Taide herättää tunteita. Pahinta, mitä taiteilija voi kokea, on se, ettei hänen hengentuotteensa herätä mitään värinöitä. Inhokin on parempi kuin ”ihan kiva”.
Vaikka jonkinlainen taustatieto ja oppineisuus joskus parantavatkin taide-elämystä, on kokemus taideteoksen kanssa aina tunneasia. Jostakin pitää, ja jostakin ei, eikä siihen voi paljonkaan järjellä vaikuttaa. Koulussa kuitenkin jo opetettiin, että tunteella heitetty ”kun en vaan tykännyt tästä kirjasta” ei riitä. Taito perustella oli kypsyyden (ja kympin) merkki. Mutta voiko taidekokemustaan todella perustella järkevästi? Tottakai sanat siihen jostain opitusta löydetään, mutta onko se siltikin pelkkää bluffausta? Määritteleekö kaikkea pelkkä tunne?
Kesä on vapautumisen aikaa, joten tässä itseltäni pieni aivan pelkästään tunteeseen perustuva huomiolista kirjallisuudesta. Näitä olen usein miettinyt, mutta eihän niitä ole ollut kovin korrektia sanoa ääneen…varsinkaan, kun se järjellinen perustelu puuttui omastakin mielestäni.
1. Parhaat runot löytyvät laululyriikoista. Miksi vaikka tämän ajan leinoja (Heikki Salo, Terhi Kokkonen, Jukka Poika…) ei arvosteta myös kirjoittajina?
2. Kirjallisuusarvostelujen kieli on ärsyttävää. Tuntuu, kuin arvostelijoiden täytyisi tunkea erikoistermi jokaiseen lauseeseen. Oletteko huomanneet, että lähes jokaiselle termille on olemassa myös se suomenkielinen sana, jonka kaikki lukijat myös voisivat ymmärtää? Ärsyttävää itsensä korostamista…ei kirjallisuus ole salatiedettä.
3. Maria Jotuni oli taitavampi kirjoittaja kuin Minna Canth. Julkisuus ei mennyt silloinkaan ansioiden mukaan.
4. Ihmiset, jotka mainitsevat ”Pikku prinssin” lempikirjakseen, laskevat pisteteitään minun silmissäni.
5. Sofi Oksanen ei vaan ole niin hyvä.
Näin…nyt on sinun vuorosi avautua! Luulen, että tiedän yhden avautumisteeman….kerron viikon päästä, osuinko oikeaan.