kirjoittaa.

Muut esiintyjät tulevat muun muassa Teatterikorkeakoulusta, Taideteollisesta korkeakoulusta, Sibelius-akatemiasta, Metropoliasta ja Göteborg Ballet Akademienista.

”Esitykset ovat syntyneet taiteilijoiden omista kokemuksista, nälkiintymisen tunteestani sekä nälkään liittyvistä aiheista. Nautin jokaisen esityksen jälkeen lasillisen mehua äkillistä heikentymistä välttääkseni. Esityksissä nähdään ainakin kuvataidetta tilanteessa, kuullaan viulukonserttoja soitettuna, nykytanssia, kurkkulaulua sekä teatteria.”
Esityksissä pohditaan kysymyksiä kuten mitä on nälkä, kuinka se vaikuttaa ihmisen toimintoihin ja toimintakykyyn sekä mitä ihminen ajattelee nälkiintyneenä.

Viime syksyn esityksissä Klöve muun muassa joi teetä metroasemalla. Teehetki-esitys aiheutti ohikulkijassa
raivonpurkauksen. Tällä kertaa suurin haaste on kuulemma kahvitarjoilujen esillepano. Kovasti tekisi mieli maistaa sipsiä.

Taiteen Vaihtolava, Fleminginkatu 21. Liput 12/8/6 euroa, liput molempiin saman illan esityksiin 20/14/10 euroa, passi kaikkiin esityksiin 40 euroa.


Feikkideittisivusto ja hakkerifestarit

Elektronisen taiteen festivaali Pikseliähky täyttää kymmenen. Ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa järjestettävillä festareilla on luvassa kokeellisen ja kantaaottavan taiteen näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Teemoja ovat esimerkiksi ekologiset utopiat, sähköiset jäljet tietoverkoissa sekä kokeellinen valokuvaus. Festivaalin seminaareihin ja työpajoihin osallistuu yli sata ulkomaista vierasta, joukossa muun muassa hakkereita, taiteilijoita, tutkijoita ja kulttuurikriitikoita.

Camp Pixelache -näyttelyssä Galleria Augustassa on esillä kiinnostava kokoelma teoksia ja prototyyppejä.
Kansainvälisen FoAM-taiteilijaryhmä on luonut pelimaailman, jossa seikkailevat kasvit ja johon vierailijat voivat luoda peliin omat pelihahmonsa. Samaa ekoteemaa jatkaa Tine Tillmanin ja Laura Popplowin Fungifiction. Teoksessa pohditaan, millainen on Helsinki, jossa sienet ovat päätyneet tärkeään yhteiskunnalliseen rooliin. Samassa näyttelyssä nähdään vielä Helsingin energiankulutusta mittaavat Andy Bestin Power Flower ja Maria Dunckerin Valo-loinen.
Näyttely on avoinna lauantaina 12.3. klo 12-18 ja sunnuntaina 13.3. klo 14-18.

Yllä mainittu FoAM tekee festareilla muutakin. FoAMiin kuuluu muun muassa taiteilijoita, puutarhureja, kokkeja, tutkijoita ja tekniikan ammattilaisia. Porukka järjestää työpajoja, joissa opitaan, kuinka kasvien yhteyttäminen tuottaa sähköä ja kuinka kokataan ruokalajeja, joita taiteilijat kutsuvat sähkö-tapaksiksi. Työpajan osallistujat kokeilevat, millaisilla resepteillä marjoista ja hedelmistä saadaan aikaan sähköenergiaa. Kulinaristisia kokeiluja tehdään muun muassa aronia-marjalla, joka sisältää paljon energiaa (sekä kilojouleina että mikrowatteina).

Festarien kiinnostavimmat tyypit saattavat olla mediakriitikko Alessandro Ludovico ja taiteilija Christian Nold.
Käy festarin pääseminaarissa kuuntelemassa Alessandro Ludovicoa, miestä Lovely Faces -feikkideittisivuston takana. Sivuston ideana oli, että miljoonan käyttäjän Facebook-profiilikuvat suodatettiin kasvojentunnistusohjelman läpi ja jaoteltiin miehiin ja naisiin. Kuvien pohjalta luotiin kuvitteellinen deittisivusto. Miljoonasta varastetusta kuvasta neljännesmiljoona päätyi sivustolle. Projekti todisti, miten helposti henkilökohtaisia tietoja voidaan kerätä ja hyödyntää, ja muistutti, että kaikkia nettiin ladattuja kuvia voidaan käyttää väärin. Facebook on tietenkin aloittanut oikeustoimet.
Pajasali perjantaina 11.3., vapaa pääsy.

