Kulttuuri

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on runot.

Tabermanismi  1

Kuolleista kuuluu puhua hyvää. Minulle on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi hautajaispuheen päähenkilö ei enää muistutakaan sitä realistista tyyppiä menneestä, vaan tämän ylle on laskeutunut jokin pyhyyden ja täydellisyyden verho. Kusipäisestä kylähullusta tulee ”harvojen ymmärtämä taiteilijasielu” ja vaimonhakkaajankin on vain ”elänyt tunteella”.

Edellisen huomioon ottaen, tuntuukin jotenkin kliseisen tylsälle omistaa tämä kirjoitus edesmenneelle Tommy Tabermanille. Kuitenkaan en voi muuta todeta, kuin että jätkä oli kuningas. Sanon sen nyt, kun en sitä kirjailijan eläessä ehtinyt mainita…Ehkä toteutankin perinteisiimme kuuluvaa kaavaa: hyvää voi puhua vasta sitten, kun henkilö on kuollut, tai ainakin pois huoneesta.

Taberman oli ensimmäinen runoilija, joka kolahti meikäläiseen täysillä. Ennen jäbän rivejä olin kuvitellut kaiken runouden olevan väinämöistä, ja siksi riimittömät rakkaudentunnustukset olivatkin niin ihania. Tabermanista pro-äijää ei kuitenkaan tehnyt itse runot. Hän oli ennen kaikkea mahtava ihminen. Ihminen ihmisyyden ja inhimillisyyden ytimessä.

Kun kyynikot valittivat, ja eduskunnan laskelmointi litisti toiset, Taberman sai meidät uskomaan johonkin parempaan. Harva suomalainen on uskottava puhuessaan rakastelun, toivon ja lapsenmielisyyden puolesta, mutta Tabermanin kohdalla naureskelulle ei ollut sijaa. Ja edes sairauden viime hetkillä kirjailijan kirjoituksista ei näkynyt viha, vaan ennen kaikkea elämän kunnioittaminen.

Taberman opetti, kuinka kuuluu elää. Hänen asenteensa – tabermanismi – elää kirjailijan poismenosta huolimatta tämän runoissa. Toivottavasti me jäljelle jääneet osaamme kuunnella, mitä niillä on sanottavaa.


OMG mikä myötähäpeä!  12

Yläasteaikaiset kevätjuhlat. Ensin vähän yhteislaulua, sitten muutama bändiryhmän esitys, reksin puhe, ja lopuksi runonlausuntaa. Bändille pystyi antamaan anteeksi monetkin mokat. Rockpoikien taidoilla ei ole (koskaan) niin väliä, asenne ja tukan pituus ratkaisevat. Samoin reksin jorinat ymmärsi: jannuhan oli muutenkin niin kuiva, ettei puhekaan voinut kovin mielenkiintoinen olla. Mutta se runonlausunta...OMG! Punaposkinen ErilainenNuori tepasteli varpaisillaan keskelle salia, ja vetäisi einoleinot. Intensiivinen katse, liiaan korostettu artikulaatio ja nolot ilmeet...Teini-Karoliinaa alkoi naurattaa.

Olen äikänmaikka. Tässä vaiheessa minun tulisi luultavasti kertoa myös se, että olen kasvanut kypsäksi kulttuurin ystäväksi, joka nykyisin todellakin nauttii runouden kuuntelemisesta. Mutta guess what? Minusta on edelleenkin aivan sairaan noloa, jos joku alkaa lausua runoja ääneen. Siis todella LAUSUMAAN, ei vaan lukemaan suoraan kirjasta. Se vielä menee... (Tässä vaiheessa ei siis toteuteta sitä jokaisen kouluesitelmän teesiä: ”Katso yleisöön!”)

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan runoja. Riimillisiä ja ei. Suomalaisia, ja ei. Muutamat säkeet kertovat usein enemmän kuin satasivuiset proosatekstit, ja se jos mikä, on taitavaa kirjallisuutta.

Kertokaa, miksi runonlausunta on niin järkyttävän noloa? Tämähän olisi ihan sama, kuin rakastaisi teatteriesityksen käsikirjoitusta, mutta ei voisi katsoa itse esitystä. Tai jos voisi kuunnella biisit levyltä, mutta keikka tuottaisi tuskaa. Sehän olisi ihan sairasta! Kaikessa muussa live-esitys on Se Juttu...Miksi ei siis runoudessa?