Olen tässä miettinyt, ihan itsekseni. Juu en ole tehnyt mitään muuta samaan aikaa, jenkitkin jätin pureksimatta.
Putkiaivo.
Pahus kun on niin vaikeata kirjoittaa, kun samalla pitäisi ajatella. Jaa millä, no lisäke roikkuu jalkojeni välissä.
No ei ole häävin kokoinen, tiedän.
Mutta rusakko oli iso, tuossa pihalla. Siinä se katseli viime keväänä istutettua omenapuuta, suupieli vaahdossa.
No en nähnyt, mutta kai siinäkin jokin himon aste oli.
Yhtä kaikki, hänestä, siitä alkoi ajatukseni että miltä tuntuisi olla rusakko. Tarkemmin tutustumatta voisin epäillä, että papanoita tuottaa ja liki samalla tarmolla ipanoita nylkyttäen aina kun hollille osuu.
Juu, on siinä jotain inhimillistä. Rusakossa.
Ajatella, että jos rusakoilla olisi lapsilisät, niin ei tarvitsisi omistaa kyläkauppaa ja silti voisi vedellä kuubalaista.
– olen minä kateellinen, rusakko.