Britannialainen Nold ei tuo festareille teosta, mutta kertoo uudesta yhteisöllisestä taideteoksestaan, joka tullaan toteuttamaan Suomenlinnassa vuosina 2011 ja 2012. Taiteilija tunnetaan muun muassa teoksista, joissa Amsterdamin lähiössä otettiin käyttöön oma valuutta (Biljmer Euro) tai piirrettiin tunnetilakarttoja kaupungeista (Brentford Biopsy ja East Paris Emotion Map).
Piirtämö (Cafe Chapmanin yläkerta) lauantaina 12.3. klo 12-18


Kamerapää  4

Wafaa Bilal on irakilainen, yhdysvalloissa asuva taiteilija, joka on erikoistunut tekemään taidetta ruumiillaan.
Bilalin uusin taideprojekti oli asentaa kamera omaan takaraivoonsa. Taiteilijan kalloon pultattiin kiinni titaanilevy, johon kamera kiinnitettiin. Kamerassa on GPS-jäljitin, joka rekisteröi hänen kaikki liikkeensä. Kerran minuutissa kamera nappaa kuvan, joka lähetetään suorana Bilalin näyttelyyn quatarilaisessa arabialaisen modernin taiteen museossa Mathafissa. Projekti alkoi 15. joulukuuta 2010 ja kameran on tarkoitus pysyä taiteilijan päässä vuoden ajan. Teos on nimeltään The 3rd I ja sitä voi seurata täällä.

Taideteoksella on ainakin kaksi sanomaa. Ensinnäkin se kommentoi länsimaista kaupunkia, joka on vuorattu turvakameroilla ja muilla esineillä, jotka jäljittävät ihmisen liikettä. Projektin toinen tarkoitus on tallentaa tavallista elämää vuoden ajan. Najaf - kaupunki, josta Bilal pakeni, pommitettiin kivikaudelle, eikä sen jokapäiväisestä elämästä ole juurikaan dokumentaatiota. Nyt taiteilijan uutta kotikaupunkia dokumentoidaan tavallisesta kadunmiehen perspektiivistä ilman, että taiteilija itse ottaa aktiivisesti kantaa siihen, mitä kuvaa.

Bilal on työskennellyt Chicagon School of the Art Instituten professorina ja toimii tällä hetkellä New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts -yksikön apulaisprofessorina. Hänen toistaiseksi kuuluisin teoksensa on performanssi nimeltä Domestic Tension, jossa hän asui kuukauden ajan galleriassa. Katsojat seurasivat hänen asumistaan netissä ja saivat ampua häntä värikuulilla milloin tahansa. Kuukauden aikana yli 60 000 ihmistä 130 maasta kävi ampumassa häntä.
Toinen kuuluisa teos on Irakin sotaa kommentoinut Dog or Iraqi, jossa yleisö sai äänestää, kumpi joutuu vesikidutukseen: koira nimeltä Buddy vai Bilal. Bilal, tietenkin.
Vuonna 2010 Bilal tatuoi selkäänsä Irakin kartan, johon oli merkitty kaikki tunnetut kaatuneet yhdysvaltalaiset ja irakilaiset sotilaat.

Kamerateoksen ongelmat alkoivat jo ennen kuin kamera oli käynyt lähelläkään Bilalin kalloa, sillä lääkärit kieltäytyivät asentamasta kameraa. Kolmen vuoden jälkeen hän teetätti operaation lävistysstudiossa. Yliopisto, jossa Bilal työskentelee, huolestui yksityisyydensuojasta ja vaati, että taiteilija peittää kameransa aina kampuksella. Toimitukset kuten suihkussa käynti olivat ongelmallisia, ja Bilalin tarkoitus oli vaihtaa kamera vedenkestävään malliin. Ongelmia tuli myös lentokenttien metallinpaljastimissa. Tyttöystävä hyväksyi projektin ainakin aluksi, vaikkei ollutkaan siitä erityisen innoissaan.
Lopulta taiteilijan elimistö alkoi hylkiä kameraa, ja viime viikolla hänen oli poistettava se toistaiseksi. Bilal sanoi odottavansa, että haavat lakkaavat märkimästä, ja asennuttavansa kameran sitten takaisin. Paranemista odottaessaan Bilal kantaa kameraa kaulassaan.


Stop mainoksille  5

Jos mainokset häiritsevät, ei ole pakko katsoa telkkaria. Ei tarvitse lukea lehtiä eikä kuunnella radiota. Ulkomainonnalta ei kuitenkaan pääse karkuun. Metrotunnelit, ratikkapysäkit, kävelykadut ja aukiot ovat täynnä mainosjulistetauluja. Mainoksia on pakko katsoa, jos meinaa kävellä kadulla.

Ulkomainontaa hoitavan JCDecaux:n nettisivuilla sanotaan ulkomainonnasta seuraavaa:
"Ulkomainontaa ei kuluteta vaan sille altistutaan."
"Kun ihminen liikkuu kodin ulkopuolella, me olemme paikalla. Ulkona ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja avoin ärsykkeille."
Aika hyytävää.

Vaikka kadut ovat täynnä maksettuja mainoksia, Helsingissä ei ole yhtä ainoaa luvallista ulkomainospaikkaa, jonne saisi kiinnittää esimerkiksi keikkajulisteita. Millä oikeudella mainostaja on vallannut kadut kaupunkilaisilta?

Aalto-yliopiston opiskelija Elissa Eriksson käsittelee kysymystä taiteellisessa opinnäytetyössään Haluan nähdä muutakin. Idea on pohtia tavallisten ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hän näkee kulkiessaan kadulla. Entäpä, jos bussipysäkeiden mainostauluissa esiteltäisiinkin vaikkapa taidetta? Haluan nähdä muutakin -tempauksen ideana on vallata mainostilaa pois kaupallisilta tiedotteilta edes hetkeksi.

23.–29.1. Helsingin bussi- ja ratikkapysäkeille ilmestyy 21 julistetta, joiden tekstissä sanotaan seuraava:
"Haluan nähdä muutakin - 3500* ihmistä halusi vapauttaa tämän tilan viikoksi kaupallisista tiedotteista."
* tuohon 3500:n kohdalle tulee se määrä ihmisiä, joka lopulta osallistuu tempaukseen.
Lisäksi julisteeseen voidaan painaa tempaukseen osallistuneiden omia pieniä viestejä kanssakaupunkilaisille.

Tällä hetkellä noin 3500 ihmistä on Facebookissa ilmoittanut haluavansa osallistua kampanjan rahoitukseen. Suurin osa siitä sulaa pois kun on aika kaivaa kuvetta, mutta kenties jokunen oikeasti jakaa kustannukset, karkeasti arvioiden 8000 euroa (julisteiden painatus 1000-2000 euroa, julisteiden esillepano n. 6500 euroa). Jengiä kerätään vuoden loppuun asti.

Tempausta kritisoidaan Facebookissa siitä, että tempauksessa ostetaan isolla rahalla mainostilaa JCDecaux:lta. Näin ulkomainontafirma käärii voitot tästä ulkomainontaa vastustavasta tempauksesta. Eikö olisi parempi printata isoille papereille omia viestejä ja teipata ne JCDecaux:n mainosten päälle? Tai yksinkertaisesti hajottaa JCDecaux:n taulut? On tuossa pointtinsakin, mutta njääh. Eihän idea ole vastustaa niitä JCDecaux:n tarjoamia valotauluja, vaan sitä, että niissä näytetään vain mainoksia. Siitä hyvästä, että JCDecaux saa pystyttää taulut ja myydä niihin mainoksia, kaupunki voisi aivan hyvin velvoittaa firman näyttämään osassa tauluja taidetta. Tai vaikka niitä keikkajulisteita.


Hakaristin kunnianpalautus  9

Kanadalainen taiteilija ManWoman on sitä mieltä, että hakaristi on hieno symboli. Häntä sapettaa se, että natsit ovat häpäisseet merkin, jota on käytetty ensi kertaa neoliittisella kaudella joskus vuonna 4000 eaa.
ManWoman haluaa palauttaa hakaristin kunnian. Miten se tehdään?

Alkajaisiksi tatuoidaan noin 200 kappaletta hakaristejä ympäri kehoa, esimerkiksi otsaan. Käsivarret tatuoidaan täyteen hakaristejä ja käytetään hihatonta paitaa. Jalkapöytiin tatuoidaan hakaristejä ja käytetään sandaaleja. Baareissa ManWoman eli Manny julistaa hakaristin ilosanomaa – jos ehtii ennen kuin saa turpaan. Hän yrittää käydä synagogissa neuvotteluja hakaristin poistamiseksi pannasta (useimmiten hänet heitetään ulos). Hän johtaa Friends of the Swastika -yhdistystä. Manny on rakentanut kotiinsa hakaristimuseon ja kirjoittanut kirjan nimeltä The Gentle Swastika, jossa selvitetään väärinymmärretyn hakaristi-paran historiaa. ManWoman on täysin omistautunut hakaristiprojektilleen – ja voi olla, että muita töitä olisi hippasen hankala saadakin.

Taiteilija ManWomanin tatuointeja
Taiteilija ManWomanin tatuointeja

ManWoman, alkujaan Patrick, syntyi toisen maailmansodan alussa. Hänen puolalainen äitinsä oli päätynyt Kanadaan; täti, serkku ja liuta muista sukulaisia puolestaan Auschwitziin. 27-vuotiaaksi Manny koki ”länsimaisille tyypillistä vihaa” hakaristejä kohtaan, mutta sai pian ensimmäisen ilmestyksensä. Siinä jokin ”ylempi voima” antoi ManWomanille elämäntehtävän: nosta hakaristi jälleen kunniaan, joka sille kuuluu!
Ai niin, näissä näyissä ManWoman on puoliksi nainen, puoliksi mies. Siitä nimi. ManWoman on koonnut yhä tänä päivänäkin jatkuvia ilmestyksiään kirjoituksiksi nimeltä The Secret Doctrine Of The Holy Fuck. Ilmestykset ovat usein seksuaalissävytteisiä, mikä tuskin yllättää ketään.

Taiteilija ManWomanin tatuointeja
Taiteilija ManWomanin tatuointeja
Taiteilija ManWomanin tatuointeja
Taiteilija ManWomanin tatuointeja

Mannyn pointti on tämä: hindut, buddhalaiset, juutalaiset, viikingit, keltit ja ties ketkä ovat käyttäneet hakaristiä tuhansia vuosia ennen kuin natseista tiedettiin mitään. Hakaristin alkuperäinen merkitys on hyväntahtoinen (lähteestä riippuen se voi symboloida hyvää onnea, yltäkylläisyyttä, hyvinvointia jne). Pitäisikö hakaristin kunnia palauttaa?

Edmontonin jääpallojoukkue
Edmontonin jääpallojoukkue

Henkilökohtaisesti en suuresti sure hakaristin kohtaloa. Minulla on harvoin (okei, ei ikinä) sellainen olo, että voi kun voisin nyt piirtää hakaristin, mutta perhana, en voi koska natsit varastivat sen symboliarvon.
Toisaalta hakaristi on nyt pahuuden logo, samalla tavalla kuin väärinpäin risti ja aikoinaan merirosvojen pääkallo ja sääriluut. Niin kauan kuin on pahuuden symboleita, ja niin kauan kuin ne herättävät pahennusta, kaikenlaiset ääliöt piirtävät niitä nahkatakkeihinsa ja tatuoivat niitä käsivarsiinsa (enkä nyt viittaa ManWomaniin). Natsismin tehokas logo houkuttelee tutustumaan myös brändiin ja sisältöön. Ja brändätähän natsit osasivat.

Tosin hakaristinkin shokkiarvo on vähenemään päin. 1970-luvulla punk-bändit, tunnetuimpana esimerkkinä Siouxsie and the Banshees, käyttivät hakaristiä keikkajulisteissa ja vaatteissaan ihan vain pöyristyttääkseen porvaristoa. Vaikea uskoa, että punk-bändi enää heiluttelisi natsilippua vain kauhistuttaakseen. Mutta käykö sille samalla tavalla kuin merirosvolipulle? Ehkä kahdensadan vuoden kuluttua lapsille järjestetään synttärinatsikutsut, joissa syödään natsikakkua hakaristilautasilta, teinitytöt pukeutuvat vaaleanpunaisiin glitterihakaristitoppeihin ja tulevaisuuden Johnny Depp filmaa trilogian nimeltä [I]Nazis of the Eastern Front[/B].

Hakaristikoristeinen kokispullon avaaja 20-luvulta
Hakaristikoristeinen kokispullon avaaja 20-luvulta

Kakka, öljy ja uusnatsit  11

Kakka. Siinä venäläisen nykytaiteen yksi merkittävimmistä rakennuselementeistä. Minulta on pyydetty lisää Venäjään liittyviä blogauksia. Täältä pesee.
Suomalaiset kulttuurilehdet Rondo, Tanssi, Filmihullu, Parnasso, Taide ja Teatteri matkasivat yhdessä Pietariin tarkastelemaan, mistä päin Venäjän taiteessa nyt tuulee. Kaikki julkaisevat Pietari-teemaisen numeron. Hieno yhteisprojekti, jollaista Suomessa ei tietääkseni ole ennen toteutettu. Jostain syystä seuraavat kiinnostavat, ajankohtaiset ja joissain tapauksissa erittäin merkittävät venäläiset taiteilijat jätettiin vähemmälle huomiolle.

Roman Ass
Herra Ass luottaa siihen, että vaikka lännessä ihmisen ulosteet alkavat olla jo vähän tylsä aihe taiteelle, Venäjällä paska toimii yhä. Hänen tyypillinen performanssinsa voi mennä vaikka näin:
Ass menee kadunkulmaan. Hän ottaa esiin kaksi viiden litran kanisteria virtsaa. (Kanisterissa lukee ”taiteilijan kusta”, jotta asia ei jäisi epäselväksi.) Ass kaataa virtsan päähänsä ja huutaa samalla iskulauseita kuten ”Isänmaan puolesta! ja ”Eläköön Stalin!”. Kun kanisterit ovat tyhjät, taiteilija yrittää sytyttää itsensä palamaan tulitikuilla. Kun virtsasta läpimärkä taiteilija ei syty, hän kiroaa itsensä ja tulitikkunsa. Sitten taiteilija kaivaa housuistaan omaa paskaansa, hieroo sen naamaansa ja huutaa ”Taide on kuollut!” ja ”Taide on paskaa!”.
Tällainen oli hänen teoksensa Fire Piss / Immortality.

Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass
Kuva: Roman Ass

Andrei Molodkin
Käsitetaiteilija Molodkinilla on fetisistinen suhde öljyyn. Innostus on ilmeisesti peräisin ajalta, jolloin mies työskenteli armeijan leivissä siperialaisilla öljylähteillä. Kuuluisimpia teoksia ovat muovista rakennetut sanat ”Fuck” ja ”Democracy”, jotka on täytetty verellä ja irakilaisella raakaöljyllä. Teoksillaan hän – tuskin yllättävästi – kyseenalaistaa länsimaista tapaa elää öljystä riippuvaisena. Molodkinin viimeisin tempaus on rakentaa jättimäinen painekattila, jossa puristaa öljyä kuolleista ihmisruumiista. Taiteilijan mukaan
”Jos voimme täyttää bensatankkimme dinosauruksilla, niin miksi emme ihmisillä.”

Kuva: Andrej Molodkin
Kuva: Andrej Molodkin

Alexander Brener
Brenerin taidefilosofia on se, että pitää toimia, ei puhua pehmeitä. Lisäksi hän vastustaa taiteen kaupallistumista. Niinpä hän meni Stadejlikin museoon Amsterdamissa ja maalasi ison dollarin merkin miljoonien arvoiseen Malevichin teokseen nimeltä Suprematism. Syytehän siitä tuli. Brener puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että hänen tekonsa oli taidetta ja hän oli vuorovaikutuksessa Malevichin työskentelyyn. Vaikka jopa museon kuraattori myönsi, että kyseessä on taideteko, Brener joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Muita Brenerin kuuluisia performansseja on meneminen moskovalaiseen Pushkinin taidemuseoon ja kakkaaminen Van Goghin maalausten eteen. Jeltsinin vielä pitäessä valtaa Brener meni kovassa pakkasessa puolialastomana, nyrkkeilyhanskat kädessä Kremlin eteen ja yritti haastaa Jeltsinin kaksintaisteluun. Pushkinin aukiolla hän yritti rakastella vaimonsa kanssa pakkasessa. Eihän siitä mitään tullut. Niinpä pariskunta jatkoi naimisen yrittämistä ja huuteli väliin “Ei onnistu! Venäläiseltä nykytaiteilijalta ei mikään onnistu! Tämäkin varmaan onnistuisi, jos olisin Jeff Koons!”

AES Group
Tästä taiteilijakollektiivista pitävät hieman yllättävästi sekä nykytaide-eliitti että uusnatsit. Ensimmäiset ylistävät jo vuodesta 2001 maailmaa kiertänyttä teosta, jossa on esillä kymmenen venäläisen teinitytön isot valokuvat. Teoksen yhteydessä on taulu, jossa kerrotaan, että puolet söpöistä, fudis-t-paitoihin sonnustautuneista tytöistä on vankilassa istuvia rikollisia. Rikokset selostetaan yksityiskohtaisesti. Mukana on esimerkiksi nuori nainen, joka on murhannut isäpuolensa keittiöveitsellä. Katsojan tarkoitus on arvailla, ketkä viisi istuvat vankilassa. Näyttelyn lopuksi voi tehdä lahjoituksen venäläisten teinityttörikollisten olojen parantamiseen.
Uusnatsit taas intoutuivat teossarjasta nimeltä The Muslim Project. Siinä taiteilijat pohtivat, millaisilta maailman tunnetut muistomerkitnäyttäisivät siinä tapauksessa, että muistomerkki olisi radikaalimuslimien hallinnassa. Eiffel-tornin taustalla on moskeijoita ja Vapaudenpatsas on verhottu siveäksi.

Kuva: AES Group
Kuva: AES Group

Oleg Kulik
Kulikin ura alkoi Deep into Russia -sarjalla, jossa taiteilija on harrastavinaan seksiä erilaisten eläinten kanssa. Myöhempiin performansseihin kuuluu muun muassa Koiraihminen, jossa alaston taiteilija kytkee itsensä vaikkapa kaupan eteen ja estää hurjalla haukullaan ihmisiä pääsemästä sisään. Osana samaa teossarjaa hän asui koiralle tarkoitetussa häkissä muutaman viikon, käyttäytyen kuten koira. Nykyään Kulik on hieman rauhoittunut ja keskittynyt pääasiassa videotaiteeseen sekä outoiluun. Hän esimerkiksi pukeutuu jättiläismäiseksi discopalloksi ja lähtee bilettämään.

Gosha Rubchinskij
26-vuotias kuvataiteilija/valokuvaaja/suunnittelija/stylisti/meikkitaiteilija Gosha Rubchinskij
on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan moskovalaisten nuorten taideihmisten ja alakulttuuripiirien silmissä. Legendaarisen venäläisen muotiraamatun, OM Magazinen, inspiroima nuorukainen työskenteli teinistä saakka stylistinä ja meikkaajana, kunnes perusti pari vuotta sitten oman vaatemerkkinsä. Hän valokuvaa ja videokuvaa moskovalaisia alakulttuuri-ihmisiä ja suunnittelee vaatteita esimerkiksi skeittareille. Skeittarin paidassa voi komeilla vaikkapa venäläisen ja neuvostoliittolaisen rakennustaiteen aikaansaannoksia.

Kuva: Gosha Rubchinskij
Kuva: Gosha Rubchinskij

Avdei Ter-Oganian
Ter-Oganianin ensimmäiset työt olivat Duchamp-parodioita: pisuaareja, joihin katsojien oli todella tarkoitus virtsata. Seuraavaksi hän kiipesi Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystön katolle ja korvasi siellä liehuvan lipun Jasper Johnsin lippuparodialla. Ter-Oganian julistaa inhoavansa taiteen kaupallisuutta ja yrittävänsä tarkoituksellisesti tehdä taidetta, jota kukaan ei halua ostaa. Suuressa taiteen myyntinäyttelyssä hän esimerkiksi kaupitteli halpoja ja huonoja ikoneja, joita kävijät saivat rikkoa tai palkata hänet rikkomaan. Tästäkös Venäjän jumalaapelkäävät viranomaiset kimmastuivat. Taiteilija haastettiin oikeuteen, mutta hän pakeni maasta ennen oikeudenkäyntiä.

Kuva: Avdei Ter-Oganian
Kuva: Avdei Ter-Oganian

Slava Mogutin
Siperialaissyntyinen taiteilija on tehnyt uransa New Yorkissa. Parikymppisenä hän tuli Venäjällä tunnetuksi homoaktivistina ja journalistina. Mogutinin teosten ja tekstien katsottiin “loukkaavan syvästi venäläistä moraalintajua”, “aiheuttavan kansallista, sosiaalista ja uskonnollista eripuraa” sekä “ihannoivan brutaalia väkivaltaa ja seksuaalisia perversioita”. Hän joutui syytteeseen ja oli saada seitsemän vuoden vankeusrangaistuksen. Amnestyn ja PENin avulla hän pääsi pois Venäjältä Yhdysvaltoihin, jossa on pitänyt taidenäyttelyitä, kirjoittanut kirjoja ja runoja, valokuvannut sekä esiintynyt homopornoelokuvissa.

Kuva: Slava Mogutin
Kuva: Slava Mogutin
Kuva: Slava Mogutin sarjasta Lost Boys
Kuva: Slava Mogutin sarjasta Lost Boys

Chto Delat (Mitä on tehtävä)
Vuonna 2003 perustettu pietarilaisryhmä koostuu taiteilijoista, kirjailijoista, taidekriitikoista ja filosofeista, jotka töillään tekevät ja kommentoivat politiikkaa. Vaikutteet haetaan, ryhmän nimeä myöten, Neuvostoliitosta ja sosialistisen realismin muotokielestä. Jatkuvasti virkavallan kanssa napit vastakkain oleva ryhmä on muun muassa järjestänyt koeluontoisia mielenosoituksia, julistekampanjoita ja taidetapahtumia testatakseen, missä vaiheessa poliisi ja turvallisuusviranomaiset puuttuvat asiaan. Performansseissa on esimerkiksi lavastettu kommunistista utopiaa tavalliseen venäläiseen nukkumalähiöön ja hajotettu kuuluisia 1950-luvun sosialistisen realismin taideteoksia. Monista performansseista ei ole dokumentaatiota, koska poliisi on takavarikoinut videonauhat.

Kuva: Chto Delat
Kuva: Chto Delat

Tatuointi 2010-luvun tyyliin  8

Musteella tehty tatuointi oli in pari tuhatta vuotta, mutta 2010-luvun tekniikan myötä se tuntuu niin… tylsältä.

John Rogers Illinoisin yliopistosta on kansainvälisine työryhmineen kehittänyt pienen pieniä ledivaloja, jotka voi asentaa ihmisen ihon alle.
Mikroskooppiset ledit ovat vain 2,5 μm paksuja (ihmisen hiuksen paksuus on suunnilleen 20-180 μm). Silikonilla päällystetyt ledit ovat vedenkestäviä ja ne voidaan turvallisesti istuttaa implanteiksi ihmiskehoon. Miniledejä voidaan toki käyttää tylsemminkin kuin tatuointeihin, pääasiassa lääketieteessä. Mutta hei – ketä kiinnostaa lääkkeidenkuljetuksen avustaminen, lääketieteellinen monitorointi tai spektroskopia, jos voi taiteilla ihonalaisen, välkkyvän I ♥ MOM -tekstin selkäänsä?

Toinen tatuointiuutuus käyttää AR-tekniikkaa (Augmented Reality, suomeksi ei vielä vakiintunutta termiä, mm. paranneltu/ehostettu/täydennetty/lisätty todellisuus). Buenosairesilainen ohjelmistoyritys ThinkAnApp on kehittänyt liikkuvan tatuoinnin. Uutuutena tässä on se, että ennen AR on toiminut lähes yksinomaan tasaisilla ja/tai liikkumattomilla pinnoilla. Firma onnistui siirtämään sen ihmisen iholle.
Homma toimii suunnilleen näin: ihmisen ihoon tatuoidaan jokin viivakoodi, joka voi olla hyvin yksinkertainen, esimerkiksi alla olevassa videossa nähtävä neliö. Kun koneeseen on asennettu tietty softa ja neliötä katsotaan nettikameran läpi, tatuointiin ilmestyy liikkuva 3D-hahmo. Kuinka siistiä! Myönnettävästi tämä demo-tatska ei ole hienoin näkemäni kuva, mutta miettikää, millaisia sovelluksia tällä on ihotaiteen ja ihan tavallisen taiteen saralla.

Ja loppuun vielä silmätatska. Okei, okei, vähän passé, mutta aika hieno silti.


Ilmaista kamaa!!!!  3

Menet kauppaan. Keräät ostokset. Menet kassalle. Kiroilet jonon hitautta. Maksat. Tai yrität maksaa, mutta kuitissa seisoo sitkeä nolla euroa. Kassa hymyilee. ”Se tekee nolla euroa, kiitos.” Katsot ostoksiasi. Katsot kuittiasi. Katsot ympärillesi. Näytät hölmistyneeltä. Kiität. Häivyt. Kotona kerrot poikaystävälle. Se ei usko.

Viime kuusta lähtien ja ensi maaliskuuhun asti näin voi käydä Helsingissä. Asialla on tanskalainen Superflex-ryhmä, joka toteuttaa Free Shop -performanssiaan. Ajatus on yksinkertainen: missä tahansa, milloin tahansa ja kuka tahansa saattaa saada ostoksensa ilmaiseksi.
Ilmaisuus on yllätys. Kaupassa ei saa olla tietoa siitä, että kyseessä on taideperformanssi, eikä taideteoksen, -kollektiivin tai sponsorien nimiä saa olla esillä. Niinikään salaisuuksina pidetään seuraavan tempauksen tapantumapaikka ja kesto. Sitäkään ei kerrota, kuinka suuri performanssin budjetti on.

Superflex on toteuttanut Free Shop -performanssia vuodesta 2003 ympäri Eurooppaa sekä Japanissa. Kollektiivi – kolme nelikymppistä tanskalaistaiteilijaa nimeltä Bjørnstjerne Reuter Christiansen, Jakob Fenger ja Rasmus Nielsen – haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja kommentoida sitä. Edellisissä performansseissaan he ovat muun muassa maksaneet yleisölle siitä, että nämä tulevat katsomaan näyttelyä, kehittäneet alkoholittoman vodkan ja endorfiinipalleron sekä keksineet uuden oluen ja sen markkinointikampanjan. Maailman ensimmäistä Creative Commons -lisensoitua olutta saa valmistaa ja myydä kuka tahansa, mutta sen yhteyteen on aina liitettävä resepti.

Free Shop -teoksella Superflex kertoo osallistuvansa kulutuskeskusteluun ja kyseenalaistavansa talouden mekanismia, jonka mukaan se, joka antaa rahaa, saa vastineeksi tavaraa. Superflexin kutsuu Suomeen taidesäätiö Pro Arte. Kunnolla homma pääsee käyntiin ensi keväänä, jolloin Free Shop esitellään osana IHME 2011 -nykytaidefestaria. Free Shoppia on jo testattu esimerkiksi Kauppatorilla, jossa asiakkaat saivat kantaa kotiin ilmaisia vihanneksia ja kuitin nollasta eurosta.

Kuulostaa mahtavalta. Toivottavasti toimii. Ja toivottavasti minä osun oikeaan kauppaan oikeaan aikaan. Aion veikata Eat&Joy Maatilatoria. Ja toivottavasti ihmiset osaavat ottaa taideteoksen oikein. Olen melko varma, että kulutuskriittisyyden sijaan se kutkuttelee hamstrausviettiä. ILMAISTA KAMAA! MULLEMULLEMULLE! Tarviinko mä tätä? Ihan sama, koska se on ILMAISTA KAMAA!!!